Friday, January 10, 2014

Vanhan äärellä ja uutta kohti

Kuuntelin tänään Jean Sibeliuksen kolmannen sinfonian keskimmäisen osan (se, jolla on hirveän pitkä ja vaikea latinankielinen nimi) niin "suomalaisia" sointeja ja mietin, miten helposti monella meistä alkavat erilaiset suomifilmit ja muut suomalaisuudesta nousevat mielikuvat nousta esiin tuota kuunnellessamme.

Näin taitaa myös olla monen meistä kohdalla, kun tulee kyse nykyisestä maamme ja koko maailman tilanteesta. Napit vastakkain ovat aitosuomalaisuudeksi määritelty kansallistunne ja toisaalta globalisoituva maailmankylä lukuisine uusine mahdollisuuksineen, näkökulmineen ja haasteineen. Suomalainen koti vai maailmankylä - molemmilla on arvonsa ja oikeutuksensa.

Uusi vai vanha, eilinen päivä vai koittava huominen, historian painolasti vai tulevaisuuden arvaamattomuus - vai voiko niitä sekottaa? Onko tasapainon löytäminen mahdollista näiden kahden niin eri maailman välillä? Sanomattakin on selvää, että näin on myös meidän hengellisessä elämässämme.

Olin loppiaisena OPKO:n (Opiskelija- ja koululaislähetys), erään viidesläisen herätysliikejärjestön 50-vuotisjuhlissa Espoonlahden kirkossa. OPKO näyttää olevan volyymiinsä nähden monin verroin merkittävämpi tekijä maamme hengellisessä kentässä, kuin mitä ensin alkuun uskoisi. Sen alulle panneen nuorisoherätyksen tuotoksena näyttää nimittäin syntyneen yhtä ja toista sellaista, jonka alkujuuri ei ehkä olekaan niin kaikkien tiedossa.

Tämä ei ole ihme, kun ajattelee sen kohderyhmää, pääasiallisesti yliopisto-opintojaan aloittavia tai suorittavia nuoria miehiä ja naisia. Tuossa monella tapaa elämän parhaassa vaiheessa kylvetty sana moninkertaistuu melkein kuin itsestään, jopa aivan kuin pakosta. Joka tapauksessa oli havahduttavaa, kun lähetystyössä olleita opkolaisia pyydettiin nousemaan seisomaan; melkein neljännes koko kirkkosalin väestä nousi ylös.

Toisaalta itselleni kirkastui taas kerran se, miten oleellisen tärkeää vanhan herätyksen kannalta on se, miten hyvin se kykenee ottamaan vastaan uuden sukupolven haasteen? Sanotaan, että jokaisen sukupolven on käytävä läpi oma uskonpuhdistuksensa, mutta annetaanko siihen mahdollisuutta ilman, että pelätään sen ravistelevan vanhoille rakkaita traditioita? Nämä itsestäänselvyydet kuin niin helposti kanonisoidaan oman aikamme "vanhinten perinnäissäännöiksi".

Meidän vanhojen ei tule ainoastaan suvaita nuorten intoa (vaikka se saisikin kulttuurisesti aiemmasta poikkeavia muotoja), vaan myös auttaa heitä eteenpäin; ei vain antaa tilaa, vaan myös näyttää tietä. Monen kunniakkaan ja perinteistä rikkaan herätysliikkeen, seurakunnan tai järjestön elämän ja kuoleman kysymys on tämä; onko vanhoilla mitään muuta keinoa suhtautua uuden sukupolven kysymyksiin, kuin otsan rypistely, huolestuneet huokailut ja kiusaantuneena seinille tuijottelu?

Niinpä täälläkin nousi jopa kipukohtana - ainakin joidenkin meistä mielestä - esille tuo jännite, jopa polarisoituminen uuden ja vanhan välillä. Mahtuuko uusi viini vanhoihin leileihin - ja viihtyykö tai edes säilyykö se siellä?

Elämä menee kuitenkin eteenpäin, halusimmepa sitä tai emme. Kaikki kunnia vanhoille (on hyvä kuunnella Sibeliusta!), mutta tulevaisuudesta emme tiedä - muuta kuin, että muutoksia, murrosta ja myllerrystä on luvassa (varmaan niin hyvässä kuin pahassakin). Kun näin käy - kun turvallisuus, tasaisuus, varmuus ja ennustettavuus häviävät jonnekin - nousee profeetallisuus ja Jumalan äänen kuuleminen arvoon arvaamattomaan.

Ehkä on hyvä näinä aikoina rukoilla itsellemme isaskarilaisten armoa ja siunausta (1. Aik. 12:33).


No comments:

Post a Comment