Kymmenen vuotta sitten

Siitä on nyt kulunut kymmenisen vuotta, kun alkoi uusi vaihe elämässäni. Tämä uusi vaihe oli täysin odottamaton, enkä ollut mitenkään valmistautunut etukäteen siihen. Toimin silloin keskisuuren vapaan seurakunnan kakkospastorina omassa kotikaupungissani ja kaikki näytti olevan ihan hyvin. Kuitenkin samaan aikaan jokin selittämätön levottomuus kaiversi sisälläni ja ikään kuin kehotti minua lähtemään liikkeelle. Liikkeelle lähteminen tässä kohtaa tarkoittaisi tutun ja turvallisen seurakuntatyön (jossa todella viihdyin) ja sen vakiintuneitten ja ennustettavien ympyröiden taakseen jättämistä ja suuntautumista kohti jotain uutta, joka oli vasta ikään kuin versomassa esiin. Itse koin asian niin, että oli uskon kautta lähdettävä liikkeelle, kun Herra niin kehottaa, tietämättä mihin olisi saapuva.

Muistaakseni se on C.S. Lewis, joka Narnian aikakirjoissa (jossain niistä) tuo esille sen, miten Jumalan puhe meille ja niitä seuraavat muutokset hyvin harvoin tapahtuvat täsmälleen samalla tavoin kuin ennen. Näin oli ainakin tässä kohtaa; kun vertaan sitä aiempiin vastaaviin tilanteisiin elämässäni, niin Herra puhui minulle eri tavoin kuin aiemmin. Ei ollut selvää sanaa, Hengen kehotusta, eikä ilmestystä, vaan "vain" selittämätön kutina, jota oli mahdotonta ulkoa päin raapia. Yllätyksekseni huomasin, miten vaikeaa, ellei peräti mahdotonta sitä (ja sen todellisuutta) oli kuvailla ulkopuolisille ihmisille (monet kristityt siihen mukaan luettuna).

Konsultoin asian "ollessa päällä" tilannettani kolmelta arvostamaltani Jumalan mieheltä - ja sain kolme tyystin erilaista vastausta. Toki sain monia hyviä neuvoja tilanteeseeni, joista jotkut ovat ajan mittaan osoittautuneet hyvinkin paikkansa pitäviksi. Arvoon arvaamattomaan nousee kuitenkin se kysymyksen muotoon puettu neuvo, miten olen kokenut Jumalan yleensä puhuneen minulle. Tältä pohjalta sain rohkeutta olla valmis ottamaan riskejä ja lähtemään liikkeelle. (Oma osansa prosessointiini oli varmasti myös tammikuussa 2004 Espoon Dipolissa järjestetyllä E4-evankelioimiskonferensilla, joten menköön osa sen piikkiin.)

Kaikkein raskaimmat epäilyni ja uskontaistelut olen kokenut lähtöni jälkeisten kahden vuoden aikana. Voin rehellisesti myöntää, etten koskaan aiemmin ole niin voimakkaasti joutunut haastetuksi oman kutsumukseni ja koko uskonvakaumukseni suhteen. On selvää, että kun samaan aikaan joutuu oman tilanteensa vaikeaselkoisuuden takia monenlaisten epäilyjen, jopa syytösten ja väärinymmärrysten kohteeksi, siinä ollaan kovilla. Tunnustan syyllistyneeni itsekin tuossa erottautumisen alkuhuumassa ylilyönteihin (ja jos lukija on nyt tarkkana voi hän erottaa tiettyä itseironiaa sävyssäni). En aina ole osannut toimia, niin kuin olisi pitänyt tai halunnut ja tällaista käytöstä on syytä pyytää anteeksi.

Mutta enhän minä itse liikkeellelähtemistäni pyytele anteeksi. Eihän siinä ole mitään negatiivista tai väärää, jos ja kun joku haluaa etsiä oman kutsumuksensa ja armoituksensa syvempää toteutumista Jumalan edessä! Se, että jos tuollainen liikkeelle lähteminen ja sitä seuraava uudenlainen seurakunnallinen orientaatio heittää haasteen vanhoille rakenteille tai että se jopa koetaan uhkana, niin se ei ole minun ongelmani, vaan vanhojen instituutioiden. (Tässä kohtaa en siis pyytele anteeksi suorapuheisuuttani.)

Pian lähtöni jälkeen koin saavani uudenlaista näkyä ja innoitusta seurakuntanäkemykseeni ja työhön Jumalan valtakunnassa esim. sellaisilta kavereilta kuin Wolfgang Simson, Watchman Nee, Neil Cole ja Frank Viola. Seurakunnan orgaaninen - ei siis organisatorinen! - olemus alkoi entistä selvemmin kirkastua minulle. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja uskonelämässä on kyse opettelemisesta elämään tuon ruumiin jäsenenä. Tuossa kaikessa oli paljon tuttua ja omassa ajattelussani ikään kuin uudelleen henkiin herännyttä, jonka olin imenyt itseeni jo omassa hengellisessä äidinmaidossani. Mikä parasta, koin (ja koen edelleen) tuon ajattelun täyttävän kaksi tärkeänä pitämääni kriteeriä hyvälle opetukselle; se oli linjassa Raamatun kirjoitusten kanssa ja se vastasi oman aikamme postmodernien ihmisten tarpeisiin paremmin kuin vanha paradigma.

Kirjoitin tuossa hiljattain viime vuoden seurakuntaelämääni ajatellen, että parhaimmillaan seurakuntaelämä on kuin seikkailua ja se on ollut hyvin totta näiden kuluneiden kymmenen vuoden aikana. Kaikki kunnia vanhalle, minua edeltäneiden sukupolvien hengelliselle perimälle, mutta on uuden viinin aika. Edelleen tuohon vanhempaan postaukseeni viitaten, näen tänään monien uusien seurakunnan orgaanisuuden alkujen työntävän versonsa läpi niin vanhoissa kirkoissa kuin uusissa seurakunnissakin tai kokonaan näiden rakenteiden ulkopuolella, niin työ-, opiskelu- ja liike-elämässä kuin missä hyvänsä missä ollaan janoisia Jumalan puoleen. Jeesus on perustanut ja Hän rakentaa seurakunnan, jota eivät kuoleman - minkäänlaisen kuoleman! - vallat voita. Tässä suhteessa voimme olla enemmän kuin vain toiveikkaita tulevan kehityksen suhteen.