Uusi, vaihtoehtoinen toimintatapa

"...länsimainen lähetystyömalli on taipuvainen luottamaan enemmän varainhankintaan ja jatkuvaan virallisten toimintatapojen noudattamiseen kuin yliluonnolliseen. Suurin osa sen toiminnasta perustuu vahvasti länsimaiseen liikeyrityksen toimintamalliin.

Kertomus Vanhasta testamentista antaa hyvän havaintoesimerkin. Joosuan kirjassa Jumala käskee Joosuan viedä Israelin kansan Jordan-virran yli luvattuun maahan. Joosua teki kuten Jumala oli käskenyt ja israelilaiset ylittivät Jordanin ihmeen avulla, kun Jumala pysäytti vedenjuoksun virrassa liitonarkin edessä. Joosua totteli ja Jumala teki ihmeen.

Jos sama tehtävä annettaisiin nykyiselle länsimaiselle lähetysjärjestön johtokunnalle, tapahtumat etenisivät varmasti aivan eri tavalla. Todennäköisesti muodostettaisiin tutkimuskomitea, joka lähtisi joelle arvioimaan tilannetta. Rakennusyhtiöltä pyydettäisiin tarjous sillan rakentamisesta ja parin yhtiön välillä voisi syntyä jopa tarjouskilpailu. Sitten laskettaisiin budjetti ja hyväksytettäisiin se johtokunnalla. Budjetissa olisivat virtauskaaviot, piirasdiagrammit, aikataulut, deadlinet ja sivu sivun perään teknisiä yksityiskohtia johtokunnan hyväksyttäväksi. Kun budjetti olisi valmis, markkinoijat aloittaisivat varainhankintakampanjan, jossa käyttäisivät värikkäitä esitteitä, tunteisiin vetoavia videonpätkiä, puheita ja massiivisia internetmainoksia suosituimmilla kristillisillä verkkosivuilla.

Varainhankinnan jälkeen budjetti arvioitaisiin uudestaan ja rakennustyöt aloitettaisiin. Toimilupia vaihdettaisiin, viranomaisia pitäisi lahjoa, työntekijöille kävisi työtapaturmia, nostettaisiin syytteitä, soitettaisiin puheluita yömyöhään ja monien unettomien öiden ja kovan työn jälkeen - monien vuodettua verta, hikeä ja kyyneleitä - silta virran yli olisi valmis.

Valmistuminen edellyttäisi avajaisseremoniaa nauhan leikkaamisineen (mikä olisi loistava tilaisuus valokuvaamiseen tulevia varainhankintakampanjoita varten). Kaikki taputtelisivat toisiaan selkään ja kiittäisivät Jumalaa jostakin, mikä oli tehty aivan ilman, että Hänen olisi tarvinnut tulla tielle ja sotkea asioita ihmeillään."

(Takaisin idän Jerusalemiin, s. 82-83)

Ilmiö ja sen juuret

Iltana muutamana heitin Twitterissä ajatuksen siitä, miten antikrtistillisyyden juuret ovat itse asiassa hyvin syvällä länsimaisessa kulttuurissamme ja sivistyksessä. En saanut hirveän montaa tykkäystä, eikä ihme. Kukapa sitä nyt haluaa sahata poikki sitä oksaa, jolla itse istuu (ja itse asiassa koko maailma). Monella kristityllä vaikuttajallakin on liikaa pelissä, jotta irtiotto olisi aidosti mahdollinen.

Mutta siltä se vaan näyttää, kun sekä perehtyy länsimaisuutemme juuriin ja sen fundamentteihin tai kun seuraa miten maa makaa nyt. Niin paljon siitä, mistä olemme rakennetut, hakee määrittelynsä kristinuskosta käsin - joko kielteisesti tai myönteisesti. Kirkkohistorioitsija Simo Heininen on jossain yhteydessä todennut, että valistusajan jälkeen kaikista ihmiskunnan harha-askelista on syytetty kristinuskoa. Näin on käynyt Marxille ja aina Nietzscheen asti. Jopa klassisen kristinuskon äärimmäinen vastakohtakin, älyllinen satanismi, hakee merkityksensä ja sisältönsä kristinuskosta käsin (mikä on sinänsä surkuhupaisaa).

Niinpä antikristillisyys voi olla joko vasta- tai sijais-kristillisyyttä - tai pahimmillaan niitä molempia. Luulen, että tuo viime mainittu vaihtoehto on se vaarallisempi ja ilmeisempi. Jotain osviittaa tämän perinteisten kristillisten käsitteiden uudelleenmäärittelyn myrkyllisyydestä olemme saaneet Suomenkin kristillisyyden kehityksessä maistaa. Eikä sille tielle vielä näy loppua. Niille, jotka sen virran mukana lähtevät menemään, käy niinkuin luterilaiselle kirkolle Hitlerin Saksassa.

Erinomaisen lähelle nämä ajatukset tulivat lukiessani korealaisista kotiseurakuntakristityistä kirjasta Takaisin idän Jerusalemiin (Aikamedia, 2012). Tuolla nimellä nimittäin kutsuttiin Pohjois-Korean pääkaupunkia Pjongjania satakunta vuotta sitten. "Idän Jerusalem" oli monella tapaa kristillisen vaikutuksen, lähetystyön ja auttamistyön keskus Kauko-Idässä.

Mutta kun kommunistit ottivat vallan Koreassa II maailmansodan jälkeen, kerrotaan lähes jokaisella merkittävällä kommunistilla olleen kristillinen tausta, aina Kim Il-sungia myöten. Tämä taas herättää kysymyksen, eikö tämän vertaansa vailla olevan henkilökultin juuretkin sitten ole kristillisyydessä? Ihminen korotettuna jumalaksi, sitähän se pedon luku itse asiassa on.

Merkille pantavaa on, että monet korealaiset kristityt pettyivät länsimaisiin kristittyihin, lähetyssaarnaajiin, pastoreihin, opettajiin ja lääkäreihin, koska he loppupelissä aina olivatkin kimpassa valtaapitävien kanssa. Valkoinen klerikaalisääty oli aina tottunut saamaan privilegionsa, ei identifioitumaan tavalliseen kansaan. Joku voisi kyynisesti todeta, että miten he muutenkaan länsimaisina kristittyinä osaisivat toimia? Näinhän länsimaisen kristillisyyden piirissä on totuttu toimimaan aina konstantinolaisesta käänteestä lähtien.

Nyt tämän konstantinolaisen käänteen seurausten murentuessa kaikkialla länsimaissa, meillä olisi kristittyinä loistava tilaisuus poisoppia menneestä (ellei meillä sitten ole liian hyviä bisneksiä menossa mammonan kanssa). Mutta jos tätä asiantilaa edelleen pidetään asiaankuuluvana, niin ollaan taas lähtötilanteessa; edessämme on antikristillisyys, jonka vertaista emme vielä ole nähneet ja jonka kanssa ei ole leikkimistä. Meitä haastetaan entistä lujemmin pitämään kiinni siitä, mikä meille on uskottu ja josta olemme varmoja, koska tiedämme Kuka näin on sanonut.

Degeneraatio

Olemme tämän vuoden alusta pienellä joukolla paneutuneet Apostolien tekoihin. Kokemus on ollut erittäin hyvä ja opettavainen. Tästä Luukkaan taltioimasta Jeesus-uskon leviämisen kuvauksesta käy hyvin ilmi ( monen muun tärkeän asian ohella) se, miten Jeesuksen seuraajat sovelsivat käytäntöön Häneltä oppimiaan asioita ja periaatteita. Tämä ei (tietenkään) tapahtunut missään tyhjiössä, vaan - näin uskon itse - Pyhän Hengen inspiraatiossa ja johdatuksessa, mutta myös suhteessa toisaalta emoyhteisöön eli juutalaisuuteen ja toisaalta ympäröivään hellenistiseen kulttuuriin.

Eräs näkökulma tässä tutkimisessa onkin ollut juutalaisuuden vähin erin muuttuva suhtautuminen uuteen messiaaniseen liikkeeseen. Prosessia voidaan kuvata koko UT:n ilmoituksen puitteissa aikajanana, jonka alkupäässä ovat Luukkaan kuvaamat tilanteet Galilean eri synagoogissa; ensin Nasaretin synagoogassa ja heti tämän jälkeen Kapernaumin synagoogassa (Luuk. 4. luku).

Janan toiseen päähän voidaan sitten sijoittaa Jeesuksen Vähä-Aasian seitsemälle seurakunnalle osoittamat kirjeet, joissa välirikko aiempaan emoyhteisöön nähden on tullut jo hyvin selväksi. Smyrnan ja Filadelfian paikallisten juutalaisten kokoontumispaikoista puhutaan jo "saatanan synagoogana" (Ilm. 2:9 ja 3:9). Näiden ääripäiden väliin voidaan hyvin sijoittaa koko UT:n ilmoitushistoria siinä kuvattuine konfrontaatioineen Jeesuksen ja Hänen opetuslastensa ja ns. virallisen juutalaisuuden edustajien välillä.

Herran em. kohdassa käyttämät sanat eivät luonnollisesti tarkoittaneet sitä, että näissä synagoogissa olisi harjoitettu saatananpalvontaa sellaisena uskonnollisena toimintana kuin me sen ymmärrämme. Toisaalta taas niin Efeson Artemiksen palvontaa, kuin korinttilaisten epäsiveellistä elämäntapaa tai Ateenan pakanallista filosofiaakin voidaan pitää yhtä lailla demonisen vaikutuksen aikaansaannoksena. Kyse on vain Jumalasta itsestään erossa olemisen käytännön ilmenemismuodoista.

Ilmaisun käyttöä ei voida myöskään yksiselitteisesti laajentaa koskemaan kaikkia tuon ajan synagoogia, mutta jotain olennaista laajemmasta uskonnonhistoriallisesta kehityskulusta siinä voidaan tunnistaa. Synagoogat eivät enää olleet samalla tavoin avoimia evankeliumille Jeesuksesta, kuin mitä oli tilanne vaikkapa monissa Apostolien teoissa kuvatuissa tilanteissa nykyisen Turkin ja Kreikan alueilla.

Kyse näyttää siis olevan yhdestä casesta sarjassamme "Erään yhteisön elinkaari" (millä en tietenkään viittaa vain em. kaupunkien synagoogiin, vaan juutalaisuuteen laajemmin). Se, mikä tämän tekee erityisen vakavaksi meitä (so. minua ja Sinua) ajatellen, on se tosiasia, että samanlainen degeneraatio on mahdollista (ja jopa vaarana) periaatteessa minkä tahansa yhteisön kohdalla. Kirkkohistoria onkin täynnä esimerkkejä vastaavanlaisista prosesseista ja niiden lopputulemista vuosisatojen mittaan. Monet näistä esimerkeistä ovat hyvinkin tuoreita, ja joissain tämä kehityskulku on vielä osin kesken, mikä tietysti herättää kysymyksen siitä "voitaisiinko asialle vielä tehdä jotain?"

Tuleeko kenellekään mieleen yhtään?

Mutta yhtä kaikki, lue itse, mitä Paavali antaa asenteelliseksi ja käytännölliseksi ohjeeksi tällaisessa tilanteessa: Room. 11:20-21.

Pieni päivitys

Laitoin juuri statuspäivityksen facebookiin, jossa totean, etten aikoihin ole lukenut Perustaa yhtä suurella mielenkiinnolla, kuin eilisen jälkeen, kun posti kantoi kotiin lehden melkein kokonaan täynnä asiaa C.S.Lewisistä. No, lehteä sitten lukiessani sainkin oivan opetuksen osalleni.

Jos olen joskus kuvitellut olleeni ensimmäinen - tai ainakin jotain sinne päin - joka lanseeraa laajempaan käyttöön ilmaisun "olla lähetystyöntekijä omassa kirkossaan", niin huomaan erehtyneeni raskaasti. Jos hetkeäkään olen kuvitellut, että kyseessä olisi ollut minun oma teologinen innovaationi, niin nyt se illuusio on murrettu.

Vai mitä sanotte tästä?

"Oli aika, jolloin maallikko pyrki kätkemään sen tosiasian, että hän uskoi paljon vähemmän kuin kirkkoherra; nyt hän yrittää salata sitä, että hän uskoo paljon enemmän. On hämmentävää olla lähetystyöntekijä oman kirkkonsa pappien piirissä. Minulla on kuitenkin kauhistuttava tunne, että ellei sellaiseen lähetystyöhön pian ryhdytä, Englannin kirkon tuleva historia on todennäköisesti lyhyt."

Lainaus on Lewisin Englannin kirkon papeille pitämästä esitelmästä, joka sisältää neljä maallikon "määkimistä" ja ihmettelyä alennustilasta, johon liberaalinen raamattukritiikki on eksyttänyt monet papit. On kaivettu uudestaan esille vanha keskiaikainen kahden totuuden tie: papit ovat saarnatuolissa eri linjalla kuin sakastissa. Pelottavan totta tämä näyttää olevan niin luterilaisen kuin muidenkin kirkon virkapapiston kohdalla.

"Liberaalit papit ovat herättäneet eloon vanhan keskiaikaisen käsityksen kahdesta totuudesta: kuvitellusta, jota voi saarnata kansalle, ja esoteerisesta, jota käytetään papiston keskuudessa."

Kun peilataan Brittein saarilla tapahtunutta kehitystä maamme kristillisyyden nykytilaan, voidaan siitä löytää yhtymäkohtia nimenomaan evl. kirkon tilanteeseen. Voimme oppia siitä paljon, kuin myös siitä mikä ja millainen tilanne on nyt: voisiko myös täällä olla todellisuutta anglikaanikirkon kaltainen tilanne, jossa myös raamattu-uskollisilla ja karismaattisailla suuntauksilla olisi liikkumatilaa kirkon sisällä?

Eipä ihme, että Alister McGrath himself pitää uusimmassa Lewis-elämänkerrassaan häntä profeettana (joskin vastahakoisena sellaisena) omana aikanaan ja myös sen jälkeen.


------------

Moderni teologia ja raamatunkritiikki (Entisen ateistin kristillisiä esseitä, s. 191-209)



PS. Huvittavinta tässä lienee se, että ko. kirja on killunut kunniapaikalla kirjahyllyssäni aina siitä asti, kun ostin sen alennusmyynnistä Kauniaisissa joskus 1970-luvun loppupuolella...

Uhka tulevaisuudesta

Omassa seurakunnassamme luimme pari viikkoa sitten viikottaisessa Raamatun tutkimisessamme siitä, miten Jumala kerran tulevaisuudessa tulee muuttamaan kaiken ja luomaan uudet taivaan ja uuden maan ja jaoimme omia ajatuksiamme ja unelmiamme tästä. Ajatus siitä, että kerran eräänä päivänä Jumala loisi kaiken uudeksi tuntuu upealta ja inspiroivalta.

Tänään sitten seurakunnan kokoontuessa yhteen, ylistyksen keskellä lauloimme:

"I lift my eyes to you Jesus

You make all things new"

Yhtäkkiä ajatus siitä, että Jeesus loisikin kaiken uudeksi jo tässä ajassa tuntuikin pelottavalta. Kuten C.S. Lewis (herra Majavan suulla) toteaa kirjassa Velho ja Leijona, "Aslan ei ole kesy leijona". Tämä on totta; Herra tekee käytännössä elämällämme oman tahtonsa mukaan, jos vain annamme Hänelle siihen vallan.

Luulen, että muutos pelottaa useimpia meistä. Muutos tässä ajassa ei sovi monenkaan meistä kalentereihin. Viivymme kristittyinä mielellämme - ainakin monet meistä - erilaisissa eskatologisissa spekulaatioissa, mutta ajatus siitä, että oman elämäni muuttuminen - samaan aikaan kun muu tuttu maailma jatkaa samaa rataansa kuin ennenkin - tuntuu meistä vieraalta, jopa pelottavalta. Useimpien meistä turvallinen mukavuusvyöhyke rajoittuu muutaman kilometrin päähän kodista ja se on miinoitettu turvallisuutta huokuvilla tunnusmerkeillä; kauppa, kirkko, mummula, videovuokraamo ja satamakahvila...

Mitä jos tämä mukavan keskiluokkaisen elämän harmonia rikkoutuisi ja Jumala - vielä vähän ennen eläkeikääkin! - toisikin jotain tyystin uutta elämään, jotain mitä et olekaan osannut ennakoida, eikä kukaan uskaltanut Sinulle profetoida? Annammeko silloin Jeesuksen todellakin tehdä kaiken uudeksi vai edustaako Hän uhkaa tasaisenvarmalle elämällämme?

Pieni tarkennus

Koska minulle on esitetty kysymys, olenko nyt tosiaan kieltämässä kaikenlaisen hengellisen matkailun eri tilaisuuksiin, konsertteihin, konferensseihin yms., niin muutama pointti tästä kysymyksestä. Nämä ajatukset ovat - niinkuin tällaisen nettipäiväkirjan luonteeseen kuuluukin - hahmotelmia asioista, joita olen pohtinut. Nämä eivät siis edusta mitään ns. virallista opintulkintaa minkään uskonsuunnan taholta (esim. kotiseurakuntaliikkeen piiristä), eikä näistä keskeneräisistä mietiskelyistä kannata minua jälkeenpäin vetää tilille joidenkin oletettujen dogmien suhteen (toisin kuin jotkut niin mielellään tekevät). Pohdintani ovat siis omiani.

Puhuttaessa UT:n pohjalta kristillisestä paikallisseurakunnasta olen löytävinäni sieltä (ainakin) nämä kaksi jo edellisissä postauksissa esille tullutta pointtia:

• seurakuntaan kuuluvat kaikki ko. paikkakunnalla Jeesukseen uskovat ihmiset
• seurakunnan luonne on aina ensisijaisesti paikallinen

Niinpä kun apostoli Paavali tästä virastaan käsin kirjoitti kirjeen Roomassa asuville Jeesukseen uskoville, hän sisällytti kirjeen saajiin ja lukijoihin jokaisen tällaisen yksilön tuossa kaupungissa. Toisaalta hän ilman muuta näki paikallisen seurakunnan tehtäväksi olla Kristuksen todistaja omalla kotipaikkakunnallaan. Tämän jälkeen oli luonnollista, että seurakunnan keskeltä nousi niitä, jotka veivät evankeliumin sellaisten ihmisten kuuluviin, jotka eivät häntä vielä tunteneet. Heidän toimintansa tuloksena syntynyt seurakunta ei kuitenkaan ollut tarkoitettu olemaan Rooman seurakunnan alaisena, vaan se oli oma kristillinen paikallisseurakuntansa, jonka päänä on Kristus.

Olen myös ollut havaitsevinani Raamatun kokonaisilmoituksessa (ainakin) kaksi jännitettä liittyen tähän Jumalan seurakunnan paikallisuuteen. Toinen niistä on tämä alussa mainittu "hengellinen matkailu", jonka raamatullisuutta sinänsä ei voida kieltää. Psalminkirjoittajakin toteaa, että "autuaita ovat ne, joilla on mielessään pyhät matkat". Esimerkkinä tästä käytännöstä on esim. Israelin kansan juhlakalenteri Vanhan liiton aikana.

(Toinen on jännite paikallisseurakunnan ja sen piirissä esiintyvän hengellisen vanhemmuuden [kaitsijat ja vanhimmat] sekä kiertävän palveluviran välillä [apostolit, profeetat ja evankelistat], mutta emme nyt tässä yhteydessä mene tähän problematiikkaan sen enempää.)

Jos ajattelemme tuota ensin mainittua jännitettä, niin on selvää, että paikallisten uskovien tehtävänä on toimia Kristuksen todistajana siellä missä asuvat. Heidän tehtävänään on myös, raamatullista kielikuvaa käyttääkseni, "seistä muurinaukossa" ja "istua kaupungin porteissa". Tämä on seurakunnan profeetallinen vartijan ja esirukoilijan tehtävä. Mitä keskitetymmin ja mitä enemmän yhteisesti seurakunta tätä harjoittaa, sitä vaikuttavampi se on oman asuinyhteisönsä keskellä. Käytännössä tämä tulee näkyviin esim. päihde- ja rikostilastoissa, hyvässä hallinnossa ja vanhurskauden toteutumisessa eri yhteiskuntaelämän osa-alueilla.

Käytännössä: mieti, mitkä asiat tai tekijät omalla kotipaikkakunnallasi ovat ikäänkuin niitä "portteja", joiden kautta erilaisia vaikutteita, ilmiöitä tai aatteita omalle kotipaikkakunnallesi ujuttautuu. Tämän jälkeen mieti, millaisia ne ovat luonteeltaan ja millaista hedelmää ne kantavat? Sitten on aika ryhtyä arvioimaan, siunaamaan sitä, mikä on Herran Hengen mukaista kehitystä kaupungissa edistävää ja toisaalta mitkä ovat niitä asioita, joita meidän on vastustettava Jeesuksen nimessä ja sanottava: "tuota me emme halua vastaanotta omaan kotikaupunkiimme". 

Tätä taustaa vasten sanon edelleen: jos paikkakunnalla X asuvat kristityt haihattelevat muualla, kun pitäisi kantaa vastuuta oman kaupungin asioista, se kaikki on pois sen kaupungin X parhaasta. Yhteyden painopisteen tulee aina olla ensisijaisesti paikallisen seurakunnan rakentamisessa.

Se myöhäismodernin heimoistumisen vaikutuksista hyvässä ja pahassa. 

Vielä yhteyden esteistä

Kuten edellä todettu, myöhäismoderni heimoajattelu esittää vakavan haasteen raamatulliselle seurakuntanäkemykselle. Tähän sisältyy yhtä vakavia laiminlyöntejä ja luistamista pois Jumalan tarkoitusperistä, joten aiheesta on syytä puhua suoraan.

On mielenkiintoista törmätä uusiin (so. perinteisiin kirkkokuntiin kuulumattomiin) seurakuntiin, joiden agendana on olla jonkin uuden genren lanseeraajia omalla paikkakunnallaan. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa ja usein niiden opetus seurakunnasta saataa olla hyvinkin linjassa Uuden testamentin kanssa.

Ongelmana on joskus vain se, että ne eivät itse elä oman opetuksensa mukaan. Ne kun keräävät samanhenkistä väkeä hyvinkin kaukaa, eivätkä näe mitään ongelmaa siinä, että niiden jäseninä saattaa olla myös ulkopaikkakuntalaisia. Käytäntö lyö siis - usein puhtaasti pragmaattisista syistä - kovasti korville opetusta.

Otetaanpa sama asia toisin päin. Paikkakunnallasi saattaa elää uskovia, joiden seurakuntayhteys muodostuu pääasiassa jonkun tietyn julistajan tai ministryn kokouksissa juoksemisesta - joskus kirjaimellisesti ympäri Suomea. Paikallinen uskovien yhteys sensijaan koetaan epähengellisenä, "vääriä" shibboletteja toistavana tai on vain joku muu tekosyy hakea julistusta, ylistystä ja palvelua omaan korvasyyhyynsä.

Kaikki tämä tapahtuu paikallisen pyhien yhteyden kustannuksella. Nämä uskovat käytännössä lintsaavat omasta kutsumuksestaan seisoa omalla vartiopaikallaan oman kotikaupunkinsa porteissa, raamatullista kielikuvaa käyttääkseni. He eivät ole omalla paikallaan rukoilemassa ja siunaamassa omaa kotikaupunkiaan, sen esivaltaa ja asukkaita.

Kristuksen ruumis omalla kotipaikkakunnallasi kärsii tällaisen uskonnollisen mukavuudenhalun takia. Seurakunta Kristuksen ruumiina on aina ensisijaisesti paikalliseksi tarkoitettu yhteys. Sen jäsenten profeetallinen ja papillinen tehtävä on näistä näkökulmista käsin palvella ensisijaisesti oman kotikaupunkinsa asukkaita.

Yhtä suuren - tai kenties vielä karmeamman - virheen tekevät ne, jotka julistavat ensisijaisesti heidän omassa yhteydessään toteutuvan Kristuksen ruumiin todellisuus omalla paikkakunnallaan. Tapahtuipa tämä millä perusteella hyvänsä, niin kyse on harhaopista. Näin tehdessään he ovat itse asiassa suuressa vaarassa leikata itse itsensä pois Kristuksen ruumiista.

Kirkkoisä Cyprianuksen - niin usein väärintulkittu - lausahdus siitä, ettei ole pelastusta kirkon ulkopuolella on kyllä totta, mutta vain silloin, kun sitä yksiselitteisesti sovelletaan kaikki Kristukseen uskovat sisäänsä sulkevaan seurakuntaruumiiseen jollain paikkakunnalla. Mikään olemassaoleva kirkko tai ryhmä ei omista yksin Kristusta. Hän on vain yhden ruumiin pää.

Erään nimeltä mainitsemattoman uskovien yhteisön "kirkollisissa ilmoituksissa" ilmoitetaan seuraava yhteentuleminen aina sanoilla "Seurakuntaa koolla...". Tämä ei ole huolimattomuutta, eikä semantiikkaa, vaan tarkoin harkittu ilmaisu. Siihen on sisään rakennettuna se raamatullinen totuus, että "meidän" kokoontumisemme lisäksi seurakuntaa on koolla muutamassa muussakin paikassa kotikaupungissani.