"Aktiivisimpia kirkosta lähtijöitä kuin myös sinne tulijoita ovat olleet nuoret aikuiset. Suomalaisten nuorten ikäluokasta 86,2% prosenttia käy rippikoulun.[1] Rippileirin jälkeen 30 prosenttia konfirmoiduista menee mukaan isostoimintaan.[2] Kyseessä lienee Suomen suurin vapaaehtoisen nuorisotyön työmuoto. Mutta kun tästä seurakuntanuori-vaiheesta on kulunut muutama vuosi, tuo sama ryhmä, nyt nuorina aikuisina, onkin suurin kirkosta eroajien ryhmä. Noin 70 prosenttia tästä ikäluokasta ei enää kuulu kirkkoon.[3] Tämän tiedon luulisi kiinnostavan ketä hyvänsä kirkon työntekijää tai päättäjää, etenkin nuorten ja nuorten aikuisten parissa työskentelevää."
Niin, mitä tapahtuu tässä välissä? Tullaanko aikuisiksi ja hylätään se, mikä kuului lapsuuteen, viattomuuteen ja kirkasotsaisuuteen? Onko kyseessä vaan laajamittaisesta shiftistä seurakuntanuori-vaiheen mentyä ohi, jolloin unohdetaan se, minkä ajatellaan kuuluvan vain tuohon ikäkauteen?
Kirkon opetusta ripareilla ja isoskoulutuksessa ajatellen voidaan ajatella kyseessä olevan joko siitä, että aikuisiksi tultuaan vain toteutetaan käytännössä sitä, mitä seurakuntanuorille on opetettu. Eli vedetään vain oikeat johtopäätökset siitä, mitä on nähty, kuultu ja koettu. Toinen vaihtoehto on tietysti se, että kirkon työntekijöiden opetus ei ole mennyt perille, niin kuin olisi haluttu, jonka seurauksena sitten erotaan kirkosta.
Joku irvileuka voisi todeta kirkon tilanteen olevan vähän samanlainen kuin demareilla edellisen vaalitappion myötä: sanoma ei mennyt oikein perille - tai sitten se meni perille vähän liiankin hyvin. No, mutta vakavasti: kummanko näistä inhorealistisista vaihtoehdoista kunnollinen kirkon työntekijä diagnoosikseen valitsee?
Koska joku syyhän tähän kehitykseen joka tapauksessa on.
En voi olla taas muistelematta omia elämänvaiheitani. Meidän riparilta lähti isoskoulutukseen prosentuaalisesti isompi määrä porukkaa kuin miltään muulta sen kesän rippileiriltä. Itselläni (ja ehkä jollakulla muullakin) evankelioimista isompana motiivina taisi kuitenkin olla halu päästä toteuttamaan sisäistä koomikkoaan iltaohjelmien sketseissä.
ReplyDeleteNo, seuraavana syksynä meidän ripariporukasta ei seurakuntanuorissa ollutkaan enää sitten muita mukanan kuin minä, ja vasta seuraavana vuonna sain sitten kokea Jumalan armosta uudestisyntymisen ihmeen, minkä jälkeen aloin katua sitä että lähdin isoseksi väärillä motiiveilla ja vähän kaikkea muutakin (tämän Herra on kuitenkin antanut jo anteeksi joten ei muistella sitä enempää). Enkä usko että tämä oma tapaukseni on ainoa laatuaan.
Yli kymmenen vuotta siinä kuitenkin meni ennenkuin sitten erosin kirkosta, ei siksi että uskoni olisi kuollut vaan pikemminkin päinvastoin.
Jussarin kommentti on paljon puhuva ja varmaan melko tyypillinen. Oma mielenkiintoinen kysymyksensä tietenkin on, onko Jussarin tavoin samoista motiiveista kirkosta eroavien nuorten aikuisten joukko kasvussa?
ReplyDelete