Tidal wave, seismic change

Länsimaissa on viime vuosikymmenien aikana keskusteltu paljon muutoksista, jotka ovat tapahtuneet perinteisten kirkkojen kulttuurisessa kontekstissa ja itseymmärryksessä. Monien havaintojen mukaan näiden kirkkojen on ollut erittäin vaikea hyväksyä kristillisen yhtenäiskulttuurin murenemista. Samaan aikaan on korostettu myös sitä, että kirkon ei tulisi jäädä ikävöimään ennen vallinnutta tilannetta. Sen sijaan tulisi hyväksyä vanhan maailman katoaminen ja hyödyntää uuden suuren ”seismisen muutoksen” tarjoamia mahdollisuuksia löytää uudelleen raamatullinen visio kristityn muukalaisuudesta maailmassa. Kun katsoo historiallisten kirkkojen taloudellista omavaraisuutta (joka ainakin vielä on todellisuutta), ei voi olla panematta merkille sitä, kuinka kaukana tällainen "muukalaisuus" käytännöstä on.

Kanadalaisen luterilaisen systemaattisen teologin Douglas John Hallin mukaan kirkkojen olisi lopetettava haikaileminen sellaisen etusijaisen aseman perään, joka läntisen maailman kristillisyydellä on kristikunta-aikakaudella (Christendom) ollut. Tälle paradigmalle, joka Hallin mukaan käy parhaillaan kuolinkamppailuaan, on ollut ominaista ajatus kristinuskon hallitsevasta asemasta länsimaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa.  Hallin mukaan suuri kysymys on, voisiko kirkko lakata pitämästä tätä kamppailua katastrofina ja alkaa nähdä sen pikemminkin tienä kohti tulevaisuutta, joka muistuttaa enemmän kutsua alkuperäiseen Kristuksen seuraamiseen. Tämä voi tapahtua Hallin mukaan vain, mikäli usein pelkästään teoreettisesti ymmärretty ristin teologia tulee kontekstuaalisesti eläväksi. Tällöin kirkko ei vain opeta ristin teologiaa, vaan on itse ristiä kantava kirkko.

Vaikka vierastaisimmekin em. "kirkko"-sanan käyttöä tässä yhteydessä (sen historiallisten rasitteiden ja siihen liitettyjen, aidolle kristinuskolle vieraiden merkitysten takia), niin kristittyinä yleisessä, uusitestamentillisessa mielessä voimme hyvin yhtyä tähän Hallin näkemykseen.)

Kristinuskon 2010-luvulla kohtaamat haasteet eivät enää ratkea aiemmin toimineiden mallien mukaan. Uusi tilanne vaatii uudenlaisia toimintatapoja, niin vaikealta ja suorastaan katkeralta kuin tämä monien kristittyjen mielestä tuntuukin. Vanhat uskonnolliset rakenteet ovat murtumassa, haluttiin sitä tai ei. Merkitseekö se kristinuskon loppua? Ehkä, ainakin sellaisessa kulttuurisessa muodossa, mihin perinteisesti olemme tottuneet länsimaissa. Mutta tarkoittaako se  Jumalan valtakunnan tuhoa? Ei, ei todellakaan. Mutta jos itsepintaisesti roikumme kiinni vanhassa, vältymme tehokkaasti uudistukselta.

Ihmisten yhteinen hyvä oli länsimaissa perinteisesti liittynyt kansallisvaltion puitteissa tapahtuvaan sääntelyyn ja tukeen. Suomessa sen juuret ovat löytäneet hyvän maaperän sotien välisenä aikana ja kukoistaneet pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa 1980-luvun loppuun asti. Viime vuosituhannen taitteessa nämä rakenteet alkoivat murtua. 1990-luvun alun taloudellinen lama oli hyvää alkusoittoa tulevalle kehitykselle. Evl. kirkon asema suomalaisessa yhteiskunnassa on perinteisesti ollut varsin suojattu; sillä on ollut verotusoikeus, oikeudellinen erityisasema suhteessa valtioon ja eduskuntaan ja sen johtohenkilöt ovat olleet osa kansallista eliittiä. Jo nyt tämä erityisasema on kyseenalaistettu. Arkkipiispan hämmästyttävän naiivit puheet piispojen kuulumisesta (taloudellisesti mitattuna) "keskiluokkaan" osoittavat sen, miten kaukana todellisuudesta hän näyttää yhä elävän.

Hankalaksi tilanteen länsimaissa tekee siis se, että aikamme suureen kulttuuriseen murrokseen liittyy liki 1700 vuotta todellisuutta hallinneen ”konstantinolaisen paradigman” purkaminen. Käytännössä tämä merkitsee monien traditionaalisten uskonnollisten instituutioiden kohdalla poisoppimista vanhasta ja orientoitumista uuteen. Se alkaa nyt olla elinehto ja hengissä säilymisen edellytys. Vaikka halutaan uudistaa uskon(non)harjoittamisen ulkonaista muotoa, ei se välttämättä tarkoita, että automaattisesti vesitetään myös evankeliumi. Monet kristityt kuitenkin yhä nukkuvat rauhallista ruususenuntaan perinteisten muotojen ja rakenteiden suojissa.

Tietoisuus uskontojen pysyvästä vaikutuksesta yhteiskunnassa yhdistettynä syvenevään epäluuloon auktoriteetteja kohtaan on synnyttänyt tilanteen, jossa uskonnolliset ilmiöt ja instituutiot tulevat entistä herkemmin kriittisen keskustelun kohteiksi. Kun tarkastelemme sekulaaria mediaa viime viikoilta, on kristinusko esiintynyt siinä lähes tulkoon pelkästään negatiivisessa valossa. Uudenlaiset, jälkiteolliselle yhteiskunnalle luonteenomaiset arvot haastavat uskonnolliset perinteet viestimään sanomaansa tavalla, joka puhuttelee paremmin nykyajan ihmistä. Tähän meidän täytyy kyetä ilman, että tingimme tippaakaan Jumalan Sanan ilmoituksen totuudesta tai laiminlyömme Henkeä, joka tuon kaiken, niin opin kuin elämänkin inspiroi.

Vaikka jälkiteollisissa yhteiskunnissa perinteisten kirkkojen jäsenosuudet väestöstä laskevat edelleen, uskonnollisuus laajasti ymmärrettynä ei osoita heikkenemisen merkkejä. Monet muut yhteisöt, erityisesti ns. helluntailais-karismaattiset kirkot, sensijaan kasvavat koko ajan. Kotiseurakuntaliikkeet Kiinassa ja Intiassa kasvavat hämmästyttävällä voimalla. Myöhäismodernin ajan kyyninen ihminen länsimaissa ei enää elä yhtenäiskulttuurissa, eikä ota vastaan ylhäältä annettuja dogmeja itsestäänselvyyksinä. Perinteinen uskonnon kieli ei enää puhuttele urbaania cityihmistä, joka on menettänyt kosketuskohtansa kristilliseen perinteeseen. Uskonnollisuus on kyllä edelleen muodissa, mutta aikamme uskonnollinen etsintä ei kanavoidu kirkkojen oville. Tämä asettaa väistämättömän haasteen niille kristityille, joiden fokuksessa on kasvu, ei olemassaolevien asemien pitäminen. Sanomamme muoto voi muuttua, sisällön edelleen säilyessä sellaisena, kuin apostoli Paavali sen 1.Korinttilaiskirjeen 15. luvussa esittää.

Loppuun pieni käytännön esimerkki oman maamme tilanteesta, jolla haluan haastaa lukijoitani.

Aktiivisimpia kirkosta lähtijöitä kuin myös sinne tulijoita ovat olleet nuoret aikuiset. Suomalaisten nuorten ikäluokasta 86,2% prosenttia käy rippikoulun. Rippileirin jälkeen 30 prosenttia konfirmoiduista menee mukaan isostoimintaan. Kyseessä lienee näin Suomen suurin vapaaehtoisen nuorisotyön työmuoto. Mutta, mutta... Kun tästä "seurakuntanuori"-vaiheesta on kulunut muutama vuosi, tuo sama ryhmä, nyt nuorina aikuisina, onkin suurin kirkosta eroajien ryhmä. Noin 70 prosenttia tästä ikäluokasta ei enää kuulu kirkkoon. Tämän tiedon luulisi kiinnostavan ketä hyvänsä kirkon työntekijää tai päättäjää, etenkin nuorten ja nuorten aikuisten parissa työskentelevää.

Nyt vähän toistaen itseäni: vaikka meitä ei niin hirveästi kiinnostakaan kirkon tuleva jäsenkehitys sinänsä (erityisesti hengellisessä mielessä), niin kyllä se kiinnostaa minuakin, mitä ihmettä tässä välillä "turvallisesti seurakuntanuori - postmoderni nuori aikuinen" tapahtuu ja mistä se kertoo? Tuleeko heistä uuspakanoita, kirkkokuntiin kuulumattomia kristittyjä vai väljähtyneesti väinpitämättömiä (Timo Eskola: "evvk-sukupolvi")?