Kansalaisuskonnollisuus

Suomalaisessa kansalaisuskonnossa on aina ensisijaisesti kysymys luterilaisen kirkon asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Olla suomalainen on yhtä kuin olla luterilainen. Kyse on nimenomaan luterilaisesta uskonnollisuudesta. Vaikka suurin osa suomalaisista edelleen kuuluu nimellisesti luterilaiseen kirkkoon, niin aktiivinen osallistuminen kirkon toimintaan (esim. jumalanpalveluksiin) on silti vähäistä. Kuitenkin itse kirkkoon kuuluminen katsotaan jonkinlaiseksi kansalaisvelvollisuudeksi. Tätä kautta selittyy myös kirkollisten rituaalien (esim. häät, hautajaiset, itsenäisyyspäivä, joulukirkko) suuri suosio. Ne ovat merkittävä osa suomalaista kansalaisuskonnollisuutta.


Mietipä näitä pieniä esimerkkejä sieltä täältä, matkan varrelta:

• valtionvarainministeri ripari-isosena - miltä pohjalta ponnistetaan eteenpäin, ylöspäin ja korkeammalle?
• eduskunnan puhemies ja Raamattu - erottamattomat kumppanukset?
• opposition nokkamies, paavi ja katolisen uskon pohjalta nousevat arvot...
• eduskunta joulun alla laulamassa hartaasti "Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas..."; vasemmisto ja oikeisto sulassa sovussa ja kuuliaisina, kun jokin ihmistä suurempi voima hetkeksi yhdistää erilaiset näkemykset ja kohottaa kaikki arjen yläpuolelle...
• tasavallan presidentti evankelioimiskampanjan suojelijana entisillä kotiseuduillaan...

Niin, kuka vielä väittää, että kristinuskolla ja sen mukaisilla arvoilla ei olisi mitään sanansijaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa? Kun edellisessä postauksessani esitin kysymyksen, mitä tapahtuikaan kesäriparien kirkasotsaisille isosille myöhemmin, niin vastaus on nyt tässä. Heistä on tullut viihdemaailman tähtiä, urheiluareenoiden sankareita ja talouselämän ja tiedeyhteisön arvostettuja jäseniä. Entisestä gospelartistista sukeutuu räväkkä (ja joskus rietaskin) tv-koomikko, katu-uskottava rokkari tai vaikkapa hyvän mielen kansainvälinen suurlähettiläs. Näin nämä entiset ripari-isoset ja seurakuntanuoret istuvat tänään kansakunnan kaapin päällä.

Tavallaan näin on ollut tietenkin aina - ainakin siitä lähtien, kun herännäisyydestä, tuosta 1800-luvun kirkollisesta protestiliikkeestä, sukeutui vahva osa kansalaissodan valkoista armeijaa ja vajaa satakunta vuotta myöhemmin kirkollinen valtavirta. Nyt vasta siihen tuntuu kuitenkin oleva virallinen lupa. Suurten kertomusten, kuten kommunismin, sorruttua omaan modernin projektin mahdottomuuteensa, myös meillä näyttää 60-luvun punaisen opiskelijaradikalismin haamu väistyneen. Tuon hegemonian aikana uskosta avoimesti puhuminen oli osoitus porvarillisesta orjamentaliteetista tai ainakin epä-älyllisestä taikauskosta ja siten tuomittavaa. Suomalaista mediaa tämä ajattelu on yllättävän sitkeästi hallinnut aina viime vuosiin asti, eikä vähiten alan oppilaitosten ansiosta (parhaimpana esimerkkinä Tampere).

Nyt ajat näyttävät ratkaisevasti muuttuneen. Uskosta saa puhua, se on jopa trendikästä, kunhan se vain pysyy hyväksi katsotun kansalaisuskonnollisuuden rajoissa. Mutta enää ei niin tarvitse pelätä tulevansa leimatuksi häiriköksi, kun tunnustaa uskovansa. Uskonnollisuus laajemmin ymmärrettynä on jopa muodissa. Samalla kristinuskon alkuperäinen "suola" on muuttunut mauttomaksi euromössöksi ja "valo" saanut kylkeensä kaikki sateenkaaren värit. Uuden ajan arkkipiispa Kari Mäkinen kutsuu tätä "kirkon moniäänisyydeksi". Kirkko jos kuka tarvitsee kipeästi tätä kansalaisuskonnollisuutta ja haluaa hintaan mihin hyvänsä pitää sen sisällään.

Mutta millainen on luonteeltaan tämä suomalainen kansalaisuskonto? Auttaako se ihmisen ajan rajan toiselle puolelle? Kirkko kun on emerituspiispa Eero Huovisen sanoin olemassa siksi, että täällä kuollaan. Tuuditetaanko ihmiset sen toimesta petollisesti väärään rauhaan? Riittääkö tämä uskonnollisuus nostamaan ihmisen vapauteen synneistään ja vääristä riippuvuuksistaan? Vai ajatellaanko sen olevan edes tarpeellista - "olemmehan kaikki syntisiä"? Entä onko tämä kansalaisuskonnollisuus miten linjassa Raamatun Sanan kanssa, jota kristityt perinteisesti ovat tottuneet pitämään Jumalan ilmoituksena ihmiskunnalle?


Ennen kaikkea; miten se suhtautuu sellaiseen kristinuskon tulkintaan, joka ei suostu rajoittamaan elämäänsä sen edellyttämien rajojen sisäpuolelle?