Muutoksen voima

"Valtiomiehen tehtävänä on kuunnella Jumalan askelia Hänen marssiessaan läpi historian ja yrittää saada ote Hänen takinliepeestään, kun Hän kulkee ohi", totesi aikanaan preussilainen rautakansleri Bismarck. Tänään tämä sama kehotus sulkee piiriinsä jokaisen ihmisen. Muutoksen voima on niin raju. Pysyvyyttä näyttää olevan turha hakea näinä levottomina aikoina. Minua ovat aina kiinnostaneet tällaiset historian poimukohdat, joita esim. J.R.R. Tolkien kuvaa Sormus-trilogiassaan. Aiempi vallinnut elämämuoto oli katoamassa myllerrysten myötä. Vastaavanlaisia aikoja elettiin brittiläisen mytologian, kuningas Arthurin aikoihin 500-luvulla jKr. Oltiin itse Arthurin & co hahmojen historiallisuudesta mitä hyvänsä, tuolloin elettiin historiallista murrosaikaa, jolloin entinen oli häviämässä ja uutta alettiin rakentaa tilalle. Vanha roomalainen ja sitä edeltänyt vielä vanhempi kelttiläinen maailma oli häviämässä ja uusi - se, mitä nykyään kutsumme Englanniksi (ja sitä kautta brittiläiseksi kansainyhteisöksi, itse imperiumista kun ei enää ole juurikaan mitään jäljellä) - alkoi ottaa muotoaan. Se, mitä syntyi (ja mistä läpileikkauksen saimme vaikka Lontoon olympialaisten avajaisten historiallisessa spektaakkelissa), puski itsensä läpi kansainvaelusten ja historian myllerrysten läpi.

Näinkö on käymässä nytkin?

Joka tapauksessa on selvää, että tulevaisuus lepää jossain uhkien ja mahdollisuuksien jännitteiden kentässä. Maapallon epätasainen talouskasvu sekä eliniän nousu, josta suurin osa keskittyy Afrikkaan ja yleensä köyhimpiin maihin sekä toisaalta aktiivisen työiän piteneminen ja toisaalta prosentuaalisen työttömyyden jatkuva kasvu. Väestö keskittyy suuriin metropoleihin entistä enemmän. On laskettu, että v. 2050 noin 50% maapallon väestöstä on työelämän ulkopuolella ja 75% asuu suurkaupungeissa. Tiedon lisääntymiseen ja vapautumiseen ja sen seurauksiin olen jo aiemmin viitannut, mikä tarkoittaa toisaalta uusia mahdollisuuksia evankeliumin levittämiseen, kuin myös ihmisten manipuloimiseen ja kontrolloimiseen.

Ne kristilliset yhteisöt, jotka osaavat parhaiten toimia tässä jännitteiden kentässä, tulevat pärjäämään parhaiten. ("Pärjäämisellä" tarkoitan tässä uusien ihmisten opetuslapseuttamista.) Uusi, muuttuva tilanne haastaa perinteiset muotomme ja rakenteemme, mutta myös teologiamme. Kun kristinuskon painopiste globaalisti on entistä enemmän siirtymässä pois länsimaista, niin mitä tehdä länsimaiseen kulttuuriperimään integroituneella (tai sen synnyttäneellä) teologialla? Millaista teologiaa syntyy esim. Intian ja Kiinan nousevien kristittyjen keskuudessa? Ja miten toimia viisaasti itse länsimaissa, kun väestö täälläkin hyvää vauhtia etääntyy traditionaalisesta kristinuskon muodosta, joko salakavalan "käsitteiden kavalluksen" tai sitten ihan rehellisen luopumuksen kautta?

Mielenkiintoinen ilmiö esim. täällä Suomessa on ollut se, että samaan aikaan kun taviksen usko irtaantuu siitä, mitä kirkko opettaa ja syntyy erilaisia maailmankatsomuksellisia "personal mixejä", niin samaan aikaan myös itse kristittyjen keskuudessa virallinen (yliopisto)teologia etääntyy entistä enemmän tavallisen rivikrisityn hengellisestä todellisuudesta. Ne ikäänkuin operoivat ihan eri foorumeilla, eivätkä ole aktiivisessa vuorovaikutussuhteessa toistensa kanssa. Näin toisaalta vahva raamatullisuus ja toisaalta Pyhän Hengen voiman korostaminen eivät enää välttämättä kulje käsi kädessä. Tällöin meillä voi olla karismaatikkoja, joiden teologia vielä reilut parikymmentä vuotta sitten olisi luokiteltu liberaaliksi, jopa historiallis-kriittiseksi. (Miten tämä ylipäätään on mahdollista ja onko se sitä käytännössä, onkin jo sitten ihan toinen juttu.) Joka tapauksessa syntyy eräänlainen "enkeli-elisa"-ilmiö, jossa historiallisella todenperäisyydellä ei enää ole merkitystä, kunhan vain jotain tapahtuu ja hedelmä on ok.

Mielenkiintoista on huomata se, että näitä muutoksen uhkia torjuttaessa, itse yhteisölliseen muotoon ja rakenteeseen (jotka länsimaisessa kontekstissa muodostavat erään ongelman ytimen) liittyvät kysymykset eivät tunnu kiinnostavan moniakaan. Esim. kirkon konservatiivisen ja herätysliikesiiven piirissä syntyneet jumalanpalvelusyhteisöt ovat korkeintaan eräänlaisia "historiallisia kompromisseja", elleivät jopa yrityksiä torjua kaikki todellinen muutos. Voihan se olla, että tämä problematiikka vain koetaan liian haastavana tässä tilanteessa. Todennäköistä onkin, että useat kristilliset yhteisöt, joutuvat mukautumaan näihin muutospaineisiin ja vastaamaan näihin haasteisiin vasta ikäänkuin pakon edessä.

Ajateltaessa yksityisen ihmisen tilannetta näissä aikamme muutospaineissa, niin huomaan ainakin itseäni valmistellun jo pitempään näihin muutoksiin. Vaikka en tiedä mitään tilanteestamme kristittyinä esim. vuoden periodilla eteenpäin, niin näen Jumalan jo etukäteen puhuneen monista asioista ja valmistaneen kristittyjä niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla. Nykyisessä tilanteessamme on siis oltava tarkkana, kuunneltava, mitä Henki puhuu seurakunnalleen (so. Kristuksessa oleville). On etsittävä merkkejä siitä, miten ja missä Hän nyt toimii ja mitkä ovat niitä asioita, joita Hän nyt nostaa esille? Mihin suuntaan Hän vie asioita?

Tarvitaan herkkiä korvia ja teräviä aisteja, kykyä tehdä oikeita johtopäätöksiä ja viisaita ratkaisuja. Näin ihmisen näkökulmasta katsottuna Jumala toimii aina "tulevaisuusorientoituneesti" eli Hän toteuttaa omat suunnitelmansa varmasti ja määrätietoisesti. Itselläni ovat viime päivinä soineet usein Paavalin sanat galatalaisille kristityille: "minä en alunpitäenkään heti kysynyt neuvoa lihalta ja vereltä" (Gal. 1:16). Tässä Paavali ei viittaa vain ympäröivään maailmaan sinänsä, ei edes juutalaisuuteen, vaan hän puhuu niistä apostolisista vaikuttajista , joiden kanssa oli ollut jotain erimielisyyttä evankeliumin työn tulevaisuuden suhteen. Joka tapauksessa rukoilen, että tulevat 10-20 vuotta elämässäni olisivat (hengellisesti puhuen) hedelmällisemmät kuin edelliset.