Juridiikkaa vai jumalallistumista - Ajatuksia sovituksesta (osa I)

Lutherin mukaan ihmisen syntiinlankeemuksen jälkeistä tilaa dominoivat ”turmiovallat”; ”synti, kuolema ja Perkele”. Kun puhumme sovituksesta, puhummekin juuri näiden ”turmiovaltojen” otteesta vapautumisesta. Ihminen on, rikkomalla Jumalaa vastaan, kadottanut Jumala-suhteen lisäksi myös kontaktin omaan itseensä ja lähimmäiseensä, ympäristöönsä ja koko todellisuuteen. Teologian näkökulmasta voidaan sanoa ihmisen eksistentiaalisen angstin olevan seurausta tämän suhteen rikkoutumisesta. Tähän luetteloon voidaan liittää monet globaalit uhkatekijät, kuten alikehittyneiden maiden köyhyys, yhteiskunnallinen eriarvoisuus, ihmisoikeusrikkomukset ja ympäristöongelmat.

Niinpä sovituksenkin tulee ulottua paljon syvemmälle kuin vain jonkun yksittäisen tekosynnin sovittamiseen. Ihmisen suhteen Jumalaan tullessa korjatuksi – tai oikeammin asetetuksi ennalleen – seuraa tästä myös sovitus ihmisten välisissä suhteissa. Parhaimmillaan tämä voi tapahtua niin yksilön kuin kokonaisten yhteisöjenkin tasolla. Kuvakielellä sanottuna, niin vertikaalinen linja kuin horisontaalinenkin taso yhdistyvät Jeesuksen ristissä ja Hänen persoonassaan.

Kuitenkin Uuden testamentin kuva sovituksesta on vieläkin laajempi. Paavalin mukaan lopulta koko luomakunta tulee vapautumaan turmeluksen orjuudesta Kristuksen sovitustyön kautta. Viime kädessä on kyse kaikkien raamatullisen syntiinlankeemuskertomuksen seurausten, ei vain tyhjäksi tekemisestä, vaan koko Jumalan alkuperäisen luomistyön uudistamisesta, nostamisesta uudelle tasolle. Uuden lankeemuksen vaara tulee näin poissuljetuksi.

Läntisessä kristinuskon traditiossa on termit ”sovitus” ja ”lunastus” asetettu usein rinnakkain ikään kuin kyse olisi samasta asiasta, mutta vain niiden eri puolista. Em. termien lähempi tarkastelu viittaa kuitenkin kahtaalle. Sovitus nousee vanhatestamentillisesta uhrikäytännöstä, jossa uhrieläimen veri suurena sovituspäivänä sovitti kansan rikkomukset. Lunastus taas viittaa antiikin ajan tapaan ostaa, lunastaa orja vapaaksi maksamalla hänestä tietty hinta.

Nämä termit voidaan ehkä ymmärtää paremmin – ja koko sovituksen idea syvemmin – mikäli ne asetetaan ikäänkuin sisäkkäin: sovitus sisempänä ja lunastus ulompana, laajempana käsitteenä. Sovitus merkitsee sitä, että yksityinen ihminen pääsee rauhaan Jumalan kanssa. Tämä on paavalilaisen sovitusteologian ydinajatus: meillä on rauha Jumalan kanssa Kristuksen uhrin kautta.

Lunastus on mahdollista vasta tästä sovituksen näkökulmasta ja todellisuudesta käsin. Se merkitsee kosmista mullistusta, nimenmomaan eskatologisessa mielessä. Tuolloin maailmankaikkeutta ei vain uudisteta, vaan luodaan uudelleen. Tämä merkitsee myös niiden näkymättömän maailman todellisuuden tekijöiden tuomiota, joihin VT vain ikäänkuin vertauskuvin viittaa (esim. Jes. 14:ssä ja Hes. 28:ssa), mutta joista UT:n puolella esim. Kolossalais- ja Efesolaiskirjeessä puhutaan paljon avoimemmin.

Merkittävää tässä ns. klassisessa lunastusopissa on Jumalan ehdottoman määräävä asema: Hän on tässä kertomuksessa sekä subjekti että objekti. Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa, kuten Paavali kirjoittaa. Ihminen ei suorita mitään Jumalalle, vaan Jumala suorittaa kaiken ihmisenä. Kyse ei kuitenkaan ole mistään kylmästä, ulkokohtaisesta oikeustoimesta, vaan kaiken takana on kuitenkin Jumalan kaiken uhraava ja kaikki voittava rakkaus.  

Ns. klassinen sovitusoppi onkin ollut alkukirkon ajan jälkeen enemmän kristinkunnan itäisen perinteen teologiaa. Kristuksen voittoa seuraa syntien anteeksianto ja – mikä merkittävintä – myös muutos langenneessa ihmisessä itsessään jo tässä ajassa. Apostoli Pietaria lainaten, pelastettu ihminen tulee jumalallisesta luonnosta osalliseksi. Tämä theosiksen eli jumalallistumisen aspekti on usein unohdettu, jopa kielletty esim. luterilaisessa teologiassa. Lutherin ajatus ihmisestä yhtä aikaa syntisenä ja vanhurskautettuna (simul iustus et peccator) ei aina käy oikein hyvin yksiin tämän theosis-ajatuksen kanssa.