Juutalaiset opettajat, rabbit, käyttivät mielellään opettaessaan vertauksia sekä havainnollistamaan että salaamaan asioita, jotta kuulijassa syntyisi sekä kiinnostus että kilpailu, jopa kipuilu oikean tiedon ja ymmärryksen perään. He pyrkivät niiden avulla opettamaan jotain tärkeää ja oleellista esillä olevasta asiasta. Jeesus itse on erinomainen esimerkki tämän opetusperinteen toimimisesta käytännössä. Ajattelepa vaikka Matteuksen lukua 13.
Kreikkalaiset oppineet, filosofit taas olivat saaneet aivan toisenlaisen koulutuksen. Sen tavoite oli tarkasteltavien asioiden teoreettinen hallitseminen. Siksi oppineet määrittelivät käsitteitä ja johtivat niistä filosofisen logiikan avulla taas uusia käsitteitä. Tämän älyllisen ponnistelun tavoitteena oli määritellä ja ymmärtää käsiteltävä asia mahdollisimman täydellisesti. Kysymys esim. totuudesta oli siis enemmän intellektuaalinen kuin käytännöllinen asia. Rankasti pelkistäen voimme sanoa länsimaisen sivistyksemme lepäävän näiden kahden peruspilarin varassa, juutalaisen uskonnon korkean etiikan ja hellenistisen sivistyksen rationalismin.
Kun kristinusko alkoi erityisesti apostoli Paavalin - kutsuisin sitä antiokialaiseksi koulukunnaksi - toimesta murtautua ulos pelkän juutalaisen lahkon statuksesta ja tavoittaa piiriinsä hellenistisen sivistyksen saaneita, koineekreikkaa äidinkielenään puhuvia ihmisiä, sen tapa puhua Jumalasta vertausten avulla ei aina oikein riittänyt kreikkalaisille, Jo Paavali itse valitteli sitä, miten juutalaiset haluavat tunnustekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta, mutta yhtä kaikki, ristiinnaulittu Kristus on molemmille vieras, toiselle vitsi, toiselle skandaali. (Ks. 1.Kor. 1. luku.)
Varsinkin ns. konstantinolaisen käänteen myötä 300-luvulla jKr. hellenistisen sivistyksen saaneita ihmisiä suorastaan tulvi seurakuntiin. He vaativat Jumalaa koskevan opetuksen muuttamista oman ajattelutapansa mukaiseksi täsmälliseksi, teoreettiseksi tiedoksi. Monet näkevät tämän ongelman olleen olemassa aina Justinos Marttyyrin ajoista lähtien 100-luvulta jKr. ja vaikuttaneen 300-luvun alussa puhjenneisiin teologisiin kiistoihin. Vähitellen tästä kreikkalaisesta ajattelutavasta tuli teologien joukossa itsestäänselvyys. Ehkä ei ole liioiteltua väittää koko länsimaisen teologian perinteen lepäävän tämän varassa.
Amerikkalainen tieteiskirjailija Isaac Asimov esittää legendaarisessa Säätiö-sarjassaan (sen 1. osassa) mielenkiintoisen ajatuksen arkeologian kehittymisestä (tai oikeammin muuttumisesta, jopa rappeutumisesta) vuosituhansien myötä. Joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, v. 10 000 ja jotain paikkeilla arkeologi ei enää työskennellyt kaivauksilla maastossa ns. kenttätyössä, vaan arkeologia tieteenalana tapahtui pääasiassa kirjastossa, jossa tutkitija kahlasi läpi valtaisan määrän alan kirjallisuutta. Mielestäni siinä on mielenkiintoinen analogia teologian tekemiseen jossain kaukana elämästä, korkealla norsunluutornissa. Teologia, so. oppi Jumalasta, ei enää ole käytännöllinen asia, vaan enemmänkin älyllistä voimistelua.
Muistan joskus viime vuosituhannen lopulla lukeneeni mielenkiintoisen tutkimuksen Liisa Eerikintyttärestä, joka oli Länsi-Suomen rukoilevaisuudeksi sanotun, kirkkomme vanhimman (ja ehkä myös vanhoillisimman) herätysliikkeen hengellinen äitihahmo. Liisa oli näkijä, profeetallinen hahmo, jonka hauraaseen astiaan astui häntä itseään suurempi valo ja voima. Kirjan lopulla tutkija kadottaa aikakirjojen jäljet Liisasta ja jää ihmettelemään tämän häipymistä historian hämärään 1700-luvun puolivälin Ruotsi-Suomessa.
Ihmettelin jo tuolloin tutkijan reaktiota. Miksei hän, sensijaan, että voivotteli tilannetta, etsiytynyt itse saman ilmestyksen alkulähteille, josta Liisa Eerikintytärkin oli ammentanut? Tästä kai siinä teologiankin harrastamisessa on perimmältään kyse, mikäli nimittäin teemme sen oikein. Palavan pensaan äärellä viipymisestä ja ilmestyksen rukoilemisesta omalle kohdalleen. Eihän mitään todellista viisautta muuten löydä.
Ei kai konstantiniolainen käänne itsessään ollut merkittävä tekijä, vaan eenmmänkin Milanon edikti joka sekä salli kristinuskon että teki siitä ainoan uskon. Tämä oli aikakauden todellinen "pommi". Ei kai ole kummallista se että kirkkohin tulvi ihmisiä koska nyt vasta tässä vaiheessa aikusten oikeasti ymmärrettiin se että "olla kristitty" ei tarkoita enää sitä että "olla kuolemantuomittu".
ReplyDeleteSe että "he vaativat Jumalaa koskevan opetuksen muuttamista oman ajattelutapansa mukaiseksi täsmälliseksi, teoreettiseksi tiedoksi", ei ole sen kummempaa toimintaa kuin kuin nykypäivinäkään, joskin tuona aikana se oli enemmänkin maltillista ja reagointia siitä että oma usko sai tulla päivänvaloon ja siitä sai keskustella vapasti agoralla sekä omalla uskonnolla oli joku asema, kuten tässä "valtionuskonto".
Konstantinios Suuri teki monia tärkeitä ratkaisuja Milanon ediktin lisäksi, noista yksi oli Nikean kirkolliskokouksen koollekutsuminen, jossa tuomittiin sekä areolaisuus että donatolaisuus. Tässä oli valtava oppikeskustelu jonka syvyyttä ja vakavuutta ei ihan oivalleta.
Ainakaan itse en ole huomannut historiaassa mitään epätavallisen suurta toimintaa taikka vaatimusta siitä että teologia olisi muutettu enemmän miellyttäväksi teoreettiseksi tiedoksi, joka mielestäni tapahtui vasta paljon myöhemmin ja myös oli osasyynä yhden katolisen kirkon tapahtumiin vuosina 800-1200 (eli Fotioksen skismasta 4:een ristiretkeen), joka merkittiin historiaan 1054 vuosipaalulla.