Eväitä uudelle vuodelle, osa I

Yritetäänpä nyt muutamalla nopealla vedolla hahmotella hieman aikaa, jossa elämme. Missä olemme siis menossa?

Suomalaisessa yhteiskunnassa on 1990-luvulta alkaen tapahtunut siirtymä kohti monikulttuurista ja moniarvoista yhteiskuntaa. Rinnan monikulttuuriseen yhteiskuntaan siirtymisen kanssa on tapahtunut monenlaista uskonnollista eriytymistä ja monimuotoistumista. 1960-luvulta lähtien on erilaisten uusien uskonnollisten yhteisöjen määrä pääkaupunkiseudulla ja muissa suurissa kasvukeskuksissa moninkertaistunut. Kehityksen rajuutta kuvaa se, miten nykyään vähän jokaisessa maalaiskunnassa alkaa jo olla joku city-, mega- tai muu englanninkielinen uskonnollinen yhteisö.

Näiden muutosten ohella maassamme on tapahtunut myös monia muita muutoksia. Niin kirjallisuudessa kuin tutkimuksissakin on esitelty aikamme kulttuurisia muutosprosesseja. Näitä ovat mm.
- yhä voimakkaampi informaatioteknologinen kehitys
- alueellistuminen ja integroituminen
- siirtyminen jälkiteolliseen, mosaiikkimaiseen yhteiskuntaan
- ongelmien globalisoituminen

Yhteiskuntateoreetikot viittaavat meneillään olevaan yhteiskunnalliseen murrokseen käyttämällä jo loppuun kalutun termin postmoderni ohella mm. sellaisia käsitteitä, kuin esim. jälkiteollinen (esim. tietoyhteiskunta), myöhäismodernisaatio ("toinen moderni") tai refleksiivinen moderni. Nämä eri käsitteet tarkastelevat yhtä ja samaa kulttuurista murrosprosessia kukin hieman eri näkökulmasta. Niitä onkin siis pidettävä enemmänkin näkökulmina meneillään olevaan yhteiskunnan, kulttuurin, elämäntapojen tai mielentilan muutoksille kuin ajanjaksojen nimilappuina.

Modernille ajalle oli ominaista varaukseton, jopa kritiikitön usko lineaariseen etenemiseen. Tälle ajattelulle oli tärkeää luoda eräänlainen kokonaisrakenne ja järjestys asioiden käsittelyyn. Yhdistäviä tekijöitä olivat mm. rationaalisuus, usko yhteisiin suuriin kertomuksiin ja kollektiivinen identiteetti. Nyt aikakausi, johon olemme tottuneet yhteiskuntana, on loppumassa ja olemme siirtymässä tulevaisuuteen, joka on paljon vähemmän ennustettavissa ja joka johtaa itsestään selvyyksinä pidettyjen yhteiskunnallisten järjestelmien kyseenalaistamiseen. Emme enää Suomessakaan elää missään luterilaisessa yhtenäiskulttuurissa.

Aikaisemmin ihmisen elämänkaari nähtiin lineaarisena janana, jossa yksilöiden elämänkulku erilaisten traditioiden ohjaamana eteni samantahtisesti: esim. koulutusta seurasi työelämä ja tätä taas eläköityminen. Nyt tämä ihmisen "perinteinen elämänkaari"-malli on rikkoutunut tai ainakin se toimii täysin uudella tavalla. Syvä kulttuurinen ja yhteiskunnallinen murros edellyttää ihmiseltä uudenlaista suhtautumista minään, omaan persoonaan ja yhteisöön. Kun perinteiset mallit rikkoutuvat ja traditioiden turva katoaa enää eivät vallitsekaan hyväksytyt, itsestään selvät periaatteet ja jäykät auktoriteettirakennelmat. Tämä näkyy esim. ihmisten uudenlaisena sitoutumisena seurakuntayhteisöihin. Kyse ei ole niinkään sitoutumattomuudesta, niinkuin usein kuulee väitettävän, vaan siitä, että yhteisöihin kuuluminen tai niiden toiminnassa mukana oleminen mielletään uudella tavalla.

Viime vuosikymmeninä suomalaisten arvomaailmassa on tapahtunut selvä muutos: yksilökeskeisten arvojen merkitys on kasvanut ja samalla itsensä ylittämisarvojen merkitys on laskenut. Arvot ja asenteet ovat selvästi myös hajaantuneet: polarisoituminen ja sirpaloituminen ovat ne keskeiset piirteet, joita yksilöityminen, maallistuminen ja suhteellistuminen ovat poikineet. Toisaalta perinteisten arvojen häviäminen on edistänyt moniarvoisuutta, mutta toisaalta luonut selviä arvotyhjiöitä. Alakulttuuri syntyy aina siellä, missä perinteinen hegemonia, kasvatus ja arvot menettävät otteensa ihmisiin.

Tämä kulttuurinen murros ei ole tapahtunut modernin häviämisen kautta. Eiväthän perinteiset isot kirkotkaan ole mihinkään hävinneet. Kaikki tämä tapahtuu sosiaalisen, kulttuurisen ja tieteellisen toiminnan välityksellä. Perinteiset sukulaisuuteen tai avioliittoon liittyvät siteet ovat heikentyneet. Uudessa tilanteessa on nyt runsaasti tilaa uudenlaiselle, aidolle yhteisöllisyydelle. Tämän oivaltaneet seurakunnat menestyvät hyvin isoissa urbaaneissa kasvukeskuksissa. Mitä enemmän perinne menettää merkitystään ja mitä enemmän arkipäivän elämä muodostuu sekä paikallisesta ("lähiyhteisö", esim. solu, kotisrk tmv.) että globaalista yhteenkuuluvuudesta (esim. ylikansallinen rukousliike, nettiverkosto, sosiaalinen media tms.), sitä varmemmin yksilön on valittava tietty elämäntapa monien mahdollisuuksien joukosta. Yhä useammin myöhäismodernia todellisuutta elävä kristitty ei tyydy enää vain yhteen perinteiseen yhteisöön. Churchshoppailua ei välttämättä enää nähdä kielteisenä juttuna.

Tämän päivän ihminen on ennen kaikkea individualisti, joka etsii itseään ja muokkaa identiteettiään (so. "aikamatkailee tyyleissä"). Henkilökohtaista identiteettiä ei enää koeta pysyvänä, eräänlaisena iankaikkisuustavarana, vaan identiteettiä voidaan kokeilla, muotoilla ja vaihdella. Jollei uskonnollinen yhteisö anna tähän mahdollisuuksia sisällään, niin myöhäismoderni yksilö toteuttaa sitä sen ulkopuolella.

Kristinusko oli vahvasti osa länsimaisen ihmisen identiteettiä vielä renessanssin aikakaudella. Valistuksen ajalla kasvatusoptimistinen ihminen alkoi yhä enemmän luottaa omaan järkeensä etsiessään vastauksia moraalikysymyksiin. Modernin ajan ihminen taas oli jo menettänyt jumalansa rationalismin ja materialismin suistettua sen alas valtaistuimeltaan. Myöhäismodernin ajan ihminen on joko menettänyt uskon jumalaan tai sitten hän etsii yhteyttä häneen kysyen, mikä niistä? Oli vastaus kumpi hyvänsä, käytännön sovellutus tästä kyynisestä pragmaattisuudesta on se, että kaikki on sekä mahdollista että sallittua. Tämä taas poikii niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla toisaalta sumeilematonta antinomismia (esim. evl. kirkon kehitys 2000-luvulla) tai sitten hakeutumista tiukan linjan lahkoihin ja kultteihin tai esim. islamiin, jossa ei kenellekään jää epäselväksi, mikä on sallittua, mikä taas ei.

Viimeistään nyt on käynyt kaikille selväksi, että niin länsimaista mielen- kuin kulttuurimaisemaakin hallinnut konstantinolainen paradigma on tullut tiensä päähän. Me voimme nähdä horisontissa vielä sen viimeisiä, epätoivoisia kuolinkouristuksia, kun se yrittää pysytellä pinnalla ja käydä tuhoon tuomittua viivytystaistelua vääjäämättömän kohtalonsa edessä, joita sitten markkinoidaan suurelle yleisölle "seurakunnallisina menestystarinoina".

No, eihän Numenorinkaan tuho ihan hetkessä tapahtunut eli miten loistava onkaan tämä kuolinkamppailu! Ajankohtainen kysymys kuitenkin on, mitä tilalle, kun on aika vaihtaa paradigmaa?