Friday, July 08, 2011

Virtanen kesälaitumilla

Virtaselle kesä oli merkillistä aikaa, erityisesti keskikesä. Hän oli varmasti tyypillinen oman etnisen ryhmänsä edustaja, kun maailma ja oma minä näyttäytyi kesäisin ihan erilaisena kuin muulloin. Unta tarvitsi vähemmän, kun valoa on enemmän, asiat stressasivat vähemmän ja muutenkin kaikki tuntui pyörivän, ei vain eri nopeudella (enkä nyt sano, että nopeammin), vaan myös aivan kuin eri ulottuvuudella. Ihmisluonnosta - niin myös omasta - nousi esille uusia puolia ja piirteitä.

Säännöllisesti keskikesällä Virtanen oli huomannut tarvitsevansa ja ottavansa jonkin pituisen ajan, jolloin hän melko tarkkaan vetäytyi eroon muista ihmisistä. Kyse ei ollut niinkään erakkoudesta, kuin akkujen lataamisesta. Tuolloin hän ei ollut juurikaan tekemisissä ylipäätään kenenkään kanssa tai jos oli, niin hyvin pinnallisella tasolla. Monasti päivän kulkuun syntyi hiljaisia, unenomaisia suvantovaiheita, jolloin esim. jonkun mekaanisen, toistonomaisen fyysisen rasituksen (esim. soutaminen, siivous, halonhakkuu, ojankaivuu) aikana mieli ikäänkuin irtautui ruumiista ja ajatukset alkoivat mennä omia teitään. Ajatukset kuljeskelivat silloin rentoina ja vapaina ja alitajunnasta nousi esille erilaisia asioita, joihin ei aiemmin ollut kiinnittänyt huomiota.

Virtanen kutsui tuota vaihetta vuoden kierrossa "kritiikkiajaksi". Tällöin hän mielessään kävi läpi kuluneen vuoden (ja joskus pidemmänkin aikavälin) asioita, vaiheita ja tapahtumia. Siinä alkoi pikku hiljaa erottua jyvät akanoista kun saatiin eri juttuihin hieman pidempää välimatkaa. Virtanen muisti joskus lukeneensa suomalaisesta jääkiekkovalmentajasta, joka totesi lehtihaastattelussa "spekulaatioiden ajan olevan nyt ohi". Hän oli tuolloin juuri siirtynyt valmentajaksi erääseen suuren maailman jääkiekkojoukkueeseen. Hän oli selittänyt huuli pyöreänä kuuntelevalle kotimaiselle toimittajalle, miten "tässä iässä sitä mies rupeaa jo oikeasti miettimään, mitä on tullut tehtyä. Tässä mielessä spekulaatioiden aika on ohi ja nyt täytyy näkyä tuloksia."

Virtanen ei tiennyt oliko hän nyt varsinaisesti "siinä iässä", mutta muuten hän kyllä huomasi katseensa tuon tuostakin siirtyvän tähyilemään nuoruuden näkyjä, miehuuden unelmia ja keski-iässä tehtyjä linjauksia. Miten ne olivat pitäneet ja mikä oli ollut kestävää tähän päivään tultaessa? Tietyssä mielessä spekulaatioiden aika oli ohi ja hänen mielensä väkisinkin hakeutui tutkimaan sitä, mikä oli totta ja pysyvää ja mille kannattaisi tästä eteenpäin rakentaa. Hän alkoi myös jotenkin ymmärtää ihmisiä, jotka joskus härkäpäisestikin pitivät kiinni aiemmin valitusta ja oikeaksi koetusta linjasta (esim. hengellisessä työssä).

Hän tunnisti kyllä nuoruutensa näyistä paljonkin sellaista, mikä oli kantanut tähän päivään asti. Aina hän ei nuoruudessaan ollut välttämättä ollenkaan tunnistanut niitä juttuja, jotka kuuluivat osana hänen arkipäivän uskoonsa tänään. Kuitenkin nämä asiat (jotka olivat joskus tuntuneet sangen epämukaviltakin, haastavilta ja vaikeilta) olivat takiaismaisesti roikkuneet mukana hänessä vuosikymmenet ja ne olivat aivan kuin sulautuneet osaksi häntä ja hänen persoonaansa. Aivan kuin joku muu olisi puolestasi päättänyt, että tämä on sinun osasi.

Sitten oli ollut paljon asioita, jotka ajan virta oli vienyt mukanaan, eikä niistä ollut jäänyt jäljelle paljoakaan rakennusainetta tulevaisuuden seurakunnalle. Niiden asioiden kohdalla, jotka Virtanen saattoi vielä muistaa, hän ajatteli, että monet niistä saattoikin hyvin unohtaa. Hän oli oppinut erehdyksistään - tai ainakin halunnut oppia. Monia asioita hän ei rehellisesti sanottuna kyennytkään enää muistamaan ja ne kävelivät häntä vastaan vain joissain satunnaisissa kohtaamisissa ihmisten kanssa vuosien, vuosien jälkeen. Virtanen ajatteli, että toisaalta "aika kultaa muistot", mutta toisaalta hän oli myös tullut siihen johtopäätökseen, että Luoja oli ihmisen rakentanut niin, että muisti armahti häntä. Muut ihmiset sitä eivät aina tehneet.

Virtanen ei enää elänyt alituisessa oikeassa olemisen harhassa, niinkuin joskus oli kyllä tehnyt, vaan hän huomasi hänen omankin peltosarkansa tuottaneen ja tuottavan monenlaista kasvia, rikkaruohoa ja hörsöä. Ne asiat, joita oli jäänyt jäljelle olivat nykyisin osa hänen hengellistä sisintä maailmaansa, sitä dna:a, jota hän tahtomattaankin levitti ympärilleen. Virtanen ymmärsi tässä olevan suuren ja jatkuvan valvomisen ja kilvoittelun paikka, jossa hätiköidyt johtopäätökset olivat vaarallisia, pikaistuksissa asioiden tekeminen raskas synti ja oman mielihalun mukaan toimiminen ylellisyyttä, johon ei ollut varaa.

Virtasen nuoruuden haave oli ollut sananjulistajan homma. Hän oli joskus jopa haaveillut kiertäväksi matkasaarnaajaksi ryhtymisestä. Hän ajatteli sen olevan Jumalan kutsu hänen kohdallaan ja niin se varmasti olikin, vaikka hänen täytyi tunnustaa pimeimpinä hetkinään sitä joskus ratkaisevasti epäilleensä. Useimmat ihmisistä kun eivät tarvinneet mitään uskovien vainoja uskonsa koettelemiseksi, vaan elämässä itsessään oli heille ihan kylliksi haastetta. Näin Virtasenkin kohdalla. Niinpä tuo nuoruuden näkykin oli vain muuttunut vuosien ja vuosikymmenien myötä, saanut erilaisia muotoja ja uutta syvyyttä. Jos hän nuoruutensa voimansa tunnossa oli kuvitellut saarnaavansa suurille massoille, niin nykyisin antoisimpia tilanteita olivat tapaamiset henkilökohtaisesti tai pienissä ryhmissä janoisten sielujen kanssa. Silloin opetus tuli joskus kuin varkain esille, laiturilla saunan jälkeen tai lounaan tai kahvittelun lomassa, eikä siinä enää ollut ehdotonta pakkoa ex cathedra-tilanteesta. Ei niin, etteikö Virtanen edelleenkin olisi valmis isoillekin joukoille puhumaan. Pienemmässä ryhmässä teho oli yleensä vain ihan eri luokkaa. Jeesuskin oli suurille kansanjoukoille opettaja ja parantaja, mutta se, mitä Hän edusti 12 apostolin tai kolmen lähimmän opetuslapsensa elämässä, oli ihan eri juttu.

Virtanen näki joskus kauas. Hän ei rohjennut pitää itseään minään profeettana varsinaisesti. Jonkinlainen profeetallinen heppu, näkijä, visionääri ja tulevaisuuden skannaaja hän kuitenkin oli. Olihan hänelläkin Herran Henki, jonka ominaispiirre oli profeetallisuus. Olihan Jeesuksen todistuskin itse asiassa tuo samainen profetian Henki. Osittain tuo Virtasen "näkeminen" oli tulosta "vain" aiempin kokemusten läpikäymisestä, tapahtumien työstämisestä ja sitä kautta tulevaisuuden hahmottamisesta. Toki tätä pystyi periaatteessa kuka hyvänsä ihminen tekemään, mutta kun näitä prosessoivassa ihmisessä sai vaikuttaa Pyhä Henki, oli tulos enemmän kuin vain joidenkin epämääräisten skenaarioiden luomista.

Virtanen oli omana uskossaoloaikanaan 70-luvun puolivälistä alkaen nähnyt monien asioiden niin maailmassa kuin kristikunnassakin muuttuneen. Monet sellaiset asiat, jotka alussa olivat olleet joidenkin harvojen etuoikeus, Jumala nyt Henkensä kautta ikäänkuin lanseerasi laajemmin koko Kristuksen ruumiin käyttöön. Näin oli käynyt esim. armolahjojen kanssa yleensä ja erityisesti profetian lahjan kohdalla, viisitahoisen palvelusviran kohdalla ja ennen kaikkea Kristuksen ruumiiseen liittyvän ymmärryksen kasvun kohdalla.

Niinpä Virtanen uumoilikin tulevaisuudessa, ehkä vielä omana elinaikanaankin, elävänsä uskovien keskellä tilanteessa, jossa puhe Kristuksen ruumiin yhteydestä, sen yhteisistä elintoiminnoista paikallisella tasolla oli arkipäivää, joka elämä kulki yli, ohi ja ali kaikkien ihmistekoisten raja-aitojen, joilla Jumalan lapsia yritettiin karsinoissaan pitää. Virtanen oli hyvin vakuuttunut siitä, että tätä Jumalan valtakunnan elämäntodellisuutta kohti oltiin menossa. Sitä hän itse odotti, sen puolesta rukoili ja sen eteen töitä teki.

Silti Virtanen jäi usein miettimään, missä viipyi se alati toistettu ja jo ammoisina aikoina Virtasen kotimaahan ennustettu suuri Hengen vuodatus, joka kääntäisi maan suunnan, nostaisi kansan moraalisesti jaloilleen ja antaisi sille ratkaisevat eväät, joilla selviytyä voittajana tulevista viimeisten päivien ahdistuksesta?

No comments:

Post a Comment