Millaiseksi kristityksi?

Olen joskus aiemminkin, taisi olla ihan hiljattain, viitannut siihen ongelmallisuuteen, mikä meillä on käsissämme sanan "kristitty" kohdalla. Se kun on eräs eniten väärin käytettyjä sanoja kulttuurissamme. Milloin kukakin voi esiintyä kristittynä, eikä toisen kristitillisyyttä ole oikein (poliittisesti) korrektia kyseenalaistaa. Moniarvoisuutta siis. Niin, ja ennen kaikkea relativismia.

Vanhassa virressä veisataan: "Kun kristityn on nimi mulla, tee siksi minut todella". Miten tullaan siis kristityksi? Tarvitaanko siihen jokin toimitus (esim. kaste) tai pitääkö kuulua johonkin ollakseen sitä? Voiko joku toinen (esim. minua "kristitympi") nimittää minut kristityksi? Vai voinko vain itse tuosta vaan ruveta sellaiseksi? Olenko sitä sitten 24/7 tai koko loppuelämäni vai voinko itse säädellä omaa kristillisyyttäni (esim. rajoittumaan pariin tuntiin sunnuntaisin)?

Kun tarkastelemme sanan "kristitty" etymologiaa, luemme Uudesta testamentista Apostolien tekojen 11. luvusta, että Syyrian Antiokian kaupungissa olleen voimakkaan hengellisen herätyksen aikoihin siellä olleita Jeesuksen opetuslapsia alettiin kutsua ensimmäiseksi kristityiksi eli kirjaimellisesti "kristuslaisiksi", mikä taisi alunperin ollakin enemmän pilkkanimi erään juutalaisuuden lahkon jäsenille. (Vrt. esim. fariseukset, saddukeukset, essealaiset tai selootit.)

Alusta pitäen kristityn tuntomerkki oli uskollisuus ja kuuliaisuus Raamatun kirjoituksille. Erään toisen tuon aikaisen kaupungin kristityistä kerrotaan, että he tutkivat joka päivä Raamattua tarkistaakseen olivatko heille opetetut asiat yhtä pitäviä Raamatun ilmoituksen kanssa. Kukaan ei siis voinut olla oikea kristitty ilman, että samalla piti Raamattua ja sen opetusta eri asioista itselleen ja muille samaa nimeä kantaville ehdottoman ohjeellisena. Voimme tänäkin päivänä aiheellisesti kysyä, voiko joku olla kristitty ja samalla hylätä Raamatun opetukset jossain kohtaa? Vastaamme UT:n valossa, että ei voi. Kyseessä on mahdoton yhtälö.

Joka näin menettelee ei ole ainoastaan hengellisesti sokea, vaan myös nimikristitty. Hänellä on kristityn nimi, mutta hän ei oikeasti ole Jeesuksen opetuslapsi, koska hän käytännössä opissa ja/tai elämässä antaa joillekin muille asioille suuremman painoarvon kuin Raamatun sanalle. Näinhän käy nykypäivänä esim. kirkollisessa homokeskustelussa ns. "rakkauden argumentin" kohdalla: myönnetään, että Raamattu kyllä opettaa selvästi näin ja näin, mutta samaan hengenvetoon todetaan, että lähimmäisenrakkauden tähden tämä opetus nyt vain sivuutetaan. On näet tärkeämpää rakastaa toista ihmistä kuin totella Raamattua.

Samaan käytännön sovellutukseen törmää myös postmodernin nuorten aikuisten sukupolven kohdalla: uskollisuus ystäville tai tarve säilyttää hyvät ihmissuhteet ajavat ohi Raamatun totuuden, joka sivuutetaan vain toteamalla, että "se nyt oli vain Paavalin käsitys asiasta" tai jopa että "tuohan nyt vain on Jumalan mielipide". Jälkikristillisessä nykykulttuurissa kun jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen, eikä kenelläkään - ei kai sitten Jumalallakaan? - ole oikeutta sanoa toisen käsitystä vääräksi, huonoksi tai peräti valheelliseksi.

Kaikessa tässä - ja itse asiassa koko nimikristillisyydessä yleensä - on olemassa se suuri vaara, että se ei jää vain tälle ulkonaisen tunnustuksen asteelle, vaan että mennään vielä syvemmälle. Nimikristillisyyden tien päässä on nimittäin vähittäinen muuttuminen antikristilliseksi. Antikristillisyys ei tarkoita epäkristillisyyttä, niinkuin joskus erheellisesti kuulee väitettävän. Antikristillisyydessä nimittäin joku/jokin muu tulee aidon, todellisen Kristuksen tilalle ja asettuu Hänen paikalleen. Kyseessä on siis sijaiskristillisyyttä. Näin näen tapahtuneen laajassa mittakaavassa Suomen ev. lut. kirkon nykykehityksessä, joka - viime aikaisesta kärjistymisestään huolimatta - ei ole niinkään mikään uusi ilmiö, vaan sen jälkiä voidaan seurata kauas ajassa taaksepäin.

Antikristillisys ei siis asetu julkisesti ja tunnistettavasti Kristusta vastaan (ainakaan heti alussa), vaan se pyrkii pikku hiljaa ja väsyttämällä syrjäyttämään Hänet ihmisten ja ennen kaikkea opetuslasten mielistä. Hänet pyritään korvaamaan jollain muulla, esim. rakkaudella, jonka kukin voi sitten määritellä haluamallaan tavalla: rakkaus itseään kohtaan, rakkaus toisen puolisoa kohtaan, rakkaus samaa sukupuolta kohtaan, rakkaus alaikäistä lasta kohtaan, rakkaus usean ihmisen keskinäisenä "liittona" jne.

Rakkaus voi "kylmetä" ja sen kohde voi useinkin muuttua. Rakkautta ei nähdä niinkään tietoisena valintana kuin tunne-elämän asiana. Rakkaus ei tällöin edellytä minkäänlaista sitoutumista - päinvastoin, erilaisten sitoutumisten (kuten esim. kristillinen avioliitto) ajatellaan tukahduttavan rakkauden. Kun Raamattu sanoo, että "Jumala on rakkaus", niin nykyihminen sanoo "rakkaus on jumala". Samalla hän tulee luoneeksi itselleen epäjumalan, joka syö ja kalvaa häntä, johtaa hänet yhä kauemmas Jumalasta ja Hänen Sanastaan, syösten hänet lopulta pahimmassa tapauksessa ikuiseen kadotukseen.

Joka tapauksessa, oli sen ilmenemismuoto mikä hyvänsä, niin tarkoitus on sama: syrjäyttää oikea Kristus ja korvata Hänet jollain toisella.

Yhtä kaikki, kun tutkimme antikristus-sanan juuria 1.Johanneksen kirjeen 2. luvussa, näemme sen olevan ennen kaikkea uskonnollista/hengellistä harhaanjohtamista. Kyseessä ei ole useinkaan mikään radikaali tai räikeä poikkeama oikeasta, raamatullisesta opista. Enemmänkin kyse on jostain sellaisesta, joka pyrkii kaikessa jäljittelemään aitoa kristillisyyttä niin pitkälle kuin mahdollista, "eksyttääkseen, jos mahdollista valitutkin", kuten Jeesus sanoo lopun ajan opetuksessaan Matteuksen 24. luvussa. Käy niin kuin Johannes näkee ilmestyksessä, että pedolla on samanlaiset sarvet kuin Karitsalla, mutta se puhuu kuin lohikäärme.

Kristityn todellista suurta taistelua ei käydä poliittisia vainoojia, taloudellisia väärinkäytöksiä tai sekulaarin median ylivaltaa vastaan, vaan se käydään sitä kristillistä uskontoa vastaan, joka pyrkii aitoa uskoa jäljittelemällä anastamaan sen paikan ihmisten sydämissä. Johannes sanoo, että "meistä he ovat lähteneet, mutta eivät olleet yhtä meidän kanssamme".

Tämä on kristillisyyden suurin tragedia: niin puolisydäminen nimikristillisyys kuin tietoisesti itsensä paaduttanut antikristillisyyskin ovat sen piiristä lähteneet. Ne ovat aidon kristinuskon käänteisiä muotoja ja saavat loppupelissä merkityksensä ja vääristyneen sisältönsä vain siitä käsin. Niitä voidaan näin ollen oikein ymmärtää, tutkia ja vastustaa vain oikeasta uskosta käsin.