Virtanen ja kadotettu radikaalius

Virtanen ajeli yksinään kotiin kristillisestä loppiaiskonferenssista, jossa oli ollut parin tutun kaverinsa kanssa. Hän oli jättänyt kaverit läheisen huoltoaseman parkkipaikalle, missä näillä oli ollut omat autot parkissa ja ajoi loppumatkan kotiin yksinään mietteissään. Loppiaiskonferenssin teemana oli ollut "Radikaali voittava usko" ja siellä oli ollut puhujana amerikkalainen pastori, joka omassa työssään oli hyvin onnistunut tavoittamaan oman kotikaupunkinsa postmoderneja nuoria aikuisia.

Virtanen oli usein miettinyt tuota paljon puhuttua ja eri puolilla hengellistä kenttää puhkikulutettuakin termiä "radikaali usko" tai "extreme Jeesuksen seuraaminen". Virtanen ymmärsi toisaalta hyvinkin sen huolen, joka monilla oli uskovien passivoitumisesta ja kristillisen elämän väljähtämisestä Virtasen omillakin kotikonnuilla. Moni aloitti Hengessä, mutta lopetti ties missä. Ei tarvinnut mennä kylmentämään uskoaan teologian opintoihin - kyllä se onnistui hyvin täällä karismaattisissa pippaloissakin, joissa viihde ja asiakkaiden (so. penkin kuluttajien) palveleminen oli sanomaa ja herättelyä tärkeämpää, ainakin taloudellisesti.

Kokosydämisestä Jeesuksen seuraamisesta ja radikaalista palavasta uskosta oli hyvää vauhtia tulossa jonkinlainen ääri-ilmiö monien Virtasenkin tuntemien uskovien keskuudessa. Kaupallisuuden, vaihtuvien trendien ja copyrigth-oikeuksin suojattujen kristillisten brändien myötä oli menetetty opetuslapsen sydän ja kyky tehdä uusia seuraajia Jeesukselle. Virtanen oli aina ajatellut, että ei ole temppu eikä mikään saada koolle satamäärin uskovia nuoria, hilpeää tunnelmaa ja hyvää menoa, tunneliikutuksia ja erilaisia värinöitä keskimäärin vähän päälle kaksikymppisessä kuulijakunnassa.

Se todellinen juttu oli se, mitä tapahtuisi sen jälkeen kun bileet on ohi, porukat häipyneet ja arki kolkuttelemassa karuna vuokrakämpän ovella. Usein ei tapahtunut juuri muuta kuin seuraavan massatapahtuman odottelua.

Siinä kohtaa Virtanen oli samaa mieltä amerikkalaisen pastorin kanssa, että "länsimainen kristillisyys on tullut vastakohdaksi sille alkuperäiselle dynaamiselle herätysliikkeelle, joka valloitti lyhyessä ajassa koko silloisen tunnetun maailman". Vähän päälle kolmikymppinen pastori oli jatkanut, että "meillä on paljon esimerkkejä instituutioista, jotka edustavat enemmänkin keskivertoa kansalaisuskonnollisuutta kuin synnistä vapauttavaa voimaa". Hänen mukaansa monet seurakunnat ovat "uskonnollisia kerhoja, joissa ihmiset voivat viettää aikaansa toisten samankaltaisten kanssa, joiden maailmankatsomus, poliittinen kanta ja elämäntyyli ovat samanlaisia kuin heidän".

Virtanen sympatiseerasi rajusti tuota nuorta pastoria, jonka kestorusketus ja hohtavan valkoiset hampaat olivat peräisin eteläisen Kalifornian sateettomilta aurinkorannoilta. Asiaa kaveri puhui ja vaikutti hyvin vilpittömältä. Virtanen sanoi aamenensa useaan kohtaan kaverin puheessa, jossa hän voimakkaasti kritisoi perinteisiin takertumista - "vain vanhan koulukunnan tyyli on kyllin hyvää toisille!" - ja keskiluokkaisia arvoja, jotka useimmiten perinteisissä kirkkokunnissa ymmärrettiin synonyymiksi sanalle kristinusko.

Mutta Virtanen ei olisi ollut Virtanen, ellei hän lahjomattomasti olisi huomannut, että toisaalta koko radikaalius oli enemmänkin muodikas iskusana, millä voitiin perustella mitä erilaisimpia asioita. Näin tietyissä piireissä, joissa kukaan ei puhunut enää rististä, vaan radikaali usko liitettiin erilaisten extreme-urheilulajien harrastamiseen, kovaääniseen musiikkiin ja boheemiin elämäntyyliin. Virtanen oli huomannut, että koko juttu oli eräänlainen "keisarin uudet vaatteet"-ilmiö. Enää ei istuttukaan siisti riveissä olevissa kirkossa penkeissä, vaan löhöiltiin patjoilla hämärästi valaistussa entisessä varastohallissa. Siinä nähtiin sitten "uuden sukupolven radikaalia uskoa".

"Radikaalin uskovan" tunnusmerkkinä oli kovin usein erikoinen pukeutuminen, huolellisesti laitetut hiukset ja kovaääninen käytös. Valitettavan usein tavallinen perhe-elämä, säännöllinen työssäkäynti tai kärsivällinen lasten kasvatus nähtiin ei-tavoiteltavina asioina, jonka moni postmoderni nuori aikuinen näki radikaalin uskon tukahduttavana tavanomaisuutena. Näitä miettiessään Virtanen ajoi autonsa kotipihaan, laittoi lämmitysjohdon kiinni autoon ja meni sisälle taloon. Vastapaistetun pullan tuoksu levisi eteiseen, kun hän astui sinne. Hän muisteli lämmöllä iltapäivää, kun hän oli käynyt ruokakaupassa yhdessä vaimonsa kanssa. Eräs Virtasen suurimpia yksinkertaisen tyytyväisyyden hetkiä olivat ne kerrat, kun hän sai kaikessa rauhassa olla ruokaostoksilla vaimonsa kanssa.

Virtanen oli tullut siihen tulokseen, että nykypäivänä suurinta radikaalisuutta saattoikin olla se, että tyytyi "tekemään työtä hiljaisuudessa ja syömään omaa leipäänsä", niinkuin Paavali kehotti Tessalonikan lopun aikojen näyistä unelmoivia uskovia. Iltateetä vaimonsa kanssa nauttiessaan Virtanen sitten kertoi, miten hän oli konferenssin väliajalla kahviossa keskustellut erään hyvässä nousukiidossa olevan "tulevan sukupolven johtajan" kanssa Jeesuksen seuraamisesta.

Kun tämä vähän päälle kaksikymppinen, kiiluvasilmäinen ja lommoposkinen seloottiveli oli haastavasti tiukannut Virtaselta, mikä on tärkeintä Jeesuksen seuraamisessa, Virtanen oli tahallaan vetänyt ihan toiseen äärilaitaan.

- Koetellaanpa nyt kaveria vähän, hän selitti vaimolleen, joka puisteli päätään miehensä edesottamuksille - taas kerran.

Virtanen oli vastannut nuorelle veljelleen, että kaikkein tärkeintä oli hoitaa tavalliset arkiset työnsä hyvin, pitää huolta läheisistään ja elää itse lähellä Jumalaa. Nuori veli oli kihahtanut heti kuin ylikuumentunut sähkösaunan kius ja alkanut kovaäänisesti selittää Virtaselle mitä kaikkea "aito radikaali usko" piti sisällään. Virtasen mainitsemia asioita hän ei juurikaan noteerannut, ei vaikka Virtanen oli perustellut näkemyksiään Paavali kehotuksella "katsomaan kunniaksenne, että elätte hiljaisuudessa ja toimitatte omia tehtäviänne ja teette työtä käsillänne".

Lopulta Virtanen oli tyynnytellyt kiivastunutta saarnaajanalkua sillä, että "eiväthän nämä asiat toki sulje pois toisiaan", mutta että "uskollisuus vähässä on usein alku jollekin suuremmalle". Se ei kuitenkaan ollut hirveästi auttanut tilannetta.

- Näyttää siltä, että tänä päivänä kaikkein radikaaleinta uskoa on vain seurata Jeesusta normaalissa arkipäivän elämässä. Ei siihen mitään sen kummempia elkeitä ja kommervenkkejä tarvita, Virtanen huokaisi lopuksi.

- Sie oot Virtanen tulossa vanhaksi, naureskeli hänen vaimonsa.

- Ja viisaammaksi... ja elämään on tullut uusi levollisuus. Virtanen vastasi.