Sanalla "nostalgia" tarkoitetaan menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. Nostalgiaan liittyy usein jonkun menneen aikakauden ihannointia. Sananmukainen merkitys sanalle nostalgia on koti-ikävä, kotimaan kaipuu. Se on johdettu kreikan sanoista nostos, kotiinpaluu ja algos, tuska.
Aikana, jota me nyt elämme, meillä on samanaikaisesti läsnä monta eri vuosikymmentä. Ihmiset ovat esim. harrastustensa ja mieltymystensä perusteella kiinnittyneet johonkin tiettyyn aikaan tai vuosikymmeneen (esim. 50-luvun ihannointi pukeutumisessa, hiustyylissä, musiikissa, autoissa, sisustuksessa jne.). Eri seurakuntien ja herätysliikkeiden piirissä näemme vieläkin aika edustavan kirjon 60-lukulaista tai 80-lukulaista kristillisyyttä niin pukeutumisessa, saarnanuotissa kuin musiikkityylissäkin.
Näyttää siltä, että se mikä oli pop 80-luvulla sekulaarissa populäärikulttuurissa onkin nyt pyhää jossain seurakuntayhteisössä. Vastaavasti sitä, mikä on pop tällä hetkellä pidetään tietty epäpyhänä, mutta annas olla kun menee vuosikymmen ja kaksi, niin ajat muuttuvat ja ihmiset niiden mukana. Jotkut yhteisöt tosin ovat tässä uskonnollisessa nostalgiassaan sikäli loogisia, että siltä vuosikymmeneltä, minne aikanaan ollaan laskeuduttu, ei sitten enää liikahdetakaan mihinkään suuntaan. Niin vapaa-, helluntai- kuin kotiseurakuntienkin tai lestadiolaisuuden tai rukoilevaisuuden piiristä näitä esimerkkejä löytyy lukemattomia.
Se, mikä tekee tästä haitallisen ilmiön evankeliumin levittämistä ajatellen, on se, että tietty kulttuurinen tyyli ja muoto, jossa asiat esitetään, legitimoidaan yhdeksi ainoaksi pyhäksi ja oikeaksi tyyliksi elää ja kommunikoida kristillinen usko ulospäin. Tällä kaikella "pyhällä paikalleen pysähtyneisyydellä" voidaan ajatella olevan tarve puolustaa pyhien esikoisjoukkoa ulkopuolista, pahan vallassa olevaa maailmaan vastaan. Niin osatotuus kuin tämä onkin, niin samalla useimmiten menetetään myös kyky elää todeksi ja kertoa evankeliumi tuolle paljon pelätylle ulkopuoliselle maailmalle sellaisella tavalla, että sen kieli (ja sitä kautta sen sisältämä viesti) ymmärretään oikein.
Jeesus oli siekailematta valmis hylkäämän uskonnollisen perinteen Israelin keskellä, jos se tuli aidon Jumalan tuntemisten esteeksi. Eräs Uuden testamentin teologian perusajatuksia on kyky elää kristittynä tämän ja tulevan ajan välisessä jännitteessä. "Jo nyt - ei vielä" on eräs Paavalinkin perusajatuksia, jotka tulevat vastaan hänen kirjeissään. Mutta entä mennyt aika: mikä on aidon kristillisen perimän rooli?
Se, mikä on mielenkiintoinen ilmiö ajassamme on se, että nykyisin ns. pystymetsästä uskoon tullut suomalainen pakana ei välttämättä ollenkaan löydä hengellistä kotiaan ns. uuden sukupolven kristinuskon piiristä. Päinvastoin, uudessa tilanteessa vanhasta perinteestä löydetäänkin se maaperä, johon tuntuu hyvältä juurtua. Hyvänä esimerkkinä tästä on hiljattain vankilassa uskoon tullut tunnettu suomalainen jazz-, blues- ja rock-kitaristi Jukka Tolonen. Levy, jonka hän julkaisee uskoontulonsa ja vankilasta vapautumisensa jälkeen pitää sisällään vanhoja virsiä.
Aikaamme on kutsuttu (vähän tulkitsijasta riippuen) jälki- tai myöhäismoderniksi ajaksi, jolle on toisaalta ominaista vanhoista perinteisistä totuuksista ja instituutioista luopuminen ja niiden kyseenalaistaminen, mutta toisaalta myös modernia aikaa edeltävään aikaan, sen arvoihin, tapoihin ja kiinnostuksen kohteisiin palaamista. Modernin ajan materialismin ja rationalismin henkisesti (ja hengellisesti) vammauttama ihminen on oppinut ainakin sen, että ihminen ei elä pelkästän leivästä.
Käytännössä tämä ilmenee esim. siten, että menneen ajan lumo alkaa kiinnostaa entistä enemmän. En nyt mitenkään niputa yhteen näitä asioita, mutta ajatellaanpa vaikka jotain keskiaikaharrastusta, joka liveroolipelaamisena alettuaan saattaa johtaa jopa elämäntapaan tai sitten puhdasoppisen luterilaisuuden näkemistä ainoana toivona nykyisessä kirkollisessa tilanteessa.
Kun asiaa tarkastellaan puhtaasti yhteiskunta- tai käyttäytymistieteellisestä näkökulmasta, niin kyse on vain ihmisen tai yhteisön tavasta reagoida ympärillä tapahtuviin voimakkaisiin muutoksiin. Valtakulttuurin piirissä esille tuleviin uhkatekijöihin reagoidaan joko vastarintaan asettumisella (Luther-säätiö) tai sitten usein kritiikittömällä mukautumisella aikaan ja siitä nouseviin tarpeisiin (Tulkaa kaikki-liike). Niin Helluntai- kuin Vapaakirkonkin piiristä löytyvät ihan samat vaihtoehtoiset reagointimallit muutospaineisiin. Tietty eräs reagointimalli voi olla myös jonkinlainen eskapismi, pako todellisuudesta, mikä kristittyjen piirissä voi ilmetä niin individualistisena mystiikan harrastamisena kuin tiukkana ei-liikkeenäkin.
Pääpointti on kuitenkin siinä, että nykyinen aika nähdään pahana ja sen mukaan orientoituminen suorastaan demonisena. Päähuomio kiinnitetään usein sitten erilaisiin ulkoisiin seikkoihin tavoissa, pukeutumisessa, musiikissa jne. Pakoreitti löytyy silloin palaamisessa ajassa takaisin päin, josta oletetaan löytyvän tuon aidon uskon alkujuuri (esim. "takaisin alkuseurakuntaan"). Tämä suuntautuminen sitten näkyy kaiken vanhan näkemisenä hyvänä (esim. vanhat hengelliset hartauskirjat, laulut, pukeutuminen yms. taas perin ulokoiset seikat). Vastaavasti kaikki uusi nähdään vesitettynä ja kompromissien tuloksena syntyneenä. Kaikessa tässä oma kokemus kanonisoidaan absoluutiksi, joka ilmestyksen asteikolla tulee pian Jumalan Sanan jälkeen.
Ongelma tulee vain siinä, että mitä sitten kun sama Elävän Jumalan tuoksu onkin tunnistettavissa jossain sellaisessa kristillisyyden muodossa, jossa - sen sisällön siis ollessa aito - muoto on vaan muuttunut, ollen jopa radikaalin postmoderni? Jotkut reagoivat tähän sanomalla sen olevan mahdotonta, kristinusko kun on aitoa vain ja ainoastaan vanhoin perinteisin muodoin harjoitettuna. Toiset uskaltavat nähdä aitoa Jeesus-uskoa sielläkin, missä sen muoto on tyystin erilainen kuin mitä oma on, mutta josta löytyy kuitenkin sama tuore ilmestys. Nämä ihmiset yleensä ovat sekä valmiita muuttamaan omia näkemyksiään ja oppimaan uutta, että myös kyllin nöyriä ollakseen valmiita elämään em. jännitteessä "jo nyt - ei vielä".
On selvästi erotettava toisistaan jonkun aikauden kulttuurinen harrastaminen ja menneiden sukupolvien hengellisen perinnön arvostaminen. Usein näiden välinen ero vain on niin kuin se kuuluisa veteen piirretty viiva. Jotain osviittaa Raamatun sana meille kuitenkin tähän problematiikkaan antaa. Kerrotaan Iisakista, että hän asettui Gerarin laaksoon ja kaivatti uudelleen auki isänsä Abrahamin päivinä kaivetut kaivot, jotka filistealaiset olivat Abrahamin kuoleman jälkeen tukkineet. Iisak antoi niille takaisin ne samat nimet, jotka hänen isänsä oli antanut.
Mutta ei tässä vielä kaikki. Iisakin palvelijat alkoivat kaivaa myös uutta kaivoa joenuomaan ja löysivätkin vesisuonen. Heti kuitenkin paikalle ilmaantui niitä, jotka rupesivat riitelemään Iisakin paimenien kanssa ja sanoivat: "Vesi kuuluu meille." Miten tutulta tämä kuulostaakaan kun miettii nykyisiä seurakuntaympyröitämme! Jotain Iisakin mielenlaadusta kertoo kuitenkin se, että hän siirtyi sieltä pois ja kaivatti vielä uuden kaivon, eikä siitä sitten enää syntynyt riitaa. Sen nimeksi tuli Rehobot (mikä merkitsee väljyyttä), sillä Iisak sanoi: "Nyt Herra on antanut meille väljästi tilaa, niin että voimme levitä laajalle tässä maassa."
Kaivata auki siis vanhat kaivot, mutta ole myös valmis löytämään uusia kaivoja. Eikö Jeesuskin sano, että Hänen Isänsä tekee työtä taukoamatta - siis nytkin (ja huomenna), eikä vain ensimmäisellä sataluvulla Jerusalemin alkuseurakunnassa tai Lutherin aikoina 1500-luvulla tai sen oman rakkaan herätyksen syntyaikoina jokunen vuosikymmen sitten? Eikö Jumala, kaiken Luoja, ole sitten kykenevä kommunoikmaan kulloisenkin ajan ja kulttuurin keskellä tavalla, joka on siihen sopiva? Kyllä on.
On luonnollista, että jokin musiikillinen kieli tuntuu omalta ja joku taas ei. Mutta se hämmästyttää, miten usein vain sitä omaksi koettua musiikkia pidetään hengellisenä.
ReplyDeleteLähetysherätyksen alkuaikoina vietiin evankeliumin lisäksi muihin kulttuureihin myös "ainoa oikea" hengellinen musiikki eli keskieurooppalainen kirkkomusiikki.
Hengellinen humppa on ollut joskus synnillistä lavatanssimusiikkia, ja urut ovat alunperin yhtä synnillinen sirkussoitin.
Raamattu korostaa positiivisessa mielessä kansojen, heimojen ja etnisten ryhmien merkitystä. Johannes tunnisti ne jopa taivaallisesta joukosta. On tärkeää, että evankeliumi tulee julistettua kaikille kielille, ja käsittääkseni Jumala haluaa kuulla ylistystä näiden kunkin omalla kielellä.
Keskiajalla ajateltiin, että jumalallisia kieliä olivat latina, heprea ja kreikka. Siihen tilanteeseen tuli se kuuluisa Agricolan löytö.
Samaa koskee mielestäni musiikillista kieltä. Jos esim. shamaanit käyttävät saamen kieltä, ei se muuta sitä kieltä Jumalalle kelpaamattomaksi. Olen ollut paikalla, kun saamelainen mies joikasi ylistystä Herralle!
Kari K
"Pakoreitti löytyy silloin palaamisessa ajassa takaisin päin, josta oletetaan löytyvän tuon aidon uskon alkujuuri (esim. "takaisin alkuseurakuntaan"). Tämä suuntautuminen sitten näkyy kaiken vanhan näkemisenä hyvänä (esim. vanhat hengelliset hartauskirjat, laulut, pukeutuminen yms. taas perin ulokoiset seikat)."
ReplyDeleteEn ihan ymmärtänyt, mitä tarkoitat "takaisin alkuseurakuntaan" termillä. En usko sinun, Timppa tarkoittavan sillä takaisin Raamattuun asennetta. Jos mennään tosissaan takaisin alkujuurille, niin silloin ei jäädä 1800-luvun hartauskirjojen tai 1940-luvun pukeutumisen asteelle.
Mitä tulee alkuseurakuntaan, niin Raamatun oma ilmoitus on se, että alkuseurakunta(kaan) ei ollut täydellinen uskossa, rakkaudessa, tiedossa ym. Mutta itsessään se oli meille esimerkillinen, koska esim. Paavali laski perustuksen ja rakensi taitavan rakentajan tavoin. Taidon ja tiedon hän sai Herralta.
Kari K
Kari K kirjoitti: "Olen ollut paikalla, kun saamelainen mies joikasi ylistystä Herralle!" - Nyt aletaan olla, Kari, ydinkysymysten äärellä. Sana sanoo, että "hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat" (Apt. 17:26).
ReplyDeleteNäihin "määrättyihin aikoihin" ja "asumisen rajoihin" sisältyy myös kaikki inhimillinen kulttuuri tapoineen, arvoineen, uskomuksineen jne. Vaikka kyse on langenneen ihmissuvun ajallisesta ja vajavaisesta, jopa demonisesta kulttuurista, Jumala kykenee Henkensä kautta toimimaan sen keskellä ymmärrettävällä tavalla. Tämä sentähden, että Hän on kaiken Luoja. Ihminen (ja hänen kulttuurinsa) kaikessa langenneisuudessaankin heijastaa jotain Luojastaan.
Niinpä on sekä typerää että Jumalan aliarvioimista ikäänkuin rajoittaa Jumala toimimaan vain yhden tietyn kulttuurisen kehyksen sisällä ja vain sen kautta. (Vrt. ajatus länsimaisesta kulttuurista ja elämäntavasta kristinuskon ainoana oikeana toteutumistapana.)
Sitten Karin toiseen kommenttiin, joka kyllä tarkemmin tarkasteltuna liittyy edelliseen.
En usko pelkällä ulkonaisella "takaisin alkuseurakuntaan"-ajattelulla päästävän muualle kuin vain eräänlaiseen asioiden uskonnolliseen matkimiseen.
Ajatellaanpa käytännössä:
- alkusrk:ssa olivat vanhimmat ja kaitsijat
- pitäisikö meilläkin olla?
- kumpi on tärkeämpää; se, että meillä on joka kotisrk:ssa nimetty vasnhin/vanhimmat vaiko se, että hengellinen vanhemmuus toteutuu käytännössä uskovien keskuudessa paikkakunnan tasolla?
- voiko meillä on ensimmäinen ilman jälkimmäistä? (jälkimmäinen nimittäin voi olla ilman ensimmäistä)
Jeesus sanoo, että Hänen Isänsä työskentelee jatkuvasti maailmassa. Jumala tekee työtään maan päällä Henkensä ja Sanansa kautta. Voimmeko luottaa siihen, että Hänen työnsä tänään on sekä nyt kultuurisesti relevanttia että edelleen Sanan mukaista?
Mitä taas tulee esim. Jerusalemin alkusrk:an, niin Paavalin kovimmat vastustajat nousivat juuri sen keskeltä. Eli kaikki ei todellakaan ollut okei alussa. (Ks. Apt. 21:20-21.)
Nyt ymmärsin. Itsekin olen halunnut korostaa, että ulkoisella jäljittelyllä syntyy vain jäljitelmä, mutta aito elämä synnyttää aitoa srk-elämää (ja muutakin), joka kasvaa vähitellen ulkoisestikin kohti päämäärää. Kiitos lisävalaisusta.
ReplyDeleteKari K