Perintö

Onko perintömme yhteinen? Kenellä siihen on oikeus ja millä perusteella? Riittääkö luvaksi sen omistaminen pelkkä lapseus? Kenellä on lupa istua tuon viereisen puun varjossa, nauttia sen suojasta ja syödä sen hedelmiä?

Tällaisia kysymyksiä nousi mieleeni eilisillasta kun kävimme erään veljen kanssa läpi kirkkohistorian kulkua (vältän tietoisesti käyttämästä tässä yhteydessä sanaa "kehitys") ja sen myötä esiin tulleita virtauksia. Nämä jutustelut veljeni kanssa eivät varsinaisesti liittyneet parhaillaan luvun alla olevaan Martyn kirjaan, eivätkä myöskään blogikommenteissa käytävään keskusteluun. Tuo palaveri oli sovittu tällä teemalla jo aiemmin ja liittyi ihan toisiin proseseeihin Kristuksen ruumiissa, mutta nämä em. jutut nyt vain sattuivat olemaan ajankohtaisia juuri tuolloin.

Virallinen kristillisen kirkon historiahan kuvataan usein puuna, jonka juurina ovat juutalainen usko ja sen jälkeen Jeesus & apostolit, alkukristillinen aika. Kun puunrunkoa noustaan ylemmäs vastaan tulee ensin vanhakatolinen kirkko, joka muuttuu roomalaiskatoliseksi kirkoksi, josta sitten irtaantuu ortodoksinen kirkko ja myöhemmin uskonpuhdistuksen myötä anglikaaninen kirkko sekä protestanttiset kirkot, joita nähdään olevan vain kahden tyyppisiä, nimittäin reformoituja ja luterilaisia. Näiden pohjalta sitten olisivat syntyneet erilaiset vapaakristilliset kirkot, karismaattinen liike ym.

Kieltämättä sitä, etteikö tässä kuviossa olisi jotain totuusarvoakin, täytyy kuitenkin tämä ns. "virallinen totuus" (jota sellaisena yleisesti opetetaan) vahvasti riitauttaa. Alussa oli Konstantinuksen lanseeraaman valtiokirkon ohella ja sisällä lukuisia ns. eriuskolaisliikkeitä, joille on kautta kirkkohistorian ollut yhteistä ainakin seuraavat raamatulliset totuudet: ajatus yleisestä uskovien seurakunnasta, kaste, ei minään ikäkausiriittinä, vaan selkeästi uskoontuloon liittyvänä asiana, kaikkien uskovien yleinen pappeus sekä hengellisen kasvun ja pyhän elämän vaatimus.

Nämä vapaakristilliset liikkeet ovat kulkeneet toinen toisiinsa linkittyneinä halki kirkon kaksituhatvuotisen historian. Pitkässä juoksussa eli siis tultaessa 20. vuosisadalle näyttää siltä kuin tämä eriuskolaisliikkeinä alkanut kristillisyys olisi selvästi elinvoimnaisin ja lisääntymiskykyisin: karismaattisuus ja kotiseurakuntaliike sen eri versoineen. Tämä sanottuna nimenomaan globaalissa isossa kuvassa - unohda Suomi ja ajattele Kiinaa! - sekä muistaen se, että Jumalan valtakunnassa henkilökohtainen sitoutuminen on ratkaisevaa, ei ulkokohtainen jäsenyys, riitit ja kulttuurinen perimä.

Ne ovat olleet kautta historiansa vainottuja niin virallisen kirkon (ja sen historiankirjoituksen) kuin valtiovallankin taholta, oli sen herodeksen nimi ollut sitten caesar, keisari, tsaari tai shaahi. Nämä ryhmät ovat usein toimineet maanalaisina yhteisöinä ja salaisina kokoontumisina, naamioituen joskus ammattikunniksi tai -killoiksi. Sen jäsenet ovat saattaneet olla kiertäviä kauppiaita tai käsityöläisiä, koska se mahdollisti hyvin sekä evankeliumin levittämisen että pysyttelemisen askeleen edellä inkvisitiota, ohranaa tai konventikkeliplakaatin valvojaa. Joskus keskiajalta kerrotaan, että tällainen "eriuskolainen" saattoi kulkea läpi Euroopan Englannista aina nykyisen Balkanin alueelle, yöpyen joka yö oman uskolaisensa kotona.

On siis olemassa myös toinen, todempi kirkkohistoriallinen totuus, joka tekee paremmin oikeutta Kristuksen ruumiin todellisuudelle, tosin perinteisten kirkkoinstituutioiden kustannuksella, mikä tietysti vaikeuttaa sen lanseeraamista yleiseen tietouteen. Sen totuusarvoa se ei kuitenkaan vähennä pätkääkään.

Kirkkoisä Cyprianus nykyisen pohjoisen Afrikan alueelta totesi joskus(n. 200 - 258 jKr.), että "kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta", mitä lausahdusta sittemmin ovat sumeilematta käyttäneet hyväkseen niin katolisen kirkon paavit kuin seurakuntafundamentalisminsa hyvin sisäistänyt vapaan suunnan pastori. Mutta jotain totuutta tuossa lausahduksessa toki on, kun katsomme sitä lähemmin. Kun unohdetaan tietty lataus ja historiallinen painolasti sanasta "kirkko" ja ajatellaan yhteisöä, johon kaikki uudestisyntyneet uskovat kuuluvat eli Kristuksen ruumista, joka on seurakunta. Ymmärrämme, että tämän seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta.

Tämä johtaa meidät myös kysymykseen perinnöstä. Kenellä on copyright Jeesus-uskoon? Todellisuus näyttää Kristuksen ruumiin eri suuntiin, tunnustuskuntiin, traditioihin ja liikkeisiin pirstoituneena. Voin kuitenkin tunnistaa ja tunnustaa aidon hengellisen perinnön minkä tahansa kristillisen yhteisön piirissä, missä historian vaiheessa tahansa ja missä päin maailmaa tahansa. Yhtä kaikki, kaikesta minkä inspiraation lähteenä on ollut Kristuksen Henki ja missä tunnen Hänen tuoksunsa, voin ammentaa itselleni hengellistä ravintoa.

Sisäinen uudestisyntyminen ja hengellinen kuuluminen johonkin on Jumalan valtakunnassa aina kirkollisia raja-aitoja, kirkolliskokouksen päätöksiä, teologien dogmilauselmia ja virallisia jäsenrekistereitä voimakkaampaa ja ajaa yli ja ohi sen mennen tullen. Miten se Paavali sen sanoikaan Korinttin pikkusieluiselle laumalle, joka kiisteli kuulumisesta kuka mihinkin nappulaklubiin? "Kenenkään ei siis pidä ylpeillä ihmisistä. Kaikkihan on teidän: Paavali, Apollos ja Keefas, maailma, elämä ja kuolema, kaikki nykyinen ja tuleva. Se kaikki on teidän." (1.Kor. 3:21-22)

Toki Paavali myös varoitaa heitä - etten sanoisi meitä: "mutta te olette Kristuksen, ja Kristus on Jumalan." (1.Kor. 3:23)

Otetaanpa askel eteenpäin hengellisen kasvun tiellä tästä tunnelmoinnista. Miltä näyttäisi tämän pohjalta kasvu täysi-ikäisyyteen Kristuksen ruumiissa tai hengellinen vanhemmuus Jumalan seurakunnassa paikallisella tasolla? Eikö se olisikin isomman kuvan näkemistä, ikäänkuin näkisit "metsän puilta"? Eikö se antaisikin Sinulle luvan vapautua pikkusieluisuudesta ja auttaisi Sinut eroon uskonnollisuuden lastentaudeista, jossa puhutaan Herran omista "meikäläisinä" ja "heikäläisinä"?

Ainakin minussa se vaikuttaa sen.