Uusi kertomus

Meidän on hyvä suunnata katse myös menneisyyteen; mitä voisimme oppia sieltä? Tuo ilmestysverhon taakse kurkistamaan päässyt Johannes sai Herraltaan selvän käskyn; ”Kirjoita siis, mitä olet nähnyt ja mikä nyt on ja mitä

tämän jälkeen on tapahtuva” (Ilm. 1:19).

Eräs oman aikamme näkijä (jota tosin harvoin profeetaksi tituleerattiin), dogmatiikan professori Osmo Tiililä (1904 - 1974) kirjoitti jo vuonna 1930, että olemme länsimaissa palaamassa siihen, mistä kristinusko kerran lähti; pieni kristittyjen joukko elää pakanallisessa ympäristössä.

”Siemen, jonka Marx, Ingersoll ym. kylvivät, vetää nyt arvostelukyvytöntä kansaa ulos kristinuskon vaikutuspiiristä.” Marx & co ovat kuolleet ja heidän aatteensa samoin, mutta edelleen, Tiililää lainataksemme, kansaa houkutellaan ”tieteellisyyden taikasauvalla” kauemmaksi pelastavan uskon vaikutuspiiristä. (Kirjassa Kristus hallitsee, s. 160.) Tästä Tiililä näki merkkejä jo omana elinaikanaan. Mekin olemme päivittäin kasvokkain tämän todellisuuden kanssa kaikkien tämän maailman eskovaltaojien kanssa keskustellessamme.

Tiililän mukaan oli jo tuolloin (v. 1930) todennäköistä, että perinteisesti kristityt länsimaat, Suomi mukaan luettuna, olivat kulkemassa kauemmaksi Kristuksesta. Hän esitti myös kysymyksen, ”eikö kristinuskon totuusarvo kärsi siitä, että kehityksen suunta on sille epäedullinen?” Vastatessaan omaan kysymykseensä hän viittasi psalmien kohtiin, joissa kysellään, miksi Jumala ei tunnu puuttuvan asioiden kulkuun? Tiililän mukaan Jumala kuitenkin hallitsee niin kuin tahtoo; Hänen kaikkivaltiutensa on kaiken yläpuolella. Heprealaiskirjeen kirjoittajan mukaan ”nyt emme vielä näe kaikkea hänen valtansa alle asetetuksi” (2:8).

Ydinasia maailmassamme käytännön tasolla on kuitenkin se, että edelleen on olemassa kristittyjä, joilla on halu maksaa takaisin Jumalan rakkauden velka. Vastaus oman aikamme fantasia-, media- ja muille suurille kertomuksille on Uusi kertomus. Mutta mikä on aito, oikea ja todellinen kristillinen kertomus?

Se on lyhyesti sanottuna ”kolmen ällän stoori”; luominen, lankeemus ja lunastus. Tämä kertomus kiteytyy tarkalleen ottaen vain yhteen ainoaan henkilöön maailmanhistoriassa, Nasaretilaiseen Jeesukseen, joka on Jumalan Poika ja Hänen lähettämänsä maailman Vapahtaja, Kristus.

Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, mieheksi ja naiseksi. Hänet luotiin hallitsemaan, viljelemään ja varjelemaan tätä planeettaa. Ihminen luotiin alun perin hyväksi, mutta hän lankesi kiusaukseen ja teki syntiä Jumalaa vastaan.

Useimmat eksyksiin menemiset kulttuurissamme juontavat juurensa siihen, että ei ymmärretä ihmisen langennutta luontoa. Ajassa ja paikassa tapahtunut syntiinlankeemus käynnisti ratkaisevalla tavalla degeneroitumisprosessin, jonka karvaita hedelmiä nautimme edelleen. Ihminen ei ole luonnostaan hyvä, vaan hänen ajatuksensa, sanansa ja tekonsa ovat Jumalan vastaisia. Tämän tosiasian ymmärtäminen näyttää tyystin hävinneen oman maamme kirkonmiestenkin keskuudessa.

Mutta nyt - Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa on oikeus ja rauha paljastettu koko maailmankaikkeutta varten ja se tarjoaa uuden ihmisyyden kaikille, jotka ovat Hänelle uskollisia. Tämä kertomus haastaa kaikki muut Jumalaa, maailmankaikkeutta ja ihmiskuntaa koskevat suuret kertomukset.

Mutta - se ei kuitenkaan haasta niitä kuten mikä tahansa inhimillinen valtapeli haastaa toisen vastaavan. Se on itse asiassa kaikkien inhimillisten valtapelien kumous, koska siinä tulee ilmi Jumalan uhrautuva rakkaus. Kristillinen kertomus, joka pitää itsepäisesti kiinni Jumalan rakkausviestistä, vastustaa tällöin rakkaudessa, mutta päättäväisesti kaikkia muita valtapelejä.

Ja vielä enemmän; tämä kertomus väittää, että historia ei suinkaan saavuttanut suurta käännekohtaansa 1700-luvun Euroopassa valistuksen myötä, kuten modernistit ajattelevat. Mutta ei se myöskään saavuttanut sitä 1900-luvun lopulla teollistuneissa länsimaissa modernismin kumoutuessa, kuten postmodernistit ajattelevat tapahtuneen. (Vrt. Francis Fukuyaman ”historian loppu”.) Ihmiskunnan historian suuri käännekohta tapahtui meidän nykyisen ajanlaskumme alussa Juudeassa, jossa Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus tapahtui.

Tämä kristittyjen väite kuulostaa yhtä järjettömältä niin modernistin kuin postmodernistinkin mielestä, eikä vain siksi, että se tuntuu yleisesti ottaen järjettömältä, vaan siksi, että se merkitsee kilpailevaa, muut kumoavaa väitettä. Molemmat kun eivät näet voi olla oikeassa yhtä aikaa.

Onko tässä sitten jotain tuttua? Kerrataanpa vielä Paavalin sanoja 1.Korinttilaiskirjeessä:

” ... juutalaiset vaativat tunnustekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta, me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima

ja Jumalan viisaus” (1.Kor. 1:22-24).

Kristillinen kertomus seisoo tai kaatuu ylösnousemuksen myötä – ei, vaan se seisoo ja pysyy pystyssä Kristuksen ylösnousemuksen lujalla kalliopohjalla. Sen mukaan Jeesuksen ylösnousemus ensimmäisenä kristillisenä pääsiäisenä on todellisen uuden aikakauden todellinen alku. Tämä kertomus, evankeliumi, ei ole mikään maallinen valtapeli, vaan parantava, pelastava

metakertomus – todellinen maailmaa selittävä ”suuri kertomus”. Sen varaan kannattaa laskea elämänsä, sillä tällä kertomuksella, evankeliumilla on lupaukset ajasta, sekä nykyisestä että tulevasta.

(Hei, mutta minähän rupesin ihan saarnaamaan teille...)