Virtanen ja median edustaja

Virtasen puhelin soi. Hän ei tunnistanut numeroa, mutta vastasi kuitenkin:
- Virtane.

- Tässä puhuu toimittaja Anna-Kaarina Oksa-Laine Oloiselan Lehdestä, päivää.

Virtanen: - Päivää.

Virtanen tunnisti heti äänestä puolitutun toimittajan, jonka kanssa oli joskus vuosia sitten keskustellut jostain asiasta, jota hän ei nyt millään muistanut. Tämä oli noita petollisen helppoja mediamaailman tyyppejä, joiden kanssa alkuun näytti hyvinkin löytyvän yhteinen sävel ja sama aaltopituus, mutta kun asiassa mentiin vähänkin pintaa syvemmälle paljastui joko täydellinen maailmankatsomusten erilaisuus tai sitten yhtä täydellinen pinnallisuus.

- En tiedä muistatko vielä vuosien takaa... naistoimittaja aloitti ja Virtanen siihen: - Joo, muistan.

Nyt Virtanen muistikin. Tällä toimittajalla oli Oloiselan oloihin melko tyypillinen historia eli hän oli ollut nuoruudessaan aktiivinen seurakuntanuori kansankirkon seurakunnassa ja lähtenyt sitten opiskelemaan journalismia ja yhteiskuntatieteitä. Hän oli usein paikallislehden kirjoituksissaan puhunut nuoruutensa "uskonnollisesta murroksesta" ja "seurakuntanuori-vaiheestaan puberteetti-iässä". Tähän viitaten hän sitten puhui myös aikuisiällä tapahtuneesta "ajatusten selkiytymisestä" ja "arvomaailman moninaistumisesta". Jossain yhteydessä hän käytti jopa sellaisia ilmaisuja, kuten "nyt olen saanut valon" ja "näkemisen ihmeen kokeneena". Virtanen oli usein näitä pakinoihin sisällytettyjä vuodatuksia lukiessaan miettinyt, että eikös se kaikki fundamentalismi ollutkaan pahasta? Ilmeisesti tietynlainen ei ollut.

- No, menenkin suoraan asiaan. Rupesin soittelemaan sen takia, kun sinähän olet tunnettu homoliittojen vastustaja ja ajattelin, että sinä olisit varmaan tosi hyvä keskusteluillassa, johon kutsumme paikallisen Setan edustajan, Oloiselan kirkkoherran ja seksologi Maire Huttu-Jylhän. Ajateltiin lehdessä, että sinä olisit tosi hyvä edustamaan vastakkaista näkemystä...

- No, en minä nyt tiedä... niin tunnettu... Virtanen takelteli. Jotenkin tämä median edustaja oli mestari herättämään aina ennakkoluuloisen ensireaktion Virtasessa. Hän oli huomannut sen joskus aiemminkin. Välähdyksenomaisesti Virtanen näki itsensä kotikylän paneelissa yksin vastaan koko muu maailma; sorretun seksuaalisen vähemmistön aggressiivinen edustaja ("en mä samaan taivaaseen teidän fundamentalistien kanssa haluaisikaan"), korkeakirkollinen ja ympäripyöreä pappismies ("niin, öh... kirkon ääni on kyllä paljon moninaisempi ja lempeämpi") ja rikkiviisas tämän päivän kirjanoppinut, jonka pelkän katseenkin hillitty arroganssi lamasi sinut täysin ("teidän fundamentalistien alkukantainen viha-ajattelu pohjaa vääränlaiseen ihmiskuvaan").

- Mutta monet pitävät sua kuitenkin jonkinlaisena mielipidejohtajana näissä asioissa... ja nythän sulla olisi hyvä tilaisuus päästä puolustamaan edustamiasi arvoja ja vastaamaan väitteisiin. toimittaja jatkoi.

- Niin että olinkos minä nyt tässä jotenkin syytetyn penkillä? Virtanen kysyi.

- No enhän minä nyt ihan sitä tietenkään tarkoittanut, mutta kuitenkin... monet kokevat teikäläiset vähän niinkuin ihmisvihaajiksi. Ja vaikkei nyt ihan niin olisikaan...

- Ai millä perusteella? Virtanen keskeytti.

- ...niin onhan teidän käsityksenne aika paljon normaalista poikkeavia. Ja joka tapauksessa monet ajattelevat, että on ihan hyvä ja jopa kansalaisvelvollisuus osallistua yhteisten asioiden käsittelyyn. toimittaja jatkoi välittämättä Virtasen keskeytyksestä.

- Mitä ihmeen yhteisiä asioita ne ovat mitä kukin makuuhuoneessaan tekee? Virtanen naurahti yrittäen keventää tunnelmaa huomatessaan naistoimittajan äänenkorkeuden nousun.

Mikäli tunnelman kevennys olikin ollut Virtasen vilpitön tarkoitus, niin sen vaikutus oli kyllä ihan päinvastainen. Oloiselan Lehden naistoimittaja Anna-Kaarina Oksa-Laine hiiltyi tässä vaiheessa totaalisesti. Hän suorastaan kimitti kovalla äänellä puhelimeensa, että Virtasen oli rehellisesti sanottuna pidettävä omaansa kymmenen sentin päässä korvastaan.

- Kyllä me molemmat tiedetään mistä tässä on kysymys! Virtasen toiminta ja kirjoittelut on saaneet aikaan niin paljon ahdistusta ja hämmennystä ja... ja... pahaa mieltä ja vaikka mitä, että kyllä nyt olisi jo korkea aika tulla vastaamaan julkisille foorumeille!

Kaikki viileä ja analyyttinen ammatillisuus oli tipotiessään. Virtanen mietti, mitä pahaa oli tehnyt saadessaan tämän naisen niskoilleen tänä rauhallisena iltana kun hänellä oli juuri ollut mielessään vanhan, pystyyn kuolleen omenapuun kaataminen. Virtanen ei voinut olla hymyilemättä sisäänpäin kuunnellessaan naisen vuodatusta. Hän oli ennenkin huomannut, että usein juuri ne, jotka eniten syyttivät hänen laillaan ajattelevia kristittyjä fundamentalismista, keskustelun edetessä osoittautuivat itse juuri sellaisiksi.

- En mä nyt kuitenkaan taida tulla. totesi Virtanen yksikantaan.

- Ja miksiköhän et, jos saan kysyä? toimittaja tiukkasi. Virtasta vähän otti päähän tämä median edustajille tyypillinen kaikkivoipa asenne. Ikään kuin kaikkien kansalaisten oli hypättävä kuuliaisesti aina kun media niin halusi. Virtanen tiesi monien ystäviensä kokemuksesta, että usein tällaiset järjestetyt debatit olivat kuin varta vasten viritettyjä ansoja, joissa Virtasen tavoin ajattelevat (eli ns. "fundamentalistit") ikäänkuin pakotettiin sanomaan ääneen oma kantansa ja se, mitä Raamattu sanoo. Sitten näitä lausumia ihmeteltiin mediassa suureen ääneen ja julistettiin niiden "yhteiskuntakelvottomuutta" ja "sairaalloisuutta", vaikka vielä parisenkymmentä vuotta sitten median edustajat itsekin ajattelivat samalla tavoin.

- No, sanotaan vaikka siksi, että en usko tällä tavoin ajattelevana kristittynä saavani osakseni puolueetonta ja oikeudenmukaista kohtelua mediassa. Virtanen totesi asiallisesti.

- Mitä ihmettä? naistoimittaja ei ollut uskoa korviaan.

- Miten sä saatat sanoa noin? Vastaa sitten itse seurauksista!

- Ja mitkähän ne seuraukset sitten mahtavat olla? Virtanen pysytteli rauhallisena.

- Katsopa kirkosta eroavien määrää tänä päivänä ja mieti, miten paljon omalla pahansuopaisuudellasi olet vastuussa siitä kaikesta! naistoimittaja sanoi ja sulki puhelimensa.

- Pahansuopaisuudellani...? Virtanen oli juuri sanomaisillaan kun puhelu katkesi. Virtanen veti syvään henkeä ja ajatteli. Ai niin tosiaan, hänellähän oli sen vanhan omenapuun kaato edessä, Virtanen ajatteli ilahtuneena siitä, että hänellä olisi jotain fyysistä tekemistä ja näin ollen myös muuta ajateltavaa.

Vanha omenapuu oli jo suurimmalta osalta kuivettunut ja pystyyn kuollut. Parina edellisenä kesänä se oli tuottanut muutaman kitkerän, kitukasvuisen omenan, eikä muuta. Loppukesästä hänen vaimonsa oli yhtäkkiä todennut, että nyt taitaa olla aika kaataa tuo vanha puu, aikansa elänyt ja puoliksi laho, jolla oli korkeintaan enää tunnearvoa jollekin talon entiselle asukkaalle. Virtasen täytyi tunnustaa, että hänen vaimonsa oli monessa kohtaa häntä paljon tarkkanäköisempi; nytkin tämä oli jotenkin intuitiivisesti huomannut, että nyt on korkea aika.

- Niin, minäkö olen vastuussa kirkosta eroavista, Virtanen ajatteli ääneen öljytessään ja puhdistaessaan moottorisahaa, joka pian katkaisisi viisikymppisen omenapuun tyvestä poikki. Eikö kukaan ollut koskaan huomannut mitään yhtäläisyyttä kirkosta eroavien määrän nousussa ja piispojen kannanotoissa julkisuudessa? Ne kun usein sattuivat kiusallisella tavalla samoille päiville kalenterissa...

Tiesihän Virtanen toki piispojen jollain yhteisellä hiljaisella sopimuksella todenneen, että kirkon jäsenmäärä kansasta tulisi putoamaan väkisinkin jonnekin kuudenkymmenen prosentin nurkille. Siinä vaiheessa epäsuotavat ainekset olisi saatu kirkosta ulos ja uusi uljas kansakirkko voitaisiin ohjata päin päivää nousevaa, muiden kirkkojen tullessa perässä. Mutta vielä ei aika ollut ollut kypsä tällaiseen irtiottoon menneestä. Esimerkiksi arkkipiispa oli useaan otteeseen todennut julkisuudessa, ettei kirkon virallinen kanta homoliittoasiassa ollut sama kuin ns. "vanhoillisten". Ei arkkipiispa kuitenkaan ollut vastannut tätä lausumaa seuranneeseen kysymykseen, että mikä sitten oli se kirkon virallinen kanta. Virtanen tiesi kyllä syynkin tähän ja se oli yksinkertaisesti se, että sillä hetkellä se käytännössä vielä oli sama kuin ns. "fundamentalistien".

Mutta vielä ei ollut aika kypsä lopulliselle ratkaisulle.

- Käsitteiden kavallus... Virtanen mutisi mielessään ja teki pari koepöräytystä moottorisahallaan.

Virtanen lähti kävelemään kohti kuivettunutta omenapuuta moottorisaha kädessään.