Kahden maailman kynnyksellä

Paavali piirtää 1.Korinttilaiskirjeensä alussa mielenkiintoisen kuvan omasta ajastamme pari tuhatta vuotta myöhemmin.

Hänen mukaansa ”juutalaiset vaativat tunnustekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta, me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus” (1.Kor. 1:22-24).

Näin sanoessaan hän itse asiassa hyvin profeetallisella tavalla kuvaa nykypäivän kaksijakoista, kahden paradigman maailmaa; perinteistä modernia ja sitä seuraavaa myöhäismodernia länsimaailmaa. Tänäänkin moderni maailma kyselee järjen ja ymmärryksen, inhimillisen viisauden perään. ”Voin uskoa, vasta kun ymmärrän ja asia järjellisesti kyetään selittämään ja perustelemaan.” Tästä tarpeestahan koko apologetiikka saa alkunsa ja merkityksensä. Samaan aikaan toisaalla kuitenkin ihmisen oma subjektiivinen kokemuksellisuus nostetaan kaiken, jopa uskon yläpuolelle. ”Minun tarvitsee ensin kokea ja tuntea jotain asiasta, ennen kuin voin uskoa siihen.”

Länsimaissa voidaan puhua tietystä kristinuskon mallista, joka ilmenee instituutioissa, kuten kirkkotaiteessa ja -musiikissa, kirkkorakennuksissa ja kirkollisissa järjestelmissä tai teologisissa oppilaitoksissa ja oppiarvoissa. Kyse on yli 1600 vuotta vanhasta ”konstantinolaisesta paradigmasta”, kun Rooman keisari Konstantinuksen mahtipäätöksellä kristinusko, ei vain hyväksytty hovikelpoiseksi, vaan valtiollistettiin.

Koko meidän länsimainen sivistyksemme on laskettu tälle perustalle. Länsimailla todellakin on kaksi uskontoa, kristinusko ja rationalismi. Tästä kumpuaa alkuperäinen humanismi vastareaktiona katolisen kirkon uskonnolliselle diktatuurille. Mutta samoin tästä maaperästä kasvaa kohti korkeuksia koko valistusajan henkinen jättiläisyys; tieteellinen maailmankuva, empiiriset tutkimusmenetelmät ja teknologian ylivalta. Siitä syntyy sitten humanismi uudemmassa valistuksen ajan merkityksessä; ihminen on kaiken mittapuu ja standardi. Jumalakin saa merkityksensä ihmisestä käsin ja olemassaolonsa oikeutuksen viisaan ihmisen kulloistenkin oikkujen perusteella.

Tämä kaikki ilmenee käytännössä tiukkana, toisinajattelevat poissulkevana oikeaoppineisuutena (ortodoksia) ja oikein uskomisena. Se ilmenee historiallisena valtiokirkkojärjestelmänä hierarkioineen ja kiveen hakattuine dogmeineen. Teologiassa se näkyi historiallis-kriittisenä Raamatun tutkimisena ja siitä loogisesti vedettyine johtopäätöksineen ja käytännön sovellutuksineen; ”Jumala on kuollut, enkä itsekään voi kovin hyvin”. Yliluonnollinenkin on auttamatta vanhentunut käsite, henkivalloista puhumattakaan. Merkityksen elämälleni luon minä itse.

Tämän kehityksen satoa korjaamme nyt Suomessa, kun meillä on kirkko, joka on kohta kokonaan irrottautunut historiallisen Jumalan ilmoituksen kallioperustalta.

Puhumme nyt siitä kristillisyyden muodosta, joka ilmenee modernissa, länsimaisessa kulttuurissa. Näin meillä on yksi suuri, maailmaa selittävä ja jäsentävä ”suuri kertomus”. Se hyväksyy kyselemättä modernin, tieteellisen maailmankäsityksen reunaehdot. Se rajaa kiltisti koko uskonelämän (ja Jumalan siinä sivussa) yksityiselle elämänalueelle, josta käsin se ei taatusti häiritse ketään moraalisilla vaatimuksillaan. ”Bisnes is bisnes, Moses is Moses…”

Elämä on jakaantunut julkiseen ja yksityiseen, joissa kummassakin vallitsevat omat lainalaisuutensa ja sääntönsä. Jumalasta, joka oli alun perin suvereeni Kaikkivaltias, taivaan ja maan Luoja, on tehty helposti hallittava maskotti ja siunausautomaatti. Kristus on tässä kulttuurissa ”logos” eli kaiken logiikan alkuperä ja lähde, mutta Hänet on pakattu inhimillisen järjen ja logiikan pakkopaitaan. Juudan Leijonasta on tehty kesy kotikissa, joka ei vie, vaan vikisee. Teologisen amputaation jälkeen jäljelle on jäänyt korkeasti oppineiden teologien ”nurkkaan ajettu jumala”, joka neuvottomana pälyilee ympärilleen tässä tsunamien järisyttämässä maailmassa.

Mutta ajat ovat muuttumassa. Kun tuuli kääntyy, niin kaikki muuttuu. Kristityille saattaa olla vaarana tässä uudessa kulttuurisen muutoksen tilanteessa ottaa tervetulleena vastaan kaikki uutta ajattelua edustava ja entisen kyseenalaistava hengellisyys – tutkimatta ja koettelematta sitä ensin lainkaan. Yhtä suuri vaara on myös takertua menneeseen ja pitää perinteestä itsepintaisesti kiinni sen itsensä vuoksi.

Nykyään törmäämme yhä useammin uudelleen syntyneeseen gnostilaisuuteen, joka on sekoitus perinteistä kristinuskoa, ikivanhaa itämaista uskonnollisuutta ja oman aikamme ”new age”-ajattelua. Jos aiemmin dogmit hakattiin tunnustuskirjojen kallioon ikuisiksi ajoiksi jälkipolvien ihasteltavaksi, niin nyt käsitykset Jumalasta, yliluonnollisesta ja näkymättömästä ovat amebamaisia, alati muuttuvia ja uuteen tilanteeseen joustavasti mukautuvia virtauksia, korostuksia ja painotuksia.

Mystisismi on uudelleen elpynyt aiemman kuivan ja kylmän rationalismin vastapainoksi. Jos modernissa kristillisyydessä järki oli korotettu Raamatun rinnalle, niin nyt kokemuksellisuus ajaa kaiken muun ohi. Tämä puolestaan johtaa esoteeriseen karismaattisuuteen, jossa kaikenkarvainen spiritualismi hyväksytään estoitta ja yksilön subjektiivinen intuitiivisuus nimetään mitään kyselemättä profeetallisuudeksi.

Usko on tässä viitekehyksessä luonteeltaan irrationaalista ja usein vain sitä. Usko nähdään hullunrohkeana ja perustelemattomana ”hyppynä tuntemattomaan”. Toisaalta kristillisyydelle ja kaikelle muullekin uskonnollisuudelle on ominaista miltei äärimmilleen viety pragmaattisuus suhteessa yliluonnolliseen; ”mikä vain kelpaa, kunhan se toimii” tai ”jos se kerran toimii, niin se on ok”. Usko on peruuttamattomasti irronnut Jumalan ilmoituksesta ja lähtenyt ajelehtimaan tavalla, jota erheellisesti kutsutaan ”Hengen johdoksi”.

Jälkikristilliselle maailmankuvalle on tyypillistä pirstoutunut todellisuudenkuva. Modernin ajan maailmankuvassa todellisuus on jaettu kylmästi kahtia; julkiseen ja yksityiseen, maalliseen ja hengelliseen. Jälkimodernille todellisuudenkäsitykselle taas on ominaista se, että kaikki elämänalueet ovat lopullisesti luisuneet erilleen toisistaan. Ei ole enää mitään yhteistä nimittäjää eri asioille, vaan kaikki virtaa, leijuu ja kulkee toivottomassa sekamelskassa. Paavalin varoittava kuva siitä, miten ihmiset ”ajelehtivat ja heitä viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa” (Ef. 4:14) on tässä kohden enemmän kuin oikeaan osunut.

Kristinuskon alkuaikojen uskovien ehkä vaarallisin kilpailija ja opillinen kiistakumppani, gnostilaisuus nousee esille useammassakin eri yhteydessä tänään. Jos modernissa kristillisyydessä maallinen ja hengellinen olivat tiukasti erillään, eivätkä kommunikoineet mitenkään keskenään, niin postmodernissa hengellisyydessä on maallisen ja hengellisen välinen suhde vääristynyt.

Sillä, mikä on alkuperältään, luonteeltaan ja kutsumukseltaan maallista, ei ole mitään arvoa. Ns. ”maallinen työ”, normaali arkielämä erilaisine velvollisuuksineen tai ruumiillisuus yleensä nähdään alempiarvoisina. Sen sijaan kaikki hengellisyys ja yliluonnollisuus sekä siihen liittyvä kokemuksellisuus edustavat itsessään jotain korkeampiarvoista ja pyhempää.

Käytännössä tämä ”gnostilainen harha” voi ilmetä kahdella eri tavalla. Esimerkiksi suhteessa seksuaalisuuteen ja avioliittoon voidaan pitää ehdottoman askeettista kieltäytymistä kaikesta seksuaalisesta kanssakäymisestä, jopa avioliitossa (esim. pappien selibaatti) osoituksena korkeammasta hengellisyyden tasosta. Tämä on ns. ”asketistinen harha”. (Ks. 1.Tim. 4:3 alaviitteineen.) Sekulaarissa nuorisokulttuurissa löytyy vastaava ilmiö tälle, streittarit; kun kaikki on jo koettu ennen täysi-ikäisyyden saavuttamista, niin pidättäytyminen onkin cool.

Toisaalta se voi ilmetä myös käsityksenä, että koska ruumiillisuus (mukaan lukien seksuaalisuus) sinänsä on halpa-arvoista, toissijaista ja maallista, niin silloin todella hengellisillä, valaistuneilla ihmisillä ei ole mitään väliä, millaista elämää he tällä (esim. seksuaalisella) elämänalueella viettävät. Tämä taas on ns. ”libertinistinen harha”. (Ks. 2.Piet. 2:2, 10, 14, 18 sekä Juuda 4.)

Molemmista näistä löytyy esimerkkejä sekä kirkkohistoriasta että tämän päivän hengellisen sekamelskan joukosta. Ulkopuolisilta suljettujen kulttien uskonnollisten johtajien polygamia tai tv-evankelistojen seksuaaliset lankeemukset, kun voimakas, autoritaarinen johtaja ottaa itselleen uuden puolison naispuolisten opetuslastensa häntä sokeasti palvovasta joukosta tai katolilaisten pappien homoseksuaalisuudeksi vääristynyt selibaatti, pietistisen herätyskristillisyyden seksuaalikielteinen lakihenkisyys – kaikki nämä kumpuavat samasta alkujuuresta. Tänä aikana monet Uudesta testamentista ja kirkkohistoriasta löytyvät vanhat harhaopit astuvat uudelleen estradille.

Jos Jeesusta kutsuttiin modernissa viitekehyksessä ”logokseksi”, niin nyt Hänestä tulee ”mythos”. Raamatun ilmoittama Kristus irrotetaan siitä, mitä Hän itse on sanonut ja mitä Hänestä on sanottu Raamatussa. Tilalle tulee jokaisen oma merkityksellinen hengellisyytensä omine kristuksineen ja siihen liittyvine kokemuksineen. Tämä näkyy tänä päivänä erilaisissa davinci-koodiviritelmissä, apokryfisten ja gnostilaisten tekstien uudelleen esille nostamisessa ja pyrkimyksessä leimata historiallinen Raamatun kaanon jonkinlaiseksi uskonnolliseksi vallankäytöksi ja kirkkopoliittisen pelin lopputulokseksi.

Johanneksen evankeliumin alussa Jeesus Kristus ilmoitetaan meille Jumalan Sanana, joka on ollut alusta asti ja jonka kautta on kaikki luotu ja joka on itse asiassa Jumala itse. Hänet ilmoitetaan meille ”ho Logoksena”, Jumalan Sanana isolla alkukirjaimella, määräävä artikkeli edessään. Hän ei siis ole mikään epämääräinen, esoteerinen ”mythos”, mutta Hän ei myöskään tyydy olemaan pelkkä ”logos” rationalismin rajoitusten alaisena tai ”modernin maailmankuvan reunaehtojen” alaisena. Hän on suvereeni Sana, jonka kautta kaikki näkyvät ja näkymättömät ovat luodut ja joka on myös inhimillisen järjen yläpuolella ja josta myös tämä saa merkityksensä. Mutta samaan aikaan Hän on myös yliluonnollinen, ihmeitä tekevä Jumala, jonka toiminta historiassa, ajassa ja paikassa on – ei irrationaalista – vaan ylijärjellistä, ymmärryksen ylittävää. (Vrt. esim. Fil. 4:6-8.)