Tuesday, July 06, 2010

Ollaanko myöhässä?


Ystäväni Pekka (Dr. of Skiing & Math.) kommentoi edellisessä postauksessa Kansanlähetyksen pääsihteerin Timo Rämän linjapuhetta. Rämähän esitti tulevaisuuden skenaarioksi, miten toimia jatkossa kansankirkossa, jumalanpalvelusyhteisöjen perustamisen. Pekka on kommentissaan vahvasti sitä mieltä, että nyt ollaan liikkeellä auttamatta liian myöhään. Hänen luulisi tietävän jotain siitä, mitä puhuu, onhan hän eräiden muiden kanssa ollut toteuttamassa Seurakunnan kasvu ry:n kautta mm. Kristinusko Suomessa 2000-luvulla -tutkimusta jokunen vuosi sitten.

Ollaanko siis liikkeellä liian myöhään? Kun ajatellaan Suomen hengellistä tilannetta, niin olisiko vastaavanlaisia aloitteita pitänyt tehdä 15 vuotta sitten? Seuraavassa vähän tällaista puoliunista tiistaiaamun pohdintaa aiheesta. (Vaimo on hammaslääkärissä ja häntä odotellessa on hyvää aikaa miettiä tällaisia.)

Ensinnäkin on todettava, että omien havaintojeni mukaan tällaisesta toiminnasta täällä Lahdessa on saatu hyviä kokemuksia (ja niin ymmärtääkseni myös muualta päin Suomea). Ihmiset ovat innostuneita ja motivoituneita, mielekästä, omaehtoista vastuunkantamista löytyy kaikille ja kaikelle on ominaista yhteen hiileen puhaltaminen. Moni pitkään uskossa ollut on virvoittunut uskossaan ja uusia on saatu mukaan toimintaan. Hyvä näin.

Toinen huomio on sitten se, että kirkon virallisen toimintaideologian kannalta tällaiset jumalanpalvelusyhteisöt ovat hieman kaksipiippuinen juttu. Toisaalta, kukapa ei kirkon piirissä tervehtisi ilolla "maallikkoaktiivisuuden" nousua? Toisaalta taas ollaan selkeästi luomassa toista, kilpailevaa juttua normaalin perinteisen "messun" rinnalle. Tämä sanottuna ilman sarvia ja hampaita, mutta näinhän siinä asiallisesti ottaen käy. Jatkossa siis ratkaisevaan asemaan nousee se, miten osataan elää tässä jännitteessä.

Kolmas juttu on sitten se, minkä veljeni kommentissaan ottaa esille: onko tällainen toiminta enää relevanttia? Ilmiselvää on, että sillä kyllä tavoitetaan suuri osa jo uskossa olevista, jotka kaipaavat jotain uutta toiminnallisuutta uskonelämäänsä. Näin jopa siinä määrin, että tapahtuu ns. "pyhien kierrätystä" eli hyvä toiminta yhteisössä A kerää aktiiveja myös B:stä ja C:stä. Tätä(kään) en sano millään pahalla, koska uskon ihmisten perustuslailliseen oikeuteen ääneestää jaloillaan ja rahapussillaan. Aika, jolloin lampaat jaettiin eri kuppikuntien kesken kuin pelaajat NHL:n varaustilaisuudessa, on auttamatta ohi.

Mutta miten tavoittaa kokonainen kansa, joka saattaa nimellisesti kuulua johonkin kirkkoon (tai olla kuulumatta), mutta joka sisäisesti on pihalla uskonasioista? Tämä on mielestäni oleellinen kysymys.

Pekka heittää kehiin ajankohtaisen näkemyksen siitä, mitä nyt tapahtuu, mutta mikä ei välttämättä ole kaikille vielä valjennut: "Nyt ollaan kaupungin laajan ja erilaisissa ei-sakraaleissa paikoissa (kuten kotona ja ravintoloissa) kokoontuvan seurakunnan ajassa. Seurakuntayhteyden perustana eivät ole ohjelmat, rakennukset ja palkatut pastorit, vaan arkisen elämän yhteys. Seurakunta tulee eri yhteiskuntaelämän sektoreille kristittyjen mukana, eikä sitä segmentoida omaksi osa-alueeksi syntymään, konfirmaatioon, häihin ja hautajaisiin."

Aika usein perinteisille instituutioille on ominaista se, etteivät ne kykene reaaliajassa havainnoimaan sitä, mitä niiden ympärillä tapahtuu ja reagoimaan siihen nopeasti ja joustavasti. Kun organisaation koko huomio on suuntautunut omien saavutettujen etujen varjelemiseen ja omista perinteistä käsin säännöllisen toiminnan pyörittämiseen, resurssit eivät yksinkertaisesti riitä niin pitkälle, että kyettäisiin näkemään tulevaisuuteen.

-------
Oma kommentti: Tunnustan suhtautuvani perin epäilevästi suurten instituutionomaisen systeemien uudistumispyrkimyksiin. Näen näissä uudistumispyrkimyksissä enemmän olevan kysymyksessä yritys torjua muutos, kuin todellinen osoitus halusta muuttua. Tämä koskee yhtä hyvin kaupunkiorganisaatiota, isoa seurakuntayhtymää, lääninhallintoa tai jotain muuta suurta organisaatiota. En näe näillä hirveän suurta eroa, koska niiden rakenne, toimintaperiaatteet ja -mekanismit ovat yhtenevät. On sanottava heti perään, että tämä ei tietenkään sulje pois näiden orgaanisaatioiden piirissä olevien yksilöiden todellista muutoshalua. Mutta loppupelissä ainoa todellinen muutos uudistumisen suuntaan on näiden kankeiden, hierarkkisten organisaatiorakenteiden purkaminen.

Jumala on nykyisessä maailmanajassa enemmän taivaallisen desentralisaation kuin organisatorisen keskittämisen Jumala. Sillä mitä Hän sanoo?

- "Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa." (1.Moos. 9:1)

- "kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte voiman, ja te tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka." (Apt. 1:8)
-------

Pekka esittää sitten kommentissaan oman tulevaisuuden skenaarionsa, jonka hyvin pitkälle jaan hänen kanssaan: "Jumala vie valtakuntaansa kohti lopullista voittoa eri vaiheiden kautta. Ihmiset eivät kypsy uusiin valtakunnan liikahduksiin kertaheitolla, vaan tarvitaan erilaisia vaiheita kypsymiseen. Yksi vaihe tässä kehityksessä oli uusien - riippumattomien ja eri tunnustuskuntiin sitotuvien - seurakuntayhteisöjen perustaminen."

Hierarkkian tilalle siis verkostomaisuus. Jäykkien byrokraattisten rakenteiden sijaan ihmissuhteet, sosiaaliset taidot ja vuorovaikutus. Asemaan perustuvan johtajuuden tilalle lauman edellä kulkeva, esimerkillä johtaminen. Käskyjen ja sanktioiden asemesta läpinäkyvyys ja tilivelvollisuus. Ei mustekala, vaan meritähti.

Kun sitten palataan näistä ruusuisista tulevaisuudenkuvista tähän päivään, täytyy rehellisyyden nimissä sanoa, että Rämän esittämä sitoutuminen tällaisten jumalanpalvelusyhteisöjen toimintaan on tietenkin parempi vaihtoehto kuin aiemman toimintamallin itsepintainen puskeminen. Se, kuinka pitkään niillä on toimintavapaus kirkon seinien suojissa, on oma mielenkiintoinen tutkimusaiheensa tulevaisuudessa kirkkohistorian tutkimuksessa. En suinkaan väitä, että ne kaikki oitis suoraa päätä ajettaisiin ulos kirkosta (God forbidden!). Enemmänkin pelkään niiden kohdalla assimilaatiota. Näiden metodien käytöstä kun perinteisillä kirkoilla (alkaen Rooman kirkosta) on pitkä, lähes kaksituhatvuotinen perinne.

Eli kyse on kyllä askeleesta oikeaan suuntaan, mutta itse juttu on vielä kokematta.

-------
Nyt se vaimo tuli hammaslääkäristä. Täytyy lopettaa...

No comments:

Post a Comment