Futiksen Mm-kisoissa Etelä-Afrikassa on sitten alkulohkon pelit saatu pelailtua ja ollaan siirtymässä neljännesvälieriin. Näyttää siltä, että Euroopan maajoukkueilla on kisat menneet aika kehnosti. 16 jatkoon selviytyneen maan joukossa on vain kuusi Euroopan maajoukkuetta. Kehitys kuvaa hyvin koko 2000-luvun trendiä MM-kisojen osalta; v. 2002 ja 2006 kisoissa eurooppalaisia oli mukana kahdeksan maata.
Onko Eurooppa vanha ja laiska, kylläinen köllöttäjä, joka on jo saanut kaiken ja jonka kansallisiin sarjoihin tulvii yhä enemmän nälkäisiä nuoria lahjakkuuksia kolmannen maailman maista, joille ammattijalkapalloilijan ura tarjoaa houkuttelevan mahdollisuuden päästä pois kurjuudesta ja oivan luokkanousun kanavan? Tämä kysymys tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman koko maanosamme tilaan; Eurooppa eläköityy, sen parituhatvuotinen sivistys alkaa olla museokamaa, Jumalakin on muuttanut etelämmäs ja tulevaisuuden talousmahdit ovat Kaakkois-Aasian nousevilla markkinoilla. Vertailukohteeksi voidaan ottaa vaikkapa Italian ylpeys Inter Milan, jonka riveissä ei kovinkaan moni syntyperäinen italialainen pelaa. Ovatko Rooman tuhon päivät edessämme ja samaan aikaan kun vierasheimoiset gladiaattorit mittelevät voimiaan colosseumeilla kansainvaellusten aallot jyskyttelevät turvallisen lintukotomme portteja? Näin siis ikivanha pelonsekainen huuto "Hannibal, ante portas!" on saamassa uuden, ajankohtaisemman sisällön.
Ranska on hyvä esimerkki tästä vallitsevasta rappion tilasta. Jos valtakunta jakautuu ja taistelee itseään vastaan, se ei voi kestää. Eikö Jeesus sanokin, että "jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu, eikä myöskään kaupunki tai perhe kestä, jos sitä repivät riidat". Euroopan suurseuroissa pelaavilla nimimiehillä, joilla usein on avainasema seurajoukkueissaan, on ilmeisiä vaikeuksia pelata "vain" maajoukkueen puolesta. Lisäksi monien maiden sarjat ovat vastikään päättyneet ja monet huiput ovat ilmiselvästi väsyneitä. Seurajoukkueiden ja maajoukkueen välinen vastakkainasettelu on selvä. Tämä sama huomio koskee toki muidenkin kuin vain Ranskan maajoukkueita. Ehkä hallitseva maailmanmestari Italiakin putosi jatkosta juuri tämän tähden?
Tästä asetelmasta löytyy kyllä jotain hyvin syvällistä allegoriaa hengellistä todellisuutta ajatellen. Pyydän jo etukäteen anteeksi naiiviuttani, mutta kuinka monella Jumalan kutsumalla miehellä ja naisella suurin osa kaudesta ja energiasta menee "oman seurajoukkueensa" kiireisiin, niin ettei todellisen "maajoukkueen" eteen jakseta tai viitsitä tehdä paljoakaan?
Eräs pois pudonneista joukkueista on Pohjois-Korean demokraattisen kansantasavallan jalkapallon maajoukkue. Pitkin matkaa ollaan ihmetelty sitä loistavaa yhteishenkeä, aatteen paloa ja antautumista rakastetun johtajan Kim Jong-Ilin johtoon, joka joukkuueesta ulospäin henkii. Mm. nykyinen veskari, joka on entinen hyökkääjäpelaaja, vaihtoi kuulemma molariksi, "koska halusi tuottaa enemmän kunniaa maalleen". Tämä samainen veskari muuten saattaa kesken pelien pistää lauluksi ja maansa kansallislaululla virittää joukkuetovereidensa taistelutahtoa nurmikentällä kaikkien maailman jäljelläolevien proletaarien aseman parantamiseksi. Sillä lailla.
Mutta ei tässä kaikki. Maajoukkuueen päävalmentaja Kim Jong-Hun oli uutistoimisto ESPN:n mukaan todennut, että heidän "rakas johtajansa" antaa hänelle taktisia ohjeita, jopa kesken otteluiden. Kaiken muun hyvän lisäksi tämä tapahtuu "näkymättömällä matkapuhelimella", jonka johtaja itse on tietty kehittänyt. Oli miten oli, niin nykyisessä taloudellisessa ja poliittisessa tilanteessa Pohjois-Korean johtoa varmasti kiinnostaa kaikki futiksen kautta saatu positiivinen julkisuus. Eli jotain kautta ne suuren johtajan ohjeet on varmasti valkulle toimitettu. (Muinaisessa neuvostosysteemissä niitä kutsuttiin vain politrukeiksi. Niin se vaan maailma muuttuu, Kimiseni.)
Sitten tuli taas mieleeni déjavù; missä olen törmännyt tällaiseen ajatteluun ja kielenkäyttöön joskus aiemmin, ihan muissa ympyröissä?
Mieleen tulevat jotkut tiukat uskonnolliset yhteisöt ja erilaiset yhden miehen ministryt, joiden kielenkäyttö ja argumentointi huolestuttavalla tavalla muistuttaa jonkun totalitaarisen diktatuurin propagandaa. Sama johtajan ihannointi, samat yliampuvat ja runolliset kielikuvat asioista ja tapahtumista, sama (oikeutettujenkin) muutospaineiden tai (itse aiheutettujen) uhkatekijöiden torjuminen, hengellistäminen ja ulkoistaminen ja sama ikuisesti toistuva kaiken tapahtuneen selittäminen aina vaan parhain päin.
Joku voisi aiheellisesti kysyä, voidaanko siis uskovienkin keskuudessa elää jonkinlaisessa totalitarismissa? Mikseipä hyvinkin, onhan esim. laestadiolaisuudessa tai helluntailaisuudessa joitakin sangen totalitaristisia piirteitä, kuten esim. tiukan suljetun yhtenäiskulttuurin rakentaminen keskelle sekulaaria yhteiskuntaa, josta sitten käytetään vertauskuvallista ilmausta "paha maailma".
Mutta jos ihmettelette, miksi suhtaudun näihin ilmiöihin niin huvittuneen ironisesti, niin tuo suhtautumistapa on ihan harkittu. Lutheria lainaten, "paras keino paholaisen karkottamiseksi, jollei hän tottele Raamatun sanaa, on nauraa ja ivata häntä, sillä hän ei voi sietää pilkkaa".
Heipä hei!
ReplyDeleteKiitos jälleen mahtavasta postauksesta! Tuo kysymyksesi uskovien totalitarismista nosti heti mieleen naissaarnaajien/-puhujien/-opettajien vastustajat. Olen kipuillut pitkään asian kanssa (itse naisena) - uskon kaikkien uskovien pappeuteen. Koen myös sydämelläni kutsun puhumaan ja opettamaan, mutta se tuntuu kovin ristiriitaiselta koska joidenkin mielestä tämä ei voi olla Jumalasta (esim. useat baptistiliikkeet USA:ssa). Termi "Biblical Womanhood" ynnä muut vastaavat ovat melko loukkaavia, koska niissä omitaan heti Raamattu omalle puolelle - jos uskot että nainen voi opettaa, et ajattele raamatullisesti. Kaiketi Deboran ja Mirjamin esimerkit on vain kuitattava olankohautuksella. Erityisen omituiselta tämä tuntuu nykyisessä luopumuksen ajassa.
Toinen totalitaristinen ajatteluesimerkki on suhtautuminen uuteen raamatunkäännökseen (vuoden 1992 siis). Välillä vaikuttaa siltä kuin useiden uskovien mielestä sen olisi kirjoittanut itse paholainen. Jokseenkin huvittavaa, että sen virheellisyyksiä verrataan usein vanhaan käännökseen (1933/38) eikä suinkaan alkuperäistekstiin. Ilmeisesti siis kyseinen vanha käännös on vähän vastaava kuin KJV (King James Version), jota useat pitävät "ainoana oikeana" Raamattuna. (Ja omasta kirjahyllystä löytyvät sulassa sovussa niin -92, -33/38 kuin KJV:kin - parin muun käännöksen lisäksi. Itse kun pidän useampia käännöksiä rikkautena.)
Että tällaista avautumista...sitä se urheilu teettää :D
Tuosta naisen opettamisesta sen verran, että meidän todellisuutemme seurakunnissa on kaukana UT:n ajasta. Niinpä meidän on kysyttävä myös sitä, mitä "opettaminen" tarkoittaa? Ei UT tunne mitään ex cathedra-tyylistä opettamista tai opetettua puhumista jostain saarnapulpetista käsin alhaalla istuville maallikoille. Retoriikka ja homiletiikka ovat myöhäisantiikin ajan hellenististä perintöä, joka vastaa 300-luvulta alkaen alkoi saada sijaa kristillisten seurakuntien piirissä.
ReplyDeleteKysymys kuuluu tässä kohtaa, miten opettaminen tapahtuu? Voisiko se esim. olla vuorovaikutuksellista dialogia, johon osallistuu yksi jos toinenkin?
Eli ei anneta omasta ajastamme nousevien tulkintojen sotkea ymmärrystämme, vaan pyritään ojentamaan oma elämämme Sanan mukaan.
Terve jälleen!
ReplyDeleteJep, oma seurakuntakäsitykseni on enemmänkin Neil Colen hahmotteleman tyyppinen - istutaan pöydän ääressä (aterioimassa?) ja ollaan vuorovaikutuksessa. Toivottavasti ymmärsit oikein postaukseni pointin? En siis haluakaan kohota profeettana vuorelle, vaan [opillisessa] keskustelussa kyetä avaamaan suuni hyvällä omallatunnolla (enkä a) tarkoita sitä että pyrkisin mässäilemään kohtuuttomasti ruokaa b) tarkoita sitäkään että pyrkisin olemaan vain äänessä kuuntelematta muita).
Ihastuttavaa ja siunattua syksyä!