Kärjistyykö... vai laukeaako?

Ylen TV1:n iltauutiset kertoi eilen suht näyttävästi siitä, miten evl. kirkossa vastakkainasettelu uudistusmielisten ja vanhoillisten välillä kärjistyy entisestään. Nyt uutisoinnissa mainittiin Luther-säätiön lisäksi nimeltä myös Kansanlähetys ja Luterilainen Evankeliumiyhdistys ja kiistakysymyksinä tutut teemat eli homoliitot ja naispappeus. Syytä kuulemma huoleen onkin, sillä Kirkon tutkimuskeskuksen julkaiseman Mikkelin piispa Seppo Häkkisen evl. kirkkoon sitoutumista kartoittanut tutkimus kertoo, että kirkon jäsenistä 8% määrittelee itsensä "konservatiiveiksi" ja 1% "fundamentalisteiksi". Naispappeuden vastustajia löytyy kirkon jäsenistöstä 250 000. Tilannetta vielä "pahentaa" se, että aktiiviseurakuntalaisiten joukossa näitä mokomia löytyy tietenkin keskimääräistä enemmän.

(Ylen sivuilta löydät lisää tuosta uutisesta. Tuon linkin kohdalla on syytä muistaa, että sen voimassaoloaika on noin kuukausi.)

Kirkon ongelmat ovat siis vanhat tutut ja nyt tilanne Ylen mukaan on kärjistymässä: tunnustukselle uskolliset seurakunta-aktiivit koetaan uhkaksi ja kiviriipaksi ja heille ilmiselvästi haluttaisin tehdä jotain, mutta kun ei oikein uskalleta. Tällaisena tilanne muistuttaa yllättävän paljon helluntailiikkeen tilannetta virallisen helluntaikirkon ja helluntaikansan välillä, prosenttiluvut vain ovat vähän eri luokkaa. Nykykielellä voitaisiin puhua "sisäisistä prosesseista", jotka "sisältävät paljon haasteita". Kirkon piirissä kovimmat paineet varmaan kohdistuvatkin jatkossa tulevaan arkkipiispa Kari Mäkiseen, jonka tehtävänä kait on viedä kaiken uhallakin kirkkolaivaa jo valittuun suuntaan.

Niin, syntyykö lähitulevaisuudessa uusi luterilainen kirkko maahamme? Piispa Häkkinen toki jo ihan viran puolestakin toivoi yhteyden säilyvän kirkon piirissä, mutta käytännössä luulen lähtölaskennan jo alkaneen ja linjan kiristyvän jatkossa. Entä syntyykö maahamme kaksi helluntailiikettä? Molemmissa tapauksissa vastakkainasettelu näyttää jossain määrin samanlaiselta - "uudistusmieliset" vs. "vanhoilliset" - mutta vain jossain määrin. Ihan yksi yhteen näitä ei voi niputtaa. Mitään toiveita yhteyden löytymisestä tai jonkinlaisesta "yhteisöllisestä eheytymisestä" ei kuitenkaan ole näköpiirissä kummassakaan tapauksessa, enkä tiedä onko sille tarvettakaan. Ehkä olisikin vain hyvä myöntää tosiasiat, tehdä realistiset johtopäätökset ja toimia sitten käytännössä johdonmukaisesti niiden pohjalta. Tämä olisi tietysti paljon helpompaa, ellei kyse olisi niin paljon taloudellisista ym. tekijöistä.

Yhteisenä nimittäjänä näyttää molemmissa tapauksissa olevan suhtautuminen Raamatun ilmoitukseen ja yhteisön alkuperäiseksi mainostettuun näkyyn/ideaan/ajatukseen. Tämä on siinä mielessä vaikea kysymys, että molemmissa suhtautumistavoissa on omat vaaransa. Ns. "uudistusmieliset" voivat toimia liikaa tämän ajan vaatimuksista käsin ja väärällä tavalla mukautua sen vaatimuksiin. Kaikki uudet trendit ja virtaukset otetaan kritiikittömästi vastaan. Ns. "vanhoilliset" taas voivat niin helposti väärällä tavalla ankkuroitua oman herätysliikkeen historian merkkipaaluihin ja jämähtää paikoilleen. Arvostetaan kaikkea vanhaa ja mennyttä.

Itsekin kuulen usein kehotuksen siitä, miten meidän "tulisi palata takaisin alkuseurakuntaan ja sen dynaamniseen apostolisuuteen". En kuitenkaan niele tätä juttua ihan noin vaan ja tällä en tietenkään tarkoita sitä, ettenkö pitäisi tärkeänä esim. UT:n ilmoitustotuutta seurakunnasta.

Tarkoitan enemmänkin tätä:
- alussa Pyhä Henki innoitti apostoleja toimimaan tietyllä tavalla evankeliumin julistuksessa, seurakunnan elämässä ja ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja myös välittämään nämä totuudet eteenpäin uusille opetuslapsille
- tämän seurauksena evankeliumi levisi ja seurakunnat levittäytyivät ympäri Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa huimalla nopeudella ensimmäisten 300 vuoden aikana
- vaikka ns. "virallinen" kirkkohistoria kertookin meille pääasiassa siitä, miten kehitys EI noudatellut UT:n antamia suuntaviivoja, niin kuitenkin seurakunnan liki 2000 vuoden elämän aikana Pyhä Henki on toistuvasti, yhä uudelleen ja uudelleen innoittanut ihmisiä toimimaan UT:n periaatteiden mukaan, usein vastoin kirkollisia tapoja ja oppeja
- tämä on tapahtunut eri aikoina erilaisissa historiallisissa ja kulttuurisissa tilanteissa eri puolilla maailmaa erilaisten ihmisten parissa ja näin ollen uskovien käytännön sovellutukset eri ns. kehällisten asioiden suhteen ovatkin vaihdelleet käytännössä
- kuitenkin voimme eri herätyksien vaiheita eri puolilla maailmaa tutkiessamme löytää selvästi yhteisiä tekijöitä ja asioita, jotka ovat linjassa UT:n kanssa
- niillä on ollut UT:n kirjoitusten ohella myös toinen yhteinen inspiraattori, Pyhä Henki, jonka johdossa ollaan menty eteenpäin, kunnes ollaan saavutettu oma yhteisöllinen katto, jonka yli kiipeäminen rassaisi liikaa mukavuusvyöhykettä, niin että valtaosa Hengen vaikutuksesta syntyneistä liikkeistä onkin sitten aikaa myöten jämähtänyt paikoilleen
- eli kirkollistuminen on todellisuutta yhtä hyvin perinteisissä kirkkokunnissa kuin yhteisöissä niiden ulkopuolellakin ja usein kysymys on vain parista kolmesta sukupolvesta, kun jo kaikki alkaa muuttua: mikä ei edisty, se taantuu ja paikallaan pysyvä vesi pilaantuu etc.
- kriittinen käännekohta jokaisen yhteisön kehityksessä onkin sitten se, miten tähän kirkollistumiseen (joka voi ilmetä vaikkapa jumiutumisena yhteen ja samaan laulukirjaan tai että liikettä yhteisöstä sisään tai ulos ei ole juuri lainkaan) suhtaudutaan?
- koetaanko se ei-toivottavana asiana, jolloin päätämme, että meidän on hajaannuttava ja mentävä eteenpäin vai tervehdimmekö sitä ilolla jonkinlaisena "yhteisöllisen täysi-ikäisyyden merkkinä", kuten helluntaikirkon piirissä parhaillaan on tapahtumassa?

Itse näen ainoana ratkaisuna em. problematiikkaan apostolisen dna:n mukaan orientoitumisen, mikä esim. evl. kirkon kohdalla tarkoittaisi luopumista sen maallisista etuoikeuksistaan (rahat, kiinteistöt, status ym.) ja tielle lähtemistä Jeesuksen kanssa. Tiedän, että tämä kuulostaa houkan puheelta, mutta jollei nisunjyvä putoa maahan ja kuole, niin se ei voi myöskään koskaan tuottaa uutta elämää ja kokea itse ylösnousemuksen voimaa. Sori suorapuheisuuteni, mutta vanhan hajoaminen voi olla uuden syntymisen mahdollisuus. Mikäli ko. yhteisön oma dna on kovin kaukana tai peräti täysin vieras apostolisuudelle, niin aina sitä vaikeampaa ja tuskallisempaa tämä vanhasta poisoppiminen ja uuteen uskaltautuminen on. Mutta muuta tietä en näe edessämme.

Mitä tämä apostolinen dna voisi olla käytännössä? Greenhouse-viikonlopussa, johon edellä olen pariinkin otteeseen viitannut, puhuttiin paljon Jumalan äänen kuulemisesta ja sen mukaan toimimisesta. Eikö ole mielenkiintoinen asia, että kun Jeesus sanoo, että Hänen lampaansa kuulevat Hänen äänensä ja seuraavat Häntä (Joh. 10:27), niin Hän todella tarkoittaa sitä, mitä Hän sanoo. Siis oikeasti: "kuulevat" ja "seuraavat". Eli päivittäin, hetkittäin rukoile ja ole Hänen johdossaan ja toimi niinkuin Hän Sinulle sanoo.

Olen itse lueskellut viime aikoina Apostolien tekoja ja yhä uudestaan hämmästellyt sitä, miten paljon Herra puhui omilleen unien, näkyjen ja ilmoitusten ja suoranaisen Hengen äänen kuulemisen kautta. Hengen johto oli jotain hyvin konkreettista ja jokapäiväistä. Miten meidän tilanteemme muka tulisi erota tuosta apostolien aikaisesta tilanteesta? Ei nähdäkseni mitenkään. Toki se edellytti hengelliset hoksottimet auki kulkemista, mutta näin se toimii. Eli meidänkään ei tulisi niinkään haikailla "takaisin alkuseurakuntaan", vaan ennemmin pyrkiä päivittäin elämään "Hengen uudessa tilassa". Mahdollisuudet siihen on olemassa sen Hengen kautta, joka on meille annettu.