Virtanen tunnettiin omassa kotikaupungissaan miehenä, joka suhtautui perin varovaisesti uusiin virtauksiin, joita suuresta maailmasta tänne Pohjolan perukoillekin silloin tällöin rantautui. Hän toisaalta piti oman kotimaansa syrjäistä sijaintia jopa pelastuksena siitä, etteivät kaiken maailman vouhkaamiset tänne asti aina yltäneetkään. (Toisaalta internet ja muu sähköinen viestintä nakersi tätä lintukodon kivijalkaa koko ajan.) Toisaalta hän oli huomannut monien uskonystäviensä olevan sitäkin innokkaampia lähtemään mukaan milloin mihinkin viimeisimpään siunaukseen ja kaahaukseen. Ikään kuin yritettäisiin todistaa muulle maailmalle, että kyllä täällä ollaan virrassa mukana, vaikka periferiassa eletäänkin.
No, tämä seikka usein vain lisäsi Virtasen halua ottaa etäisyyttä moniin ilmiöihin, joista jotkut täyttivät selvän kulttuuri-imperialismin tunnusmerkit ja toiset taas edustivat sellaista hengellisyyttä, johon Virtanen ei halunnut sitoutua. Ongelmia syntyi usein siinä kohtaa, kun hänen mielipidettään tai halukkuttaan lähteä mukaan näihin uusiin ministryihin kysyttiin. Kun Virtanen joko sanoi suoraan oman käsityksensä tai edes osoitti empivänsä hän saikin kuulla olevansa hengetön, kovasydäminen, rakkaudeton ja "peloista käsin työskentelevä". Toisten mielestä kun oli "parempi olla itse aktiivinen ja tekemässä jotain asian hyväksi kuin vain istua paikallaan". Tällä häthätää kyhätyllä argumentilla sitten perusteltiin milloin mitäkin juttua, aina vähän tilanteesta riippuen. Pahimpia olivat ne pragmaatikot, joiden mielestä oli pääasia, että ylipäänsä jotain värähtelyjä ja vapinoita koettiin, muu oli sivuseikka.
Noita syytöksiä kuunnellessaan Virtanen oli vuosien saatossa oppinut pitämään naamansa peruslukemalla ja kehittänyt itselleen kärsivällisyyden, josta jokainen sähköpilttuuseen vangittu lehmä olisi ollut ylpeä. Aina ei nimittäin näin ollut ollut asianlaita. Varsinkin nuoruuden innossaan, jota elämänkokemuksen mukanaan tuoma viisastuminen ei vielä ollut onnistunut suitsimaan - innokkaimmat kutsuivat tätä erheellisesti "pensistymiseksi" - Virtanen oli ollut itsekin melkoinen höyrypää. Virtanen näki tuossa nuoruuden innokuudessa paljon hyvää, mutta muistutti aina niin itselleen kuin muillekin sitä kohtaa Sananlaskujen kirjasta, jossa sanottiin, että "ilman taitoa ei ole intokaan hyväksi, ja kiirehtivän jalka astuu harhaan." Lukuisat olivat olleet ne kerrat, kun Virtanen tämän sanottuaan huomasi ylenkatseellisen hymynkareen nousevan nuorehkon kuulijan kasvoille. Eräs oli jopa syyttänyt Virtasta "vapaamatkustajaksi, jonka mukana olo söi nuoren pyhien sukupolven intoa ja yhteishenkeä".
No, Virtanen oli tolkuttanut itselleen, ettei hänen auttanut osoitella sormella noita rakkaita nuoria höyrypäitä. Samanlainen hän oli ollut itsekin ja oikeastaan vasta viime vuosien aikana hän oli alkanut oppia jotain oleellista valvomisesta ja koettelemisesta. Aidosti elettyinä nämä molemmat asiat nimittäin pakottivat riisuutumaan hengellisestä ylpeydestä - vaikkapa perinteisiä kirkkokuntia kohtaan. Virtanen oli näet saanut oppia käytännön erehdysten ja jopa mokien kautta, että vanhat kristilliset yhteisöt pitivät sisällään paljon sellaista hengellistä viisautta, joka uusilta seurakunnilta puuttui, mutta jota he kipeästi tarvitsivat.
Niin kuin sanottu, tämä oppi oli suurimmalta osin tullut Virtaselle kantapään kautta. Tai Siperia oli opettanut, ihan miten vain. Riittävän monta kertaa kun oli lähtenyt mukaan erilaisiin juttuihin, joissa sitten jälkeenpäin huomattiin vedettävän vesiperän, niin olihan jo ihme, ettei mikään olisi muuttunut. Jossain vaiheessa Virtasen suurin haaste olikin ollut taistella kyynistymistä vastaan, mutta Taivaallinen Työnantaja armossaan oli säännöllisin väliajoin virvoittanut Virtasen uskonelämää niin, että hän oli huomannut, missä oikea tie kulkee. Samalla suurimmat syytökset kanssamatkaajia kohtaan olivat rauenneet. Mutta suurimmat pettymykset Virtasen yli kolmikymmenvuotisella uskonvaelluksella liittyivät juuri näihin kokemuksiin, joissa melko pian oli varmistunut, että metsään oltiin menossa ja jotain olisi tehtävä.
Jotain oppia Virtanen kuitenkin edelleen kaipasi ja se liittyi sen näkemiseen ja ymmärtämiseen, mitkä olisivat nyt tehtyjen ratkaisujen vaikutukset. Virtanen kutsui sitä "hengelliseksi kaukonäköisyydeksi". Monet hänen karismaattiset ystävänsä puhuivat mieluummin "profetaallisesta silmästä", mutta Virtanen ei jaksanut kiistellä termeistä tässä kohtaa. Hän oli aina ollut kiinnostunut historiasta ja luki ja tutki sitä paljon, joskus jopa rukoillen noiden historian vaiheiden avautumista hänelle viisauden ammentamiseksi ennen eletystä. Joku oli joskus sanonut, että "historia on taaksepäin katsovaa profetiaa" ja Virtanen kyllä allekirjoitti tuon väitteen.
Virtanen oli hiljattain lukenut 1600-luvun Englannin historian siitä vaiheesta, kun sisällissodan jälkeen kuningas Kaarle I oli mestattu ja tasavalta perustettu puritaanisen uskonsoturi Cromwellin johdolla. Kaarle I Stuart oli tuomittu kuolemaan "tyrannina, petturina, murhamiehenä ja valtion vihollisena", mutta jo hänen teloituksensa yhteydessä tavallisen kansan oli vallannut raskas murhe arvokkaasti päivänsä päättäneen yksinvaltiaan puolesta. Vielä pari sataa vuotta näiden tapahtumien jälkeen Englannin kirkoissa oli rukoiltu, ettei tätä luettaisi syyksi tavalliselle kirkkokansalle. Niin suuri oli ollut sääli tuota päänsä menettänyttä kuningasta kohtaan "tästä viattomasti vuodatetusta verestä".
Historian tutkijat kuitenkin ovat sitä mieltä - näin Virtanen muisti lukeneensa - että jos Kaarle I olisi voittanut sisällissodassa, Englanti olisi menettänyt kaikki kansalaisvapauksien (mm. uskonvapauden) esitaistelijat. Taisteluista hengissä selviytyneet olisivat tuolloin muuttaneet sankoin joukoin Atlantin yli Uuteen maailmaan. Mutta kun kävi niin kuin kävi, Englanti lähetti ihmisiä Amerikkaan kylliksi uuden maailman perustamiseen. Jos sisällissota taas olisi päättynyt kuningasmielisten voittoon, maa olisi lähettänyt pois niin paljon väkeä, että se olisi aikaa myöten tuhonnut itsensä. Mitä taas Englannista (ja myöhemmästä Iso-Britanniasta) olisi pari seuraavan vuosisadan aikana tullut...? Uusi katolinen valtiomahtiko vai...?
Eli molemmilla teillä olisi ollut omat vakavat seuraukset ja joskus piti yksinkertaisesti valita "pienempi paha" eli ratkaisu, josta olisi mahdollisimman vähän haittaa asianosaisille ja ympäristölle. Tätä Virtanen ei (tietenkään) soveltanut yksi yhteen tuohon Englannin historian tilanteeseen, koska se oli paljon monisyisempi juttu...
Nämä historian vaiheet olivat opettaneet Virtaselle ensinnäkin sen, että kansan ääni ei ollut Jumalan ääni. Kansanjoukot ja suuret massat olivat helposti ohjailtavissa olevia hetken lapsia, joita taidokas demagogi vei mielensä mukaan haluamaansa suuntaan. Niinpä Virtanen ei jotain hengellistä toimintaa arvioidessaan enää pitkään aikaan ollut tuijottanut lukumääriin. Mutta sitten nuo brittiläisen suurvallan perustamisen vaiheet opettivat Virtaselle paljon johtajien vastuusta tekemistään ratkaisuista. Ja tässä kohtaa oli tarvetta kaukonäköisyydelle. Tarvittiin kykyä hahmottaa laajempia kokonaisuuksia. Usein kävi myös niin, että sekä asioiden todellinen laita että tehtyjen ratkaisujen kauaskantoiset seuraukset tulivat ilmi vasta vuosien, vuosikymmenien, jopa sukupolvien päästä. Se ei kuitenkaan vähentänyt johtajien vastuullisuutta tehdyistä ratkaisuista.
Jos historia olisikin taaksepäin katsovaa profetiaa, niin yhtä lailla se oli myös puhdasta jälkiviisautta, oli Virtanen tuuminut. Tässä kohtaa joutuminen jonkun historian tutkijan hampaisiin ei ollut se "kova paikka", vaan vastaaminen Hänen edessään, jolle jokaisen ihmisen on tehtävä tili. Jumalan seurakuntaa ajatellen Virtanen olikin huomannut, että joskus ratkaisuja ei vain voinut tehdä yksittäisen ihmisen parasta ajatellen, vaan koko lauma oli otettava huomioon. Eikä ratkaisuja saanut koskaan tehdä lyhyellä tähtäimellä, niin että mennään hyväuskoisesti eteenpäin askel askeleelta ja katsotaan mitä sitten tapahtuu. Oli opeteltava näkemään "metsä puilta" ja arvioimaan asioiden seurauksia.
Virtanen oli myös näitä asioita miettiessään huomannut tuiki tarpeelliseksi Uuden testamentin mallin paimenuudesta, joka oli alamaisuutta ja avoimuutta toinen toiselleen, mutta joka olisi ehdottomasti kollektiivista. Mustekalamaiset yhden johtajan järjestelmät eivät Virtasen mielestä täyttäneet raamatullisen johtajuuden mittaa ja hän oli myös käytännössä liian monta kertaa nähnyt niiden haitalliset, jopa tuhoisat seuraukset.
Virtanen muisti hyvin eräässä elämänsä vaiheessa, kun uskovien joukko täällä Oloiselassakin oli ollut aikeissa "nostaa hänet kilvelle" ja tehdä hänestä uusi herätysliikejohtaja, hänet oli vallannut pelko, jopa vihastuminen noita aikeita kohtaan. Alkujärkytyksestä toivuttuaan Virtanen oli sitten selittänyt aikeistaan vilpittömän innostuneille uskonystävilleen, että mikäli hän oli jotain Jumalan edessä, heidän asettamisensa tai käsityksensä eivät voisi lisätä siihen mitään. Jos hän taas ei ollut jotain, mitä hän itse tai joku muu sanoi tai kuvitteli, niin hän tekisi vakavan synnin, jos hän tähän houkutukseen lähtisi mukaan.
Virtanen ei ollut raamatullista johtajuutta ja vanhemmuutta vastaan, päinvastoin, mutta hän halusi olla ehdottoman varma sekä Jumalan kutsusta ja valtuutuksesta että ihmisten motiiveista. Niinpä Virtanen etsi kiihkeästi viisautta tuohon kaipaamaansa kaukonäköisyyteen tai "profeetallisuuden vahvistumista", niin hänen eräs ystävänsä oli rukoillut. Kehityskeskusteluissa Taivaallisen Työnantajansa kanssa Virtanen oli löytänyt itselleen hyväksi tavaksi seurata ja arvioida asioita kauempaa rukoillen ja Sanaa (ja esim. historiaa) tutkien.
Ehkä hänkin voisi vielä kypsällä iällä oppia näitä asioita...
Virtasen suhtautuminen uusiin virtauksiin on mielestäni kypsä, turvallinen ja jopa esimerkillinen. Missään Raamatun opetuksissa tai profetioissa ei moitita uskovia siitä, että he eivät lähde mukaan uusiin tuuliin. Sen sijaan vastakkaisesta asenteesta on paljon varoituksia ja suoria profetioita, että monet lähtevät uusien virtausten mukaan ja eksyvät sillä tiellä.
ReplyDeleteEn tarkoita missään tapauksessa, että pitäisi jämähtää paikalleen. Kasvu on välttämätöntä ja eteenpäin meno, mutta niiden suunnaksi tulee ottaa ne alkuperäisessä ilmoituksessa annetut tavoitteet. Niissä riittää uusia tavoitteita ja haasteita loppuun asti eikä korvikkeiksi tarvita milloin mitäkin uutta virtausta, uutta voitelua, uutta opetusta tai uutta ilmoitusta.
Kari Kangasharju
Tämä oli tosi hyvä juttu :) Joissakin kohti piti ihan nauraa. Täyttä asiaa, kiitos tästä.
ReplyDelete