Kummasta tulee Suomen piispa?

Arkkipiispanvaalin toiselle kierrokselle ääripäät Mäkinen ja Ruokanen

Kotimaa |Helsingin Sanomat 18.02.2010

Näin räväkästi uutisoi erkkolaisen valtamedian lippulaiva arkkipiispanvaalin ensimmäisen kierroksen tulosta, mikä kieltämättä oli mielenkiintoinen. Tunnustan, että itselläni ensimmäinen spontaani reaktio oli, että "voisikohan se onnistua?" Meinaan, että Ruokas-Miikkasta, entisestä Jeesus-hipistä, joka Hurstin veljesten kanssa 70-luvulla kierteli voittamassa Suomea Jeesukselle, voisi tulla arkkipiispa kirkolle, joka on historiansa vakavimmassa uskottavuuskriisissä?

No, ovathan nämä prelaattiveljekset hyvin eri puusta veistetty, kasvatettu ja väännetty. Mäkisen ura kirkon toisinajattelijoiden kurittajana on ollut ehkä yllättävänkin nousujohteinen. Ainakin siltä se näyttää meikäläisen maallikon silmiin. Tiedän kyllä, että monet tuttavapiiriini kuuluvat evl. klerikaalit voisivat arrogantisti valistaa minua sillä tosiasialla, että Mäkisen piispallinen kehitys on ollut havaittavissa jo kauan jne.

Jos olen ihan rehellinen, niin en kyllä usko Ruokasen pääsevän läpi. Hänessä olisi liikaa jarrumiestä, uudenlaista arvokeskustelijaa ja herättelijää kirkon nykykehityksen kyseenalaistajana, jota kehitystä nähdäkseni jo pitempään on valmisteltu ja lanseerattu ainoana oikeana luterilaisena uskontulkintana. Mielenkiintoisen linjapuheen Ruokanen piti viime syksynä Kirkonrakentajien Foorumin seminaarissa viime lokakuussa. Jo silloin lienee kirkkokansan muuten niin nöyrän kuuliaisissa riveissä herännyt kahdenlaisia ajatuksia tästä miehestä arkkipiispana: "toivottavasti vaan ei...", "toivo taitaa herätä, jos..."

Se on muuten jännä juttu miten tällaisissa saranakohdissa tulee esille se, miten eri tavalla kristityt suhtautuvat siihen, mitä tapahtuu. On olemassa sellaisia passiivisia kristillisiä fatalisteja, jotka eivät oikein reagoi mihinkään juuri mitenkään, vaan toteavat vain, että ihan sama mitä tehdään, Herran tahto tapahtuu kuitenkin aina. Tästä piirun verran poiketen on sitten olemassa sellainen lapsenomaisen luottavainen uskonasenne, joka ei sekään ota hirveästi mihinkään selvää kantaa, vaan hokee vain, että ihan sama mitä tapahtuu, kunhan vain Herran tahto tapahtuu. Jos ensin mainittu on ollut aavistuksen kyyninenkin suhtautumistapa, niin tässä hölmöys hipoo jo taivaita.

On selvää, että ei Herran tahto aina tapahdu, ei välttämättä. Sen tähden täytyy olla valmis myös toimimaan omien arvojensa ja periaatteidensa pohjalta tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Voi olla, että jompi kumpi tai molemmat noista yllä mainituista esimerkeistä ovat menettäneet arvonsa ja ylipäätään jonkun sellaisen korkeamman tavoitteen, jonka puolesta panna kaikki likoon. Silloin riittää hyvin em. hokemat.

No niin, itse tunnustaudun siis sen verran pessimistiksi, etten oikein usko tuohon ideaalimahdollisuuteen. Tunnustan, että se olisi kyllä liian hyvää ollakseen totta. Mutta osoittakoon historian lahjomaton kulku minun olleen väärässä. Tässä kohtaa olisin sitä mielelläni. Ja jotta oikein antaisin vallan pessimismilleni - tätä huumorin lajia kutsutaan muuten sarkasmiksi - niin todettakoon vielä, että vaikka Miikka Ruokanen valittaisiinkin arkkipiispaksi, niin pelkään pahinta. Pahin on nimittäin se, että monet aiemmat kokemukseni ovat saaneet minut lujasti uskomaan jonkun kirkollisen viran degeneroivaan vaikutukseen. Eli kuinka nopeasti arkkipiispan virka selättäisi dogmatiikan professorin? Monet ystävälliset opponenttini, erityisesti nuorempien kirkkokuntien piirissä, ovat kyllä nuhdelleet minua vähäuskoisuudestani tässä kohtaa, mutta uskon kyllä mieluummin omia kokemuksiani, jotka sitä paitsi ovat heillä vielä edessä päin.

Sitä paitsi: ainahan voi tunnustaa olleensa väärässä.