Wolfgang Simson mainitsee globaalit mittasuhteet saavuttaneessa orgaanisen seurakuntaliikkeessä olevan kahdeksan eri virranuomaa, mitä kautta asiat tapahtuvat historiassa nyt, ajassa ja paikassa.
1. Säännöllisesti kokoontuvat kotona kokoontuvat seurakuntayhteisöt. Nämä voivat olla jossain verkostossa olevia tai yksittäisiä ryhmiä.
2. Kirkoista ulos lähteneiden uskovien kotiseurakunnat, jotka eivät halua tulla luetteloiduiksi tai ylipäätään tunnetuiksi. Näihin yleensä törmätään sattumalta tai mielipidekyselyjen kautta, niin kuin esim. George Barna on tehnyt.
3. Bisneksessä mukana olevien ryhmät esim. jonkun yrityksen sisällä tai joilla on yhteyksiä bisnesmaailmaan.
4. Monissa perinteisissä kirkoissa kotiryhmät muuttuvat entistä enemmän kotiseurakuntien kaltaisiksi tai jopa ne itse ovat parhaillaan jonkinlaisessa ylimenovaiheessa tähän suuntaan.
5. Roomalaiskatolisen kirkon sisältä löytyy yllättävän monia "pienseurakuntia", joissa on tarkoituksena kuroa umpeen ero maallikon ja papin välillä ja kiinnittää ihmiset suoraan Kristukseen ja Jumalan Sanaan.
6. Monissa historiallisissa kirkoissa, kuten esim. anglikaanisessa kirkossa, esiintyy "pieniä tavoittavia yhteisöjä".
7. Eri uskontokuntien ja jopa kulttien (esim. buddhalaisten, hindujen, muslimien ja jopa newagerien) sisäpuolella olevat liikkeet, jotka valitsevat tehtäväkseen jäädä niiden sisäpuolelle vaikuttaakseen siellä ja rakentaakseen yhteyttä Jumalaan siellä. Esimerkkinä tästä Simson mainitsee erään uskoontulleen hindupapin Intiassa, joka nyt hyvin menestyksellisesti istuttaa kotiseurakuntia brahmiinien keskuuteen.
8. Median (radio, tv tai netti) synnyttämät kotiseurakunnat.
(Julkaistu alunperin Joel News International´issa.)
-------
Millaisia ajatuksia tämä arvostamani Wolfgang Simsonin luettelo itsessäni herättää? Seuraavassa muutama lyhyt kommentti aiheesta.
- Ainakin Suomen näkökulmasta katsottuna nuo kaksi ensin mainittua ovat melko usein yhtä ja samaa porukkaa. Esim. oma kotiseurakuntani on selkeästi tällainen. Ilmeinen vaara uhkaa niin yksilöitä kuin yhteisöjäkin ilman edes jonkinlaista verkottumista. Uskovina olemme aina jonkin suuremman kokonaisuuden jäseniä (kotisrk - kaupunginlaaja Kristuksen srk - jokin laajempi, löyhä verkosto, joka toimii käytännön työvälineenä - Kristuksen srk Suomessa, Skandinaviassa, Euroopassa ja koko maailmassa - Jumalan valtakunta koko laajuudessaan).
- Omaan kokemukseeni perustuen näen kakkoskohdan yhteisöjä uhkaavan helposti jatkuvan jotain vastaan olemisen syndrooman, jossa perinteiset kirkkokunnat edustavat pahaa ja ovat "meidän" vastustajiamme. "Me" taas olemme ainoa oikeassa olevien porukka jne. Kyse on kuitenkin saman Kristus-ruumiin jäsenistä yksilöinä. Emme siis hae identiteettiämme siitä, mitä vastaan olemme, vaan siitä, minkä puolesta olemme ja mihin päin olemme kurottautuneet.
- Kolmoskohdasta tulee mieleen lähinnä joku STELK tai ICCC. Nämä ovat usein hyvin toimivia hengellisiä lähiyhteisöjä, jotka käytännössä toimittavat aidon seurakuntayhteisön virkaa jäsenilleen, joita ei välttämättä aina kovin hyvin ymmärretä heidän "omissa yhteisöissään". Useassa tarvitaan kuitenkin rohkeutta myöntää tällä uskovien yhteydellä olevan aidon seurakunnan tuntomerkit ja standardit. Sama koskee kohdan 8 ryhmiä ja monia muitakin pienpiirejä, raamattu- ja rukouspiirejä yms. Standardit alas sen suhteen, mitä on olla seurakunta ja standardit ylös sen suhteen, mitä merkitsee olla opetuslapsi!
- Kohdat 4-6 kertovat omaa kieltään siitä, mitä Herra on parhaillaan tekemässä kaikkialla omiensa keskuudessa, myös perinteisten kirkkokuntien ja herätysliikkeiden keskuudessa. On seurakunnan rakenteiden uskonpuhdistuksen aika. (Ks. hyvä esimerkki tästä täältä.) Perinteisten yhteisöjen sisällä on kuitenkin aina uhkaamassa ongelma sen suhteen, milloin tulee katto vastaan. Tästä on nimittäin vielä askel eteenpäin ymmärrykseen Kristuksen ruumiin kokonaisuudesta paikallisella tasolla.
- Kohta 7 on ehkä kaikkein sekä problemaattisin että mielenkiintoisin. Toisaalta se selvästi kertoo Jumalan suurista teoista siellä, minne perinteisten lähetysjärjestöjen professionaaliset missiot eivät yllä. Jumala on Suuri Suvereeni, joka toimii yliluonnollisella tavalla ihmeparantumisten ja muiden tunnustekojen, näkyjen, ilmestysten ja unien kautta erityisesti muslimimaailmassa. Toisaalta on hyvä olla realisti sen suhteen, että buddhalaisuudessa ja muussa itämaisessa uskonnollisuudessa sekä new agen piirissä helposti omaksutaan vaikutteita kristinuskostakin (erityisesti siellä, missä sen nähdään "elävän") ilman Jeesus-uskon "eettisesti velvoittavaa" parannuskehotusta. Sanoma Ristiinnaulitusta on tärkeää pitää esillä: Hän on ainoa elävä Jumala, joka vapauttaa ihmiset epäjumalien vallasta. No, olen myös oppinut vuosien varrella senkin, ettei kannata kauhean herkästi tuomitakaan asioita ihan vain netin pohjalta. Jokaisessa kulttuurissa Pyhä Henki kuitenkin etsii puheelleen sen muodon, mikä parhaiten kommukoi Jeesusta Kristuksena sen piiriin kuuluville ihmisille.
Odotamme siis mielenkiinnolla, mitä Jumala tekee maassamme ja maanosassamme tulevana vuonna 2010.
Olen huomannut sen, että Herra näyttää sekoittavan ja yhdistelevän näitä vaihtoehtoja, ainakin esimerkkejä 1,2 ja 4 niin, että yhdessä kokoontuvissa ihmisissä on eri tilanteissa olevia. Osa näkee elävänsä normaalia srk:n elämää yhdessä kaikkien pyhien kanssa. Osa mieltää kuuluvansa johonkin tunnustuskuntaan, mutta siitä huolimatta kokevat tärkeäksi kokoontua sellaisessa kokoonpanossa, joka ei ole missään organisaatiossa.
ReplyDeleteVälillä tulee mieleen, millaisena Isämme näkee seurakuntansa kaupungissamme. Hän tuntee jokaisen yksilön, joka "huutaa avukseen Herran nimeä". Hän kuulee jokaisen lapsensa rukoukset ja tunnistaa heidät omikseen. Useimmat kuuluvat eri uskonsuuntiin, osa ei kuulu niihin ja osa on yksinäisiä uskovia, jotka eivät ole säännöllisesti tekemisissä toisten uskovien kanssa. Tällainen on Herran seurakunta, ja tämän seurakuntansa jokaisen jäsenen hän haluaa ohjata srk-ruumiin rakentamiseen. Esim. jonkin kotona kokoontuva uskovien ryhmä on usein edustava otos tällaisesta koko kaupungin sekalaisesta seurakunnasta.
Kari K
Olimme jouluaamuna joulukirkossa Lahdessa. Kokemus sellaisenaan ihan normaalin kirkollinen. Yksi pappi toimitti palveluksen. Kyllä kokoontumisen perusilme jäi etäiseksi ja vieraaksi.
ReplyDeleteVastaavanlaiseksi voi jäädä pienimuotoinen samoin ajattelevien kotiseura, jossa muodollisesti ollaan kasvoyhteydessä, mutta jossa palveluksen toimittaa joku johtava veli synkkänä tai vielä synkempänä yksinpuheluna.
Tältä väliltä löytyvät ehetyjiksi itseään nimittävien ja itsensä ympärillä pyörivien rikkoutuneiden klubi, Jumalan siunausta busineksiinsä hinkuvien liikemiesten herrakerho ja kaikkitietävien nuorten aikuisten analyytikkojen mensaseurakunta.
Ääripäiden välimaastoon sijoittuu kirkollista liturgiaa hapuillen hakevan helluntaiseurakunnan liturgiset värit sekoittava aamujumalanpalvelus. Tai Rick Warrenin opetuksia jumaloiva vapaakirkollinen vapaamuodollinen tilaisuus.
Seurakunnan kokoontumisten tulisi olla mahdollisimman erinäköisiä, -kokoisia ja -muotoisia. Kokonaisvaltaisuus toteutuu silloin parhaiten. Elävä seurakuntakeho on elastinen. Se elää, mukautuu, muotoutuu, laajenee ja maistuu suolalle ja näkyy valoisana.
Seurakunnan elämään kuuluvat luonnolliset kontaktit ja yhdessäeläminen. Seurakunta on siellä, missä kristityt elävät ja kohtaavat. Siihen ei voi tarttua, sitä ei voi numeroida tai puristaa hierarkiseen kaavioon.
Nyt on aika irtisanoutua sellaisesta seurakunta-ajattelusta, jossa seurakunta samaistetaan vain (jonkin tunnustuskunnan) viikkokokoontumiseen tai tietyn mallin (kotiseurakunta, raamattupiiri, solu) mukaiseen pienryhmään rajattuna aikana rajatussa paikassa - ohjelman mukaan tai ilman ohjelmaa, papiston läsnäollessa tai puuttuessa.
Vielä tuli yksi juttu mieleen Simsonin jaottelun pohjalta:
ReplyDeleteErilaiset kristilliset järjestöt ovat syntyneet useimmiten niihin haasteisiin, jotka alasajettu seurakunta on jättänyt toteuttamatta.
Näistä järjestöistä on monesti muodostunut yhden asian tunnustuskuntaseurakuntatyyppisiä - yhden asian liikkeitä, joista kokonaisvaltaisuus jää huomioimatta. Vuorovaikutteisuus muiden kristittyjen kanssa estäisi lahkoutumiselta, poistaisi yksisilmäisyyttä ja tasapainottaisi yhden asian liikettä kaikella tavalla.
Samaa voi todeta yhden miehen ministreistä. Ne syntyvät usein selkeään tarpeeseen, mutta vinoutuvat johtajan persoonan tai näyn ympärillä pyörimiseen. Tällaiset järjestöt sitovat ihmiset omaan ideologiaansa jopa tiukemmin kuin perinteiset tunnustuskunnat. Ne levittävät omaan valoansa uusille paikkakunnille ja ovat toteuttavinaan apostolis-profetaalista näkyä. Ne väittävät, etteivät ole seurakunta, vaikka järjestävät kokoustoimintaa kuin perinteiset kirkkokunnat.
Kotiseurakuntaliikkeelläkin on vaara hylätä kokonaisvaltaisuus. Koko ajan on hyvä pitää mielessä koko paikkakunnan seurakunta - kaikki kristityt, jotka tunnustavat Jeesuksen nimeä. Eikä alkaa väärinkäyttää esimerkiksi Lahden seurakunta -nimitystä niistä, jotka kokoontuvat "meidän piireissä". Kaikenlaisia kristittyjen kokoontumisia - etupäässä ohjelmattomia ja spontaaneja - on syytä viljellä.
Pekalle kommentti ensimmäiseen kommenttiin liittyen tuohon uskovien mieltymiseen vain samanmielisten kokoontumisiin:
ReplyDeleteHyvin usein se on pelkkä pelko, joka niputtaa ihmiset näihin samanmielisten kokoontumisiin. Pelko toisaalta ulkopuolisia paineita ja muutosta kohtaan sekä toisaalta oman opin ja elämän koettelua kohtaan.
Tämän ulkopuolisen, sekulaarin maailman ja sen ajattelutavan ja maailmankatsomusten kirjon kohtaavat sitten näiden yhteisöjen lapset (2. tai 3. polven "-laiset"), jotka aikuistuttuaan lähtevät pois turvallisesta lintukodosta opiskelemaan tai töihin toiselle paikkakunnalle. Kun he pullahtavat ulos siitä toisaalta turvallisesta kotiympäristöstä, mutta toisaalta myös jostakin, jonka he ovat kokeneet itseään rajoittavaksi ja sitovaksi, heidän uskoaan ja ajatteluaan haastetaan ihan uudella tavalla.
Tämän tähden heille tulisi opettaa Raamatun valossa, miten vastata näihin kysymyksiin, väitteisiin ja haasteisiin - ja mieluiten niin, että siinä rytäkässä ei ainoastaan oma usko säily, vaan myös tuo toinen (= ns. "maailman ihminen") voitetaan Kristukselle.
Sitten taas sen kotoyhteisön hengellisyys ja mielenlaatu muutenkin punnitaan siinä, miten he a)suvaitsevat ja b)ottavat vastaan opetusta esim. postmodernismista, sekularisoitumisesta tai uuspakanuudesta - ilman, että se oitis (ylihengellisesti ja lyhytnäköisesti) leimataan luisumiseksi pois "Sanan pohjalta". Näin käy valitettavan usein ja silloinkin on perussyynä - valitettavasti - johtajien pelko. Tässä tapauksessa pelko koskee vain omaa asemaa ja sen menettämistä, mutta se vain naamioidaan "huoleen lampaista" tai "lauman pienimmistä". Tosiasiassa tämä ajankohtainen opetus voisi vain varustaa näitä "lampaita" ja "lauman pienimpiä" ulkopuolisen maailman ja sen haasteiden kohtaamiseen.
Itse asiassa poisoppiminen tällaisesta putkinäöstä saa aikaan seurakunnan piirissä sen avartumisen, jota Pekka peräänkuuluttaa.
Kommentti Pekaan toiseen kommenttiin liittyen:
ReplyDeleteAnalyysi ministryistä on hyvä ja oikeaan osuva: Kristuksen ruumiissa on vajavuutta ja Herra reagoi siihen synnyttämällä Henkensä kautta tietyissä ihmisissä vastaavuutta näihin ongelmiin ja kysymyksiin. Täten muodostuu ministry, joka on erikoistunut siihen ja siihen "kristillisen elämän erityisosaamisen alueeseen".
Samalla tapahtuu juuri se, että tästä "erityisosaamisesta" tulee tämän ja tämän palvelutyön tunnusmerkki. Käytännössä se voi olla vapauttamista, ylistämistä, eheytymistä, Raamatun opetusta joltain tietyltä hengellisen elämän alueelta jne, mutta yhtä kaikki: asia ikäänkuin ulkoistetaan jollekin palvelutyölle, vaikka kyse olisikin jostain, mikä kuuluu koko seurakunnalle.
Luulen, että Paavali tarkoitti nimenomaan juuri tätä, kun hän korostetusti sanoo, että "kaikki on teidän, teidän on Paavali ja Apollos ja Keefas, teidän on maailma ja elämä ja kuolema, nykyiset ja tulevaiset, kaikki on teidän." (1.Kor. 3:21-22)