Oikeasta puhumisesta

Omassa kotiseurakunnassamme on parissa viime kokoontumisessa käyty keskustelua Jumalan valtakunnan mukaisesta puhumisen kulttuurista. Tytti piti viikko sitten aiheesta alustuksen, joka herätti paljon hedelmällistä keskustelua ja pohdintaa. Tämä prossessointi näyttää jatkuvan edelleen. Niinpä minäkin tuon tähän keskusteluun oman osani myös näin blogin välityksellä.

Meikäläistähän syyllistettiin viime keväänä oikein kunnolla näistä blogikirjoitteluistani. Vaadittiin oikein virallista anteeksipyyntöä kaikilta Lahden kristityiltä kriittisyyteni takia. Tämä ei tietenkään tapahtunut nokakkain, vaan selän takana. Ei, ennen kuin itse otin asian puheeksi. Ja mistä lähtien jonkun kirkkokunnan edustaja on puhunut mitään kaikkien kaupungin kristittyjen nimissä?

Mitä mieltä olette: kun kirjoitin näin, niin rikoinko minä itse tätä "Jumalan valtakunnan mukaista puhumisen kulttuuria vastaan"? Rikoin tai en, niin kumpikaan vastaus ei tee tyhjäksi sitä tosiseikkaa, että mainitsemani asia on totta, valitettavasti. En kiellä, etteivätkö tuollaiset kommentit pane tarkasti miettimään sanomisiaan ja kirjoittamisiaan. Ja hyvä niin, sillä kyllä kunnon itsetutkistelu on aika ajoin ihan paikallaan. Vielä tärkeämpää on se, että Herra itse saa tutka minut läpikotaisin. Sen tarpeessa olen edelleen ja siinä Valossa haluan pysytellä. Mutta eikö niin, että tämän Valossa olemisen, elämisen ja vaeltamisen tunnusmerkkejä ovat läpinäkyvyys ja avoimuus. Emme puhu takanapäin, vaan edustamme arvojamme rehdisti rintamasuunnassa. (Sielunhoidolliset neuvonpidot ja luottamukselliset keskustelut ovat juttu erikseen.)

Jos luette Vanhan testamenttia tapaatte siellä usein yksinäisen profeetan, joka on kuin Gandalf "pahanilman lintu" ja jota kielletään puhumasta "tätä paikkaa vastaan". Isänmaan ja oman kirkkon etu vaati tuolloinkin profeetallisen äänen vaientamista. Totuudenpuhujalla ei ole oikein koskaan ollut ystäviä muuta kuin niiden "maan hiljaisten" keskuudessa, jotka ovat kyllin irrallaan virallisen systeemin suuresta kertomuksesta, jotta voivat rehellisesti nähdä, ettei keisarilla ole vaatteita. Niinpä minäkin haluan lukea itseni tuohon samaan totuudenpuhujien joukkoon Tiusasen ja Virtasen kanssa.

Jotakuinkin tällaisilla argumenteilla puolustin itseäni ja harjoittamaani bloggailua kotiseurakuntani kokoontumisessa. Eipä niin, ettäkö olisin ollut jotenkin syytetyn penkillä siinä pyhien yhteydessä. Enemmän siinä oli kyse omien tekemistensä peilaamisesta yhteisön laajempaan peiliin ja sen kelaamista, ollaanko sitä oikealla tiellä tai tiellä ylipäätään. Seurakuntayhteys on kuitenkin se foorumi, jonka arvioinnin alle haluan oman "profetoimiseni" alistaa ja näille veljille ja sisarille tahdon olla alamainen Kristuksen pelossa.

Mielenkiintoisen, suorastaan pikantin lisäyksen tähän pohdintaan toi viikonloppuna katselemani special extended dvd edition Taru Sormusten Herrasta ykkösosasta. Siinähän on useita kohtauksia, joita ei leffateattereissa esitettyyn versioon ole jätetty. Niinpä siinä kuvataan Rivendellissä pidettyä Elrondin neuvonpitoa, jossa ovat läsnä kaikki, joita asia koskee. Kohtauksessa kuvataan hyvin Gandalfin keinoa demonstroida uhkaavaa vaaraa niille, jotka eivät oikein näytä ymmärtävän tilanteen vakavuutta. Hän nimittäin alkaa yhtäkkiä puhua ääneen "Mordorin mustaa kieltä", jonka vaikutus kuulijoihin on pelottavan musertava: päät painuvat, kasvot valahtavat kalpeiksi ja otteet herpoavat. Gandalf sanoo suoraan haltijoiden ruhtinaalle Elrondille, ettei aio pyytää anteeksi sitä, että puhui tuota vihollisen kieltä tämän talossa, koska "kohta tuota kieltä puhutaan kaikkialla täällä".

Kohtaus on paljon puhuva. Toisaalta esille tulee "Herran sanan taakka" ja sen vaikutus profeettaan. Mutta toisaalta siitä käy hyvin ilmi myös se, miten profeetallisen ilmoituksen vastaanottaminen edellyttää aina astumista ulos mukavuusvyöhykkeeltä.