Sunday, January 04, 2009

Henkinen kotini

Aamulla loikoilin takan ääressä soffalla ja lueskelin paikallisen pravdan eli Etelä-Suomen Sanomien kulttuurisivuja. Lehdessä oli Hannu Niklanderin kirja-arvostelu Helsingin yliopiston historian emeritusprofessori Matti Klingen kirjasta "Nainen kävi parvekkeella. Päiväkirjastani 2007-2008." (Otava 2008).

Matti Klinge on suomalaisen historiantutkimuksen ja kulttuurin alan aktiivinen tutkija, kirjoittaja ja kommentoija. Muistan nuoruudestani hänen uusia näköaloja Suomen historiaan avanneen opuksensa "Muinaisuutemme merivallat" (Otava 1984). Klinge on aina ollut yläluokan mies and proud of it: hyvät tavat, ulkonainen sivistys, "eurooppalainen" alkoholikulttuuri (eli sivistyneet juomatavat) ovat aina olleet hänen tavaramerkkiään. Muistan joitain vuosia sitten huvittuneena lukeneeni hänen kommenttiaan siitä, miten hän vaimonsa kanssa haluaa arkisinkin hyvällä pukeutumisellaan (puvuntakki, solmio tai rusetti etc.) kunnioittaa sitä hienoa kaupunginosaa, jossa he asuvat. (Liekö ollut Eira, Kontula tai Jakomäki eivät ainakaan.)

Klinge on siis ollut vanhan kunnon Euroopan miehiä: eurooppalainen sivistys ja koko sen parituhatvuotinen painolasti, erityisesti valistuksen ajan jälkeinen humanismi ovat olleet hänen elämänsä peruskivijalkoja. Näin ollen ei ole ollut mikään ihme, että Klinge aikoinaan liputti myös hyvin avoimesti yhdentyvän Euroopan Baabelin tornin rakentamisen puolesta.Yläluokkaisuus ja tietynlainen elitismi tulevat tässä kohtaa esille kysymyksessä, lienevätkö tällaiset köyhälistön tai keskiluokan kannalta tärkeät arvot, kuten itsenäinen kansallisvaltio ja sen suvereniteetti, koskaan merkinneet mitään ratkaisevan tärkeää hänelle? Eurooppalaisuus ja olla osa uutta, uljasta Euroopan Unionia ovat ilmeisesti tärkeimpiä, kuin kiinni pitäminen omasta rahasta, lipusta ja perustuslaista.

Voisimmekin kutsua Klingeä pragmaattiseksi, sivistyneeksi roomalaistuneeksi oppineeksi, joka on ottanut elämäntehtäväkseen pyrkiä periferiasta pois kohti tuota sivistyksen kohtua, kehtoa ja sydäntä. Hän on uskollinen uudelle isänmaalleen jopa siinä määrin, että toinen superliittovaltio, Atlantin takainen Amerikan Yhdysvallat on aina tuntunut olevan hänelle jopa suurempi uhka ja vihollinen, kuin meidän tavisten perinteinen (ja myös historiallinen) uhkamme eli Venäjä (eli puolustusministeri Häkämiehen "Russia, Russia and Russia". Kyse on tässä kohtaa nimenomaan kulttuurisesta uhkatekijästä: anglo-amerikkalainen kevyt ja pintapuolinen populaarikulttuuri tuntuvat olevan hänelle suuri uhka myrkyttämässä "vanhan Euroopan" sielua.

Oma kysymyksensä on myös se, millaisena tekijänä Euroopan kovassa ytimessä ja eurooppalaisuuden sielussa hän näkee raamatullisen kristinuskon? En puhu nyt siitä historiallisesta uskonnollisen sivistyksen pintasilauksesta, jolla Euroopan kuningashuoneet, senaatit ja parlamentit, koululaitos ja yliopistot sekä myös tavallinen maata viljelevä, kauppaa käyvä ja työtä tekevä kansa on kahden tuhannen vuoden ajan kyllästetty. Tämä on saanut muotonsa niissä suurissa perinteisissä kirkkoinstituutioissa, joiden joukkoon nyt tämän maailman aikakauden loppuhetkien iltaruskossa pyrkivät myös monet alunperin protestiliikkeinä syntyneet uskonnolliset yhteisöt. Aito raamatullinen kristinusko ei ole koskaan kuitenkaan myynyt sieluaan sille Euroopalle, jota Klingenkin hehkuttama länsimainen kulttuuri ja sivistys edustaa. Se edustaa edelleenkin radikaalia, pahennusta herättävää, jopa sivistymätöntä vastavoimaa tuolle yläluokkaisuudelle ja aidolle jumalankielteisyydelle.

No, tässäkin päiväkirjaotteessaan Klinge antaa osansa Jenkkilälle ja jossain määrin voin kyllä jopa yhtyä hänen kritiikkiinsä. Klinge paheksuu sitä, kuinka suuri osa sivistyneistöäkin pitää Yhdysvaltoja henkisenä kotimaanaan. Klingen mukaan lääketieteellinen ja luonnontieteellinen tutkimus ja sen käytäntöön soveltaminen on USA:ssa korkealla tasolla, mutta humanistisella tutkimuksella ja ajattelulla on siellä varsin vähän yleistä merkitystä. USA edustaa Klingelle rahan tekemisen kylmää logiikkaa, mikä aina syrjäyttää ihmisen henkisen puolen arvot. En tiedä teenkö mitenkään oikeutta historialle, kun sanon, että Klingen vastakkainasettelussa USA-Eurooppa on ehkä jotain tuttua antiikin ajan mahtikeskusten Rooman ja Kreikan vastaavasta kilpailutilanteesta?

Kirjoitin tuossa edellä, että "
jossain määrin voin kyllä jopa yhtyä hänen kritiikkiinsä". Tarkoitan tällä sitä, että kyllä minuakin - ja varmasti monia muitakin - sekä ihmetyttää että kyllästyttää tämä amerikkalaisen kulttuurin ylivertaisuus lähes tulkoon kaikkeen muuhun nähden. Olen huomaavinani eri puolilla "vanhaa mannerta" selviä kyllästymisen, jopa antiamerikkalaisuuden merkkejä tässä suhteessa. Kuitenkin samaan aikaan tuo tv-sarja-, pikaruoka- ja muu kulutuskeskeinen populaarikulttuuri jyllää täysillä. Ehkä tässä tulee näkyviin ero Klingen kaltaisten yläluokan edustajien ja tavallisten ranskalaisista perunoista tykkäävien prolejen välillä. Näin varmasti ainakin joidenkin mielestä.

Sama ilmiö näkyy myös oman aikamme hengellisessä kulttuurissa: varsinkin niissä kristityissä piireissä, joissa mennään eteenpäin ja yhteisöt kasvavat, haetaan paljon esikuvia ja aineksia omaan ajatteluun Jenkeistä ja sen kristillisyydestä. Tämä kertoo toisaalta paljon perinteisen eurooppalaisen instituutiokristillisyyden vaikutusvallan murenemisesta - Hyvästi, "vanha Eurooppa"! Aurinko laskee ja yö saapuu yllesi! - mutta myös siitä, että rapakon takaa tulevassa hengellisyydessä on paljon voimaa ja latausta - niin hyvässä kuin pahassakin.

Kyllä minäkin olen kyllästynyt uusiin järvimaasta tuleviin virtauksiin, jotka tulevat ja hyllyvät hetken, sotkevat ihmisten mieliä ja häipyvät sitten saman tien joko sensaatiot mukanaan tai sitten ilman niitä. En sano tätä millään pahalla, mutta joskus törmään amerikkalaisten julistajien ylimieliseen asenteeseen meitä suomalaisia uskovia kohtaan. Heidän kulttuuristaan nousevat muutosvaatimukset muuttaa, ei vain kokoontumisiamme, vaan myös meitä itseämme kolahtavat meihin kovina. Toisaalta sama ilmiö toistuu myös joidenkin muidenkin ulkomaalaisten julistajien kohdalla: milloin me suomalaiset olemme liian jäyhiä ja milloin mitäkin.

No, ehkä tämä kertoo myös paljon meistä suomalaisista itsestämme: meillä voisi olla vahvempi itsetunto - niin hengellisesti kuin kansallisestikin. Suomalainen "herraviha" näyttäytyy januskasvoisena nousuna herroja vastaan tulivat ne sitten Tukholmasta, Brysselistä tai Moskovasta, mutta myös jatkuvana historiallisena rähmälläänolona ylipäätään jonkun edessä. Hengellisessä kontekstissa tässä tulee ongelmia siinä suhteessa, että meidän täytyy osata hyvin ja huolellisesti arvioida, mikä on hyvää ja mikä taas ei kaikessa siinä stuffissa, mitä Jenkeistä tänne tulee.

Matti Klinge paheksuu siis sitä, miten suuri osa sivistyneistöäkin Suomessa pitää Yhdysvaltoja henkisenä kotinaan. Tämä on hyvä huomio, oli siinä syytä huoleen tai ei. Itselleni heräsi siinä aamulla takan ääressä mielessäni kysymys siitä, mikä sitten on minun henkinen kotini? Ei se USA minunkään kohdallani ole. Olen suomalainen, mutta paljon, paljon enemmän sitä olen Jeesuksen seuraaja ja taivaan kansalainen. Miellän siis kysymyksen "henkisestä kodistani" ennen kaikkea hengellisenä kysymyksenä: missä ovat hengelliset juureni ja kotini siinä mielessä?

Kun funtsin tätä, niin huomasin ajattelevani, ettei kyse ole niinkään mistään maantieteellisestä paikasta, kuin jostain hengellisestä tilasta. Tässä mielessä hengellinen kotini löytyy sekä historiassa että nykyhetkessä monesta eri paikasta:

- körttiläisten seuroista jossain savuisessa pirtissä ylä-Savossa 1820-luvulla: "Hartaasti minä odotin Herraa..."
- mustien, köyhien maahanmuuttajien seurakunnassa Pireuksen satamakaupungissa: "Monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi"
- Jeesus-hippien vapaassa, joidenkin sivistyneiden ihmisten mielestä jopa villissä kokoontumisessa illalla nuotion valossa: "Jesus get me higher..."
- tiuhaan ahdetussa kotiseurakunnan kokoontumisessa vetoisessa ja vaatimattomassa tilassa piilossa virallisen kontrollin otteelta: "Älä pelkää, sinä piskuinen lauma, sillä teidän Isänne on nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan"
- opiskelijoiden ja nuorten aikuisten chillatessa jonkun soluasunnossa, jossa on tarjolla teetä ja patonkia ja elämän jakamista: "Siinä, missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siinä minä olen heidän keskellään"

Tunnustan suoraan, että se, missä en löydä tätä Klingen mainitsemaa "henkistä kotiani" on ehkä perinteiset korkeakirkolliset kirkonmenot tai sitten suuri massakokous, jossa hyvin trimmattu organisaatio pyörittää shown. Molemmille on yhteistä se, että siinä esiintyjät esiintyvät ja katselijat ovat passiivisia, hiljaa ja kilttejä. Mutta eikö Raamattu sanokin, että kun te tulette yhteen, niin jokaisella on jotakin annettavaa? Siinä uskovien yhteydessä on minun "henkinen kotini", ilmeni se käytännössä missä ajassa tai paikassa tai minkälaisten ihmisten kesken tahansa.

No comments:

Post a Comment