Monday, July 07, 2008

Nopea kuulemaan, hidas puhumaan

Eräs ystäväni valittiin jokin aika sitten uuteen, vastuulliseen tehtävään. Hän mainitsi tuolloin, että haluaa ensi töikseen ”kasvattaa korvia”. Tuli mieleeni, että siinä entinen muutosjohtaja osoittaa oppineensa jotain hyvin oleellista Jumalan valtakunnasta ja työstä sen hyväksi.

Sain sekä läheisen sukulaisuussuhteen että ehkä hieman laittoman toimenpiteen kautta käsiini Joose Keskitalon albumin ”Kolmas maailmanpalo”, joka heti ensi kuulemalta kuulosti mielenkiintoiselta. Rehellinen ollakseni fiilikseni ovat aika ristiriitaiset, mikä on ehkä ollut taiteilijan itsensä tarkoituskin. Tai ei ainakaan kielteinen juttu. Levyn kymmenen biisiä kertovat (ilmeisesti?) kaverin omista ajatuksista ja kokemuksista Suomi-neidon nykymenoa katsellessaan; hautajaissaatto tiellä, neljä (Ilmestyskirjan?) hevosta, piispoja siunaamassa vainajaa haudan lepoon, kuusi huoraa Baabelista ja seitsemän pasuunaa. Kun lauluntekijä kysyy ketä tässä saatetaan alas haudan lepoon, niin vastaus kuuluu: ”tässä lepää Suomi-neito porttomorsian…” Yhtymäkohdat Suomen nykymenoon ovat ilmeiset ja herättävät itsessäni kysymyksen, miten meidän kansakuntana käy, jos sama meno jatkuu.

Joose Keskitalo käyttää värikästä kieltä ja viljelee paljon apokalyptisiä kuvia. Onko hän siis profeetta? En tiedä. Kyse on ehkä enemmänkin ns. ”sekulaarista profeetallisuudesta” vähän samaan tapaan kuin ajatellaan esim. Bob Dylanin tuotantoa vaikkapa klassikkolauluissa/runoissa ”Hard Rains Gonna Fall”, ”Masters of War” tai ”How many roads…”. Niin, tai ehkäpä tässä puhuu nuori mies, jolla hänelläkin on Herran Henki ja silmät ja korvat auki ympäristöään tarkkaillessaan hän on pannut merkille erilaisia asioita.

Jos kuunnellaan tätä levyä perinteisestä seurakunnan musiikkikontekstista käsin, niin ei vaadita kummoisiakaan raamattukouluopintoja, jotta voisi tyrmätä Joosen levyn suoralta kädeltä. Tämä ei ole ylistysmusiikkia, eikä edusta evankelikaalia maailmanjärjestystä ja yhtenäiskulttuuria. Tämä on rosoista pettuleipägospelia ja körttibluesia viidesläisellä, jopa mellerläisellä aksentilla höystettynä.

No, onko tässä sitten kyseessä ”miespuolinen jippu”? Eräs hänet tunteva sanoi, että Joose on liian aito ollakseen sitä. Jonkinlainen ankeuden maksimointi tästä paistaa kuitenkin läpi. En yhtään ihmettele, että oman aikamme nuorten aikuisten postmoderni sukupolvi tuntee vetoa siihen, kun maailma kulkee, jos ei nyt ihan tuhoa kohti, niin kuitenkin hämärää ja toivotonta tulevaisuutta kohti. Mitään vastauksia ei tunnu löytyvän tai jos löytyykin, niin niitä ei haluta ottaa vastaan, koska pelätään manipulointia, vallankäyttöä ja alistamista.

Mutta eikö Tuomari Nurmio & co. ole jo tehneet nämä jutut? Ainakin minun korvissani Nurmio tunkee lävitse kun kuuntelee Joosen laulua ja tyyliä. Levyn loppupuolella on kaksi parasta biisiä ”Näin unta yhtenä yönä” ja ”Seitsenkertainen aurinko”, joissa raamatullinen apokalyptiikka loistaa kirkkaimmillaan. Olisiko Joose jossain elämänsä kuunnellut enemmänkin suomalaista raamattuopetusta lopun ajoista? Niin vahvasti pian koittava vihan aika tuomioineen, järjestäytyneen yhteiskunnan rakenteiden sortuminen, idästä tuleva uhka jne. limittyvät toisiinsa. Myönnän rehellisesti, että tämän kaltaiset apokalyptiset kuvat ovat minulle liiankin tuttuja jo nuoruudestani asti.

”Niin, mitä meidän tästä nyt sitten pitäisi ajatella?”, kysyi eräs opiskelijani teologisessa opistossa, kun käsittelimme nuorisokulttuurin eri suuntauksia Raamatun näkökulmasta. Olen usein tuollaisen kysymyksen kuullessani tunnistavinani pelon ja epävarmuuden siellä takana. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa – niin minuakin monet ilmiöt oman aikamme eri alakulttuurisissa tyyleissä pelottavat ja murehduttavat. Löytyykö toivo ja voittaako Totuus lopulta nopeasti muuttuvassa maailmassa?

Mutta samaan aikaan olen kuulevinani tuossa kysymyksessä myös vaatimuksen valmiiksi pureskellusta vastauksesta, jonka voisi imuroida kovalevylleen sen enempää asioita itse miettimättä. Näinhän valtaosa seurakuntiemme raamattu- ja muusta opetuksesta (ns. ”piilo-opetussuunnitelmasta” puhumattakaan!) toimii. Jos ajattelemme uskovien nuorten varustamista kohtaamaan oman aikamme haasteet Raamatun ilmoituksen pohjalta, niin meillä ei ole varaa tällaiseen aivot pois päältä ohjelmoivaan, valmiit vastaukset sanelevaan pakkosyöttöön. Se ei edistä täysi-ikäisyyteen kasvamista, vaan tuottaa pitkässä juoksussa joko passiivisia, aivottomia penkinkuluttajia tai sitten loputtomiin eri opintuulissa ajelehtivia, epäkypsiä kristittyjä. Jos joku imuroi minun valmiin vastaukseni kovalevylleen, niin saman hän voi myöhemmin tehdä saman myös mille muulle opetukselle hyvänsä. Sen tähden Jumalan Hengen tulee saada polttaa Jeesus hänen kovalevylleen. Silloin oppilaani on juurtunut Kristukseen, ei inhimillisiin opinkäsityksiin (ja vielä vähemmän minun vajavaiseen teologiaani). Että näin tapahtuu, on eräs suurimpia haasteita raamattukouluissamme ja uskovien varustamisessa ylipäätään.

Tämän tähden haluan kuunnella, mitä Joosella on sanottavana. Haluan kuulla, mitä hänellä on oikeasti sanottavaa. Haluan oppia olemaan nopea kuulemaan ja hitaampi puhumaan. Luulen, että valtaosa seurakunnista karkottaa nuorten aikuisten sukupolven pois tilaisuuksistaan juuri sen tähden, ettei kukaan siellä kuuntele heitä aidosti. Missä ei ole kuuntelua, ei ole myöskään vuorovaikutusta. Missä tämä puuttuu, siellä eivät ihmiset kohtaa aidosti toisiaan. Silloin seurakunnan tilaisuuksista tulee nopeasti yleisiä ”niskaan tuijottelu”-kilpailuja, joista ihmiset lähtevät kotiin yhtä tyhjinä ja nälkäisinä kuin mitä ovat sinne tulleetkin.

En missään tapauksessa hyväksy dialogia Totuuden kustannuksella. En ole postmodernin pluralismin kannattaja. Uskon Jeesuksen ehdottomana Totuutena aktiivisesti haastavan molemmat sukupolvet, niin Joosen kuin Timonkin. Hän kysyy myöhäismodernilta kipeyteensä rakastuneelta ”haluatko tulla terveeksi?” Tämän kysymyksen edessä punnitaan meidän todellinen etsintämme ja totuuden janomme.

Mutta mutta. Kuuntelua, kohtaamista ja vuorovaikutusta ilman me jäämme aina vajaiksi ja menetämme jotain oleellisen tärkeää. ”Kritiikki vailla ymmärrystä on kuuroa ja ymmärrys vailla kritiikkiä on mykkää.”, kulttuurintutkija Johan Fornäs on osuvasti todennut. Lähdetäänpä siis tähän; kasvatetaan korvia, ollaan nopeita kuulemaan ja hitaampia puhumaan. Puolin ja toisin.

PS. Niin ja se kohta kuulemisen nopeuteen ja puhumisen hitauteen liittyen löytyy Jaakobin kirjeen 1. luvusta (muistaakseni).

No comments:

Post a Comment