Tuesday, July 01, 2008

Karismaattinen körtti

Eräs harvemmin plärätty blogi omalla kohdallani on Miettelijän päiväkirja, osa III

www.petjar.blogspot.com. Nyt siellä oli mielenkiintoinen, pitkähkö juttu ”Paavo Ruotsalaisesta ja välittömästä kokemuksesta”. Harva tyyppi kirkkohistoriassa on jättänyt yhtä syvää jälkeä suomalaiseen sielunmaisemaan, ajatellaan nyt vaikka Juha Siltalan kulttiteosta ”Suomalaisesta ahdistuksesta”. Jos taas ajatellaan evl. kirkkoa tänään, niin alun perin marginaalinen lahkolais- ja hurmosliike herännäisyys eli körttiläisyys edustaakin nyt valtavirtaa. Suurin osa luterilaisista papeista ilmoittaa samaistuvansa nimenomaan herännäisyyteen kirkon perinteisistä herätysliikkeistä.

Jotain perisuomalaista körttiläisyys siis edustaa maamme hengellisessä kentässä, jopa niin vaarallisella tavalla, että se voi – joko tahtomattaan tai tietoisesti, isien perintöä varjellakseen – jopa nousta aitoa ja tuoretta Jumalan Hengen vaikutusta vastustamaan. Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta. Jeesuksen aikanakin kävi näin, muusta kirkkohistoriallisesta todistusaineistosta puhumattakaan. Eri asia on, ovatko uskonnolliset johtajat tai ihmiset ylipäätään oppineet tuosta mitään.

Olen usein ajatellut, että sekä Paavo Ruotsalainen että Martti Luther ovat molemmat historian väärin ymmärrettyjä hahmoja. He ovat kirkollisia ikoneita, joiden sanomiset ja tekemiset, koko curriculum vitae on kanonisoitu ja julistettu kaikkien suomalaisten yhteiseksi pyhäinjäännökseksi. Ehkäpä Ukko-Paavokaan ei ihan heti tunnistaisi itseään tämän maailmanajan eleniusten & co tulkinnoista ja selityksistä?

(Hupaa oli joskus 70-luvulla seurata Tohtori-Martti-vainaan repostelua suuntaan jos toiseenkin. Milloin hän oli aito karismaatikko ja rukouksella parantaja, milloin taas kansan syviä rivejä puolustanut proletariaatin johtaja. Luulen, että Luther-tulkintojen kilpailusarjassa Luther-säätiön hemmot ovat päässeet kaikkein lähimmäksi oikeaa ja alkuperäistä tulkintaa. Samalla he ovat myös lukinneet itsensä auttamatta 16. vuosisadalle.)

Paavo Ruotsalainen on myös hyvä esimerkki siitä, miten kirkkohistoriallisen sisäsiisteysprosessin tuloksena tietyt särmät hioutuvat pois ja toiset jäävät. Tietyt puolet vaietaan pimentoon ja toiset nostetaan yleiseen tietoisuuteen aina vähän sen mukaan, mikä on aina kulloinkin trendikästä.

Mutta tiesitkö Sinä sitä, että Paavo monien aikalaistodistusten mukaan kääntyi profetian lahjan omaavien kielilläpuhujien puoleen kysymään Herran neuvoa omaan palvelustyöhönsä? Paavo halusi tietää pitäisikö hänen vai jonkun toisen mennä ohjaamaan uskovia Valkjärvelle ja Sääminkiin, kun hän ”jo ilmankin oli pahaan huutoon tullut”? Tämän jälkeen naispuoleisen henkilön kielilläpuhuminen ja sen selittäminen vaihtelevat; ”Sinun pitää menemän, ei ole maisterilla sitä rohkeutta”.

”Mutta minulla ei ole rahaa reissata, eikä ruumiillinenkaan terveys myöten anna”, esteli Paavo. Tähän vastattiin: ”Jalan, jalan”.

”Tat, tat, näinkö?”, polki ukko jalkojaan. ”Niin, niin”, ja sitten taas vieraita kieliä. ”Mutta entä jos siellä kaula katkaistaan?”, oli Paavo vielä epäröinyt, johon vastattiin: ”Ei vielä, mutta kerran kyllä” – ja taas vieraita kieliä. Paavo tähän: ”Milloin, milloin, sano?” ”Vielä vuosia, vielä päiviä, vielä hetkiä” – taas vieraita kieliä – ”pitää Herran apostoli antaman päänsä vihollisen käsiin”.

”Enhän minä ole mahdollinen”, Ukko-Paavo itki ääneen. ”Kristuksen vanhurskaus.”, oli vastaus.

Ja vielä enemmän: oletko tietoinen siitä, että Paavo itse tunsi oman suojelusenkelinsä nimeltä ja että tämä oli pelastanut hänet kirjaimellisesti suden suusta eräällä saarnamatkalla jossain Savon korvessa. Näistä asioista kertoo 1920-luvulla painettu Elis Bergrothin teos ”Suomen kirkko” eli ainakin tuolloin nämä asiat olivat vielä osa virallista kirkkohistoriaa. Bergroth kertoo muuten, että tätä viime mainittua ”salaisuuttaan hän ei kerro kuin valituilleen”.

Ei ole yllättävää, että herännäisyyden nykysuuntaus ei paljon puhele Paavon, sen enempää kuin muidenkaan körttien karismaattisista edesottamuksista. Sama pätee tietysti kaikkiin muihinkin luterilaisen kirkon herätysliikkeisiin. Eivätpä lestadiolaisetkaan juuri kerskaile oman herätysliikkeensä alkuaikojen yliluonnollisilla armonvaikutuksilla, joista enää liikutukset muistuttavat. Tai oletko joskus kuullut rukoilevaisten piirissä kehotuksen sanaa tyyliin ”palatkaamme aidon rukoilevaisuuden alkuperäisille hurmoksellisille juurille”? Kaikilla näillä liikkeillä on oma vaiettu, karismaattinen menneisyytensä.

Tämä on tietysti ymmärrettävää; jos kerran ollaan kirkollistuttu, ja Hengen tulet, jos ei nyt ihan kokonaan sammuneet, niin ainakin hyvin hallinnassa ja pahin protestin terä aikojen saatossa taittunut, niin mikäpä siinä sitten. Jäljellä on enää omien saavutettujen etujen turvaaminen; kesäjuhlat. kuukausilehti, kansanopisto, kivitalot ja kirjapaino.

Ongelmia tulee aina vain siinä kohtaa, kun jossain muualla syttyvät Hengen tulet uudella, tuoreella tavalla, uusia ihmisiä koskettaen ja kun niiden seurauksena esiintyy samanlaisia Jumalan armon vaikutuksia, kuin oman liikkeen alkuaikoina – ja apostolisena aikana. Tämä nimittäin nostaa esille kiusallisia kysymyksiä siitä, ”miksei meillä ole enää tuota samaa kuin silloin alussa?”

Em. aika riipaisevaa kertomusta tuon ajan profeetallisesta sessiosta lukiessa huomaa, miten syvissä vesissä nuo karismaattiset körtit oikein kahlasivatkaan. Ilman sarvia ja hampaita, sen rinnalla tuntuu nykyinen herännäisluterilainen kansalaisuskonnollisuus aika kalvakalta ja verettömältä. Sori.

No, istunnon lopuksi Ukko-Paavo oli vielä tiukannut Hengessä olevalta profeettasisarelta: ”No, hanki nyt käsiisi marttyyriveisu.” Tähän vastattiin: ”Jos luvan saan”, johon Paavo: ”Minä tiedän, että Vapahtaja tällä hetkellä luvan antaa”.

Bergroth lopettaa tämän karismaattisen istunnon kuvauksen ilmeisesti Hengen inspiroiman laulun ja sen vaikutuksen kuvaamiseen: ”Hetken kuluttua alkoi veisu niin sydäntä särkevällä äänellä, että se kävi läpi luiden ja ytimien. Sen aikana ukko itki ja nyökkäsi väliin päätään ja pyyhki molemmilla käsillä poskille vieriviä kyyneleitä. Sydämemme oli ihan pakahtua tätä nähdessämme.”

No comments:

Post a Comment