”Pahat saaret paranevat” - parannuksen teko kollektiivisesta rikollisuudesta

Kun olen viime aikoina seurannut entistä kiemuraisemmaksi käyvää suomalaisen murtomaahiihdon sekasotkuja, niin itselleni on vakiintunut melko lailla hämmentynyt, mutta myös kyyninen olotila. Kyynisyys on kristitylle hyvin vaarallinen tunnetila, koska se turhentaa niin helposti ja tehokkaasti sen lapsenomaisen innon, jolla Jumalan valtakunta tulee ottaa vastaan, mutta myös vesittää kaiken pyhän kiivailun totuuden puolesta. Nämä molemmat ovat jopa eräänlainen elinehto ja oikea kasvualusta kristilliselle luonteelle.

Mutta kuitenkin… Kuka enää puhuu totta tai onko joku joskus oma-aloitteisesti näissä ympyröissä puhunutkaan totta? Mikäli kymmenkunta vuotta sitten oikeudessa käsitellyt STT-jupakan päätökset revitään uudelleen auki, niin esille tulevat kysymykset väärästä valasta etc. Entä miksi kukaan syytetyistä ei ole heti ensimmäisenä ja ykskantaan ilmoittanut, että mikäli tämän kaltainen mustamaalaus jatkuu, niin oikeudessa tavataan? Päinvastoin, nythän jokainen asianosainen vain seuraa miten tapahtumat etenevät ja sitä mukaa kun asioita paljastuu aletaan sekä keskustelemaan syyllisestä että selittelemään tapahtunutta.

Haluamatta siis syyllistyä kyynisyyteen täytyy kysyä keneen ylipäätään näissä jutuissa voidaan luottaa – muuta kuin siihen kuka tekee paljastuksia, kun itsellä ei enää ole mitään menetettävää. Kun hiihdon dopingsotkut ryöpsähtivät ilmoille v. 2001 kotikaupungissani Lahdessa, monet ystäväni (ja minä muiden mukana) rukoilivat, että valhe väistyisi ja totuus paljastuisi. Näin tapahtuikin; symbolisena eleenä sponsorien tunnukset peitettiin mustilla verhoilla.

Mutta en ole lakannut ihmettelemästä sitä häikäilemätöntä pragmaattisuutta, johon näissä kuvioissa törmää; väärin tekeminen ei sinänsä ole syntiä, vaan kiinni jääminen on tyhmyyttä. Muuten koko touhua leimaa uskomaton kollektiivisen vaikenemisen ja hiljaisen hyväksymisen muuri. On vaikea, lähes mahdoton uskoa, että joku hiihtoniilo ei olisi asioista muka tiennyt. Siltä, joka poikkeaa tästä yhteisesti sovitusta vaikenemisesta, kysytään hurskastelevasti tv-kameroiden edessä, että ”tätäkö olet halunnut; liata suomalaisen hiihdon julkisuuskuvan ja nytkö olet tyytyväinen?” Huomaa tämä; hiihtourheilua ei siis pilannut itse kiellettyjen aineiden käyttö – muista tuolloin julkisuuteen lanseerattu käsite ”harmaa vyöhyke”! – vaan hiihdon pilaavat nämä asioita julkisuudessa repostelevat henkilöt.

Muistan jo v. 2001 Lahden kisojen paljastusten yhteydessä todenneeni, että kyse on järjestelmällisestä, kollektiivisesta rikollisuudesta, joka leimaa koko systeemiä. Kun sitten hiljattain lueskelin Yrjö Kaukiaisen historiallista tutkimusta ”Rantarosvojen saaristo – Itäinen Suomenlahti 1700-luvulla” (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005) törmäsin vähän vastaavanlaiseen ilmiöön ja siihen, miten siitä parannuttiin yhteisöllisellä tasolla. Tämä omiakin esivanhempiani läheltä liippaava tutkimus peilaa 1700-luvulla vallinnutta yleistä ilmiötä, nimittäin hylynryöstöä. Se tuo esille sen, miten jo pitkään sitä oli pidetty saaristolaisten piirissä yleisesti hyväksyttynä ”maan tapana”, vaikka laki virallisesti sen kielsikin. Näin sai tehdä, kunhan ei jäänyt kiinni, koska kaikki muutkin niin tekivät.

Kaukiainen mainitsee tutkimuksessaan eräänä hylynryöstämisen ja rantarosvouden häviämiseen vaikuttaneena seikkana saaristolaisten piirissä vaikuttaneen hengellisen heräämisen. Tämän hengellisen liikkeen juuret olivat Virossa ja Inkerinmaalla ja sen vaikutus levisi myös Suomen rannikkoseudulle ja saaristoon. ”Kysymyksessä oli pietismiin pohjautunut liike, jonka sanomassa keskeisellä sijalla oli voimakas synnintunto sekä henkilökohtaisen katumuksen ja rukouksen merkitys. … Vaikka tässä kansanuskossa oli paljon hurmoksellisia ja jopa taikauskoisia aineksia, se vaikutti syvällisesti ihmisten käsityksiin hyvästä ja pahasta.” (emt. s. 181)

Hengellisen herätyksen leviäminen ilmeni käytännössä hartauskirjallisuuden leviämisenä koteihin, seurojen ja kirkonmenojen yleistymiseen ja muutenkin hengellisen elämän vakiintumiseen saaristossa. Kaukiainen päättää kappaleen ”Pahat saaret paranevat” (emt. s. 174-183) seuraavasti:

”Kirkon läsnäolo ei tietenkään ollut uusi ilmiö, mutta aikaisemmin uskonto oli ollut osa julkista kontrollia, esivallan välikappale. Herätysliikkeiden ja hengellisen kirjallisuuden myötä se muuttui omakohtaisesti sisäistetyksi elämänohjeeksi, jolloin myös sen teho jokapäiväistä elämää säätelevänä normistona kasvoi aikaisempaa suuremmaksi. Murros oli merkittävä siitäkin huolimatta, että se ei välttämättä koskettanut aivan kaikkia, ei edes saarikylissä. Kuitenkin jo se, että suuri osa väestöstä, ehkä suorastaan enemmistö oli omaksunut kirkon ja lain julistaman käsityksen oikeasta ja väärästä, söi rantarosvouksen kaltaisen kollektiivisen rikollisuuden elintilaa aivan ratkaisevalla tavalla. Kun ennen merenajon ja hylkytavaran aktiivinenkin kerääminen oli koettu sekä perinteiseksi oikeudeksi että kohtuudeksi, ei sitä tarvinnut hävetä tai salata lähimmiltä naapureilta, vaikka lain silmissä kysymys oli rikoksesta. Sen jälkeen kun merkittävä osa saaristolaisista alkoi pitää ainakin avointa hylynryöstöä syntinä, se menetti yhteisön tuen – muuttui salarikollisuudeksi, joka ei enää yhdistänyt naapureita vaan pikemminkin veti rajoja heidän välilleen.” (emt. s. 183)

Tämä kappale kertoo, miten voimme kokonaisina yhteisöinä – sukuina, kaupunkeina, järjestöinä, jopa kansakuntina – vapautua ja parantua millaisesta kollektiivisesta rikollisuudesta ja sitä seuraavasta syyllisyydestä hyvänsä. Kristillisten perusarvojen kunnioittaminen uudella tavalla, jossa lain ulkonaiseen noudattamiseen liittyy myös omakohtainen parannuksen tekeminen aiemmista rikkomuksista, eheyttää niin yksilöitä kuin yhteisöjäkin. Näen itse, että esim. hiihtourheilun piirissä ilmi tullut ”kollektiivinen rikollisuus” on osaltaan seurausta Raamatun pohjalta nousevien kristillisten arvojen hylkäämisestä. Täältä ei ole muuta tietä takaisin kuin parannuksen tekeminen, väärin tekemisen katuminen ja hylkääminen ja anteeksiannon omistaminen Jeesuksen kautta. Tämä koskee kipeästi kokonaisia yhteisöjä, mutta se alkaa aina yhden yksilön kääntymisestä. Vaikutukset voivat olla kollektiivisia, jopa globaaleja (vrt. esim. orjuuden lakkauttaminen brittiläisessä imperiumissa 1800-luvulla), mutta kaikki alkaa aina siitä, että tuhlaajapoika menee itseensä ja näkee oman, todellisen tilansa.

Kysymyksessä voi olla siis urheilun mädännäisyys, poliittiset väärinkäytökset, virkamiesten lahjonta, heikompiosaisten sorto, talousrikokset tai mikä muu hyvänsä, mutta vastaus on aina sama; kääntyminen ja parannuksen teko. Vain se voi tervehdyttää meidät laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla, kokonaisena kansakuntana. Kyse on nykyisiä kirkkokuntia laajemman hengellisen herätyksen puhkeamisesta maahamme. Se ylittää kaikki puolue-, sukupuoli-, sukupolvi-, kansallisuus- ja muut yhteiskunnalliset rajat ja yhdistää ihmiset yhdeksi Kristuksessa.

Tätä kautta tulevat myös uudelleen eläviksi ne pysyvät perusarvot, jotka nousevat Raamatun pohjalta ja ovat käytännössä jokaisen elinvoimaisen yhteisön ja kulttuurin vankka perusta. Kunpa tämä Hengen todellisuus saisi kohdata kotejamme, työpaikkojamme, koulujamme, valtuustojamme ja järjestöjämme.