Mitä tehdä kun kristinuskosta tulee suosittu?

Suomen virallisella albumilistalla on tällä viikolla 30 parhaan joukossa peräti viisi hengellistä musiikkia soittavaa kokoonpanoa. Pekka Simojoki osoittautuu todelliseksi listajyräksi. Koskaan aiemmin listalle ei ole yltänyt yhtä monta hengellisen musiikin yhtyettä tai kokoonpanoa. Listan viidentenä on Pekka Simojoen luotsaaman Exitin albumi Tienviittoja (Jiffel). Kahdeksannella sijalla on riihimäkeläisen EtCetera-kuoron levy Suuri suunnitelma (EtCeteran tuki ry). Simojoki on EtCeteran taiteellinen johtaja. Ja jotta Simojoen menestys olisi täydellinen, hänen ja Anna-Mari Kaskisen Taivas on tie (Exitin tuki) on listan sijalla 30. Samuli Edelmannin jättimenestys Virsiä (Epic/Sony BMG) on nyt sijalla 23, listaviikkoja on kertynyt jo huimat 25. Listan 25:s on kristillistä metallia soittavan forssalaisen HB:n Frozen Inside (Bullroser Records). (www.kotimaa.fi)

Niin, mitä tehdä kun kristinuskosta yhtäkkiä onkin tulossa mediaseksikäs ja tavoiteltava trendi? Suomen virallinen albumilista puhuu tästä kehityksestä mielenkiintoisesti. Mieleen tulee myös entinen piispa Ilkka Kantola, joka osoitti käytännössä sen, miten harsomaisen vähäinen on etäisyys virallisen kirkon ja sosialidemokraattisen puolueen välillä; parin vuoden sisällä kehitys hänen kohdallaan on johtanut piipasta demarien kansanedustajaksi ja puheenjohtajakandidaatiksi. Miehen täytyy olla melkoinen poliittis-uskonnollinen kameleontti, kun onnistuu tällaisessa – tai sitten välimatkaa noiden kahden dinosaurusmaisen instituution, evl. kirkon ja SDP:n välillä ei ole kovinkaan suuri. Itse veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Mutta oikeasti, mitä tehdä ja mitä ajatella kun kristinuskosta tulee osa yhteiskuntamme populaarikulttuuria? Ja edelleen, miten suhtautua koko juttuun, kun samaan aikaan virallisesta linjasta poikkeavia toisinajattelevia ja –uskovia panetellaan ja mustamaalataan tiedotusvälineissä, painostetaan työpaikoilla ja syytetään ja syyllistetään aiheettomasti erilaisista asioista jne.?

Mieleen tulee kaksi esimerkkiä historiasta. Aloitetaan kauempaa, Rooman imperiumin viimeisiltä vuosikymmeniltä. 300-luvun puolivälissä jKr. keisari Konstantinus teki huiman ja yllättävän, mutta strategisesti oivallisen takinkäännön; hän virallisti siihen asti vainotussa tai ainakin epäsuositussa asemassa olleen kristinuskon. Eikä ainoastaan virallistanut, vaan korotti sen valtion viralliseksi uskonnoksi – kuitenkin niin, että hän säilyi koko homman päänä.

Kristinuskosta tuli lyhyen ajan sisällä suosittu uskonto suurten massojen keskuudessa ja myös oiva keino vauhdittaa urakehitystä valtionhallinnossa, armeijassa jne. Nopeasti se omaksui useita pakanallisia tapoja ja käytäntöjä lanseeraten ne sitten ”kristillisinä” virallisen uskonnonharjoituksen piirissä. (Kaikkeen tähän kehitykseen ei ole syytä mennä tarkemmin tässä yhteydessä, mutta suosittelen siitä kiinnostuneille luettavaksi Frank Violan & George Barnan kirjaa ”Pagan Christianity?”.) Joka tapauksessa loppu onkin sitten yleistä eurooppalaista historiaa kaikilta elämänalueilta – tai oikeastaan sen alkua. Tämän historiallisen kehityksen myötä vain sitten ryöstettiin, uudelleen ohjelmoitiin ja edelleen vääristettiin se alkuperäinen usko Jeesukseen, joka alussa levisi dynaamisena ja orgaanisena liikkeenä ihmiseltä toiselle ilman mitään virallista hierarkiaa ja jäykkiä organisatorisia rakenteita. Uudessa, uljaassa kristinuskossa ei ollut tilaa ”vanhakantaisesti” ajatteleville, jotka halusivat etsiä totuutta malleihin ja käytäntöihin ennen kaikkea Raamatun Sanasta. Heistä tuli kirkkohistorian ”eriuskolaisliikkeitä”, ”lahkoja” etc.

Joku sanoo tätä kehitystä ”viralliseksi kirkkohistoriaksi”, mitä se onkin. Eri asia on se, onko se ainoa totuus tai että onko se koko totuus? Toinen sanoo, että tämä kehitys on kaikesta huolimatta Jumalan tie ihmiskunnan historian keskellä. Minä taas sanon, että se on syntiinlankeemuksen tie ihmiskunnan historiassa. Kyse on taantumisesta ja paikalleen pysähtymisestä ja sitä kautta vääristymisestä. Aika ajoin Jumala on sitten armossaan puuttunut profeetallisella kädellä tapahtumien kulkuun. Ja näin Hän on erityisellä tavalla tekemässä näinä uskoakseni viimeisinä aikoina, kun Hän on ennalleen asettamassa seurakuntaansa – nyt ennen kaikkea seurakunnan rakenteita järisyttävällä uskonpuhdistuksella. On aika astua Kristuksen ruumiin koko täyteyden esiin paikallisella tasolla.

Toinen historiallinen esimerkki tulee lähempää, 1930-luvun Hitlerin Saksasta. Siellä hyvin lyhyessä ajassa uudistettiin koko Saksan luterilainen kirkko valtiovallan taholta uudeksi arjalaiseksi kirkkokunnaksi, jonka arvot, opit ja käytännöt nousivat natsismin ideologiasta. Tapahtui siis häikäilemätön ja laajamittain ”käsitteiden kavallus” – ennen näkemätön sellainen. Ne, jotka nousivat tätä kehitystä vastustamaan nujerrettiin keinoja kaihtamatta.

Näinkö on käymässä nytkin, kaikessa hiljaisuudessa ja median suosiollisella avustuksella? Vai mitä muuta nämä kaksi historiallista esimerkkiä opettavat meille? Sen enempää Konstantinuksen kuin Hitlerinkään puuhissa ei ollut kyse mistään vähemmästä kuin antikristillisyydestä. Johanneksen ensimmäisen kirjeen mukaan antikristillisyys on nimittäin aina ensisijaisesti hengellistä ja uskonnollista harhaanjohtamista ja vallankäyttöä. (Ks. 1.Joh. 2:18-23.)

Antikristillisyys ei suinkaan aina tarkoita jotain kristinuskoa avoimesti vastustavaa, kuten kävi Hitlerin tapauksessa. Sanan etuliitteellä ”anti-” on kreikan kielessä nimittäin myös jonkun sijaista tarkoittava merkitys; anti- (sijais-)kristus pyrkii tulemaan aidon, Raamatun Kristuksen tilalle, Hänen paikalleen. Ajatellaanpa vaikka Rooman paavia ”Jumalan Pojan sijaisena” maan päällä, kuten ”Vicarius Filii Dei” lukee paavin päähineessä. Tästä kehityskulusta kertoo ensimmäinen esimerkkimme Konstantinuksesta.

Jotenkin tuntuu siltä, että jotain tällaista on parhaillaan tapahtumassa, kun seuraa kehitystä Suomessa (tai länsimaissa yleensä) ja kun toisaalta lukee samaan aikaan vaikkapa Paavalin kirjeitä Tessalonikan seurakunnalle (em. Johanneksen 1. kirjeen ohella). Osaammeko tunnistaa näitä merkkejä oman aikamme keskellä?

Tutustupa esim. tähän: ”Kirkko järjestää ensimmäisen suhdekurssin sateenkaaripareille”

www.kotimaa.fi/kotimaa/index.php?option=com_content&task=view&id=5103&Itemid=38

Puhuin tuossa edellä ”käsitteiden kavalluksesta” (ks. tarkemmin aiheesta: www.lausti.com/articles/society/kavallus.html ). Toimintatapa on hyvin selkeä; ensin hyökätään esim. NMKY:n kristillistä avioparityötä vastaan ja samaan aikaan lanseerataan tilalle oma juttu. Suomen virallinen albumilista ei siis kerro koko totuutta siitä, mitä on tapahtumassa.