Kaksi tulevaisuuden skenaariota

Eräs ystäväni kertoi minulle hiljattain tutustuneensa netissä erään sellaisen kristillisen yhteisön materiaaliin, joka sopi kuin nakutettu siihen, millä linjoilla omat ajatuksemme orgaanisen ja kotiseurakuntien ympärillä pyörivät. Hän oli siis identifioinut porukan suunnilleen samalla asialla oleviksi. Sitten hän kiinnostui asiasta lisää ja tutki vähän liikkeen historiaa tarkemmin. Kuinka ollakaan, tämän hetkinen tilanne valkeni hänelle; liikkeellä/kirkkokunnalla on jo ikää, se on aika marginaalinen, sillä on omat oppilaitoksensa ja kustantamonsa, mukaan mahtuu myös erilaisia ongelmia jne. Ystäväni kysymys kuuluu: ”tässäkö on meidänkin visiomme tai jos ei visio, niin ainakin vääjäämätön kehityksemme?”

Blogini kommenteissa eräs nimetön palautteen antaja esitti kerran kotiseurakuntaliikkeen tulevaisuuden näkynä: ”Mielestäni, vaikka en olekaan mikään historian asiantuntija on enemmän kuin todennäköistä, että suuri osa hyvin itsenäisistä kotiseurakunnista tulisi olemaan varsin eksoottisia teologisia viriyksiä muutamassa vuodessa tai vuosikymmenessä.”

Kun olen keskustellut ns. perinteisiin kirkkokuntiin kuuluvien uskovien kanssa, saan usein seuraavanlaisia vasta-argumentteja näkemyksiini seurakunnan orgaanisesta luonteesta:

• kyse on nyt ensirakkauden huumasta ja se menee aikaa myöten ohi, jolloin on paikallaan organisoitua oikeaksi seurakunnaksi...

• kirkkokunnalliseksi rakenteeksi järjestäytyminen on siis luonnollisen kehityksen tulos, eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa...

• tämä rakenne on merkki uskossa aikuistumisesta...

• päinvastoin, jollei näin tapahdu, niin on suuri vaara mennä harhaan...

• on siis itse asiassa turvallisempaa kirkkokunnallistua, koska kaikki muutkin niin tekevät...

• täytyyhän meillä olla jokin nimi, jotta ihmiset tietävät, kenen kanssa ovat tekemisissä...

Tässä kohtaa on oikein kysyä

• mikä itse asiassa onkaan harhaan menemistä eli eikö tämä kehitys edustakin herätyksen pysähtymistä ja taantumista ja

• eikö iso organisaatio parhaiten takaakin harhan leviämisen mahdollisimman laajalle?

Mutta vakavasti puhuen; mikä voisi estää tämän kehityksen toistumista aina uudelleen ja uudelleen? Miten estää jo edeltä käsin toisaalta paikalleen pysähtymistä ja toisaalta harhaan menemistä? Vai onko tämä kaikki vain historiallinen välttämättömyys, joka tulee toistumaan jokaisen herätyksen historiassa yhtä varmasti kuin aurinko nousee aamuisin?

Myönnän olevani neuvoton ja sanaton näiden kysymysten äärellä. Minulla ei ole mitään valmiita vastauksia tähän, niin fraasinomaiselta kuin se kuulostaakin. Mieleeni tulee Neil Colen lausahdus siitä, että ratkaisevaa ei ole jonkun seurakunnan koko tai ikä, vaan se, millaista hedelmää se tuottaa. Tämä näkymä tuo vähän toivoa tämän (sinänsä postmodernin) kyynisyyden keskelle; ratkaisevaa eivät olekaan painotalo, kansanopisto tai oma lehti, vaan sen Jumalan valtakunnan leviäminen, joka ei ole syömistä ja juomista, vaan vanhurskautta, iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä.

Painopisteen tulee siis olla oikeissa asioissa ja niiden oikein tekemisessä, ei rakenteissa.