”Hitaat puolueet kateellisia vikkelille kansanliikkeille”
Näin otsikoi erkkolaisen valtakoneiston keltaisen median osa, Ilta-Sanomat pääkirjoituksensa tänään 12.02.2008. Insertti kääntää vielä puukkoa haavassa: ”Puoluelaitos ei ole seniili, mutta sen kyky tunnistaa kipukohtia voisi olla parempi”.
Esimerkkinä on, kuinkas muutenkaan, Kemijärven massaliike, jonka toiminta on lehden mukaan lietsonut keskustelua puolueiden kyvyttömyydestä tunnistaa yhteiskunnan vaihtelevia kipukohtia. Ärhäkimmät kysyvätkin jo suoraan, mihin puolueita ylipäätään enää tarvitaan, jos kansalaisliike ottaa ohjat? Puolueita kun ei enää oikein tahdo erottaa toisistaan. Päätökset tuntuvat olevan samoja riippumatta siitä, mitkä puolueet istuvat hallituksessa.
Niinpä. Itseäni ei ole aikoihin mikään sylettänyt niin paljon kuin kuunnella demarien kaksinaismoralistista oppositiopolitiikkaa, joka sotii vastaan jokaisen terveellä maalaisjärjellä varustetun suomalaisen oikeustajua. Monen vuoden hallitusrupeaman jälkeen he kehtaavat vielä vaatia uutta hallitusta tilille muutaman kuukauden vallassa olon jälkeen omista usean vuoden takaisista töppäilyistään tai mitään tekemättömyyksistään.
(En tiedä, kumpi olisi ollut pahempi tai parempi demarien puheenjohtajana, Heinäluoma vai Tuomioja – molempien vallassaolon tuloksena olisi todennäköisesti ollut demarien alamäen jatkuminen.)
Mutta noihin kansanliikkeisiin ja miten ne ovat pain in the ass viralliselle puoluekoneistolle. Eikö tässä olekin jotain tuttua? Muistellaanpas taas parin vuoden takaisen tsunamitragedian tilanteita Kaakkois-Aasiassa. Virallinen (Tuomiojan johtama) ulkoministeriö nukkui kaikessa rauhassa stalinistista talviuntaan tsunamin jo valjettua koko muulle ihmiskunnalle. Samaan aikaan toisaalla joukko suomalaisia sukeltajia tsunamialueella alkoi omatoimisesti välittää tietoa pelastuneista suomalaisista tänne lintukoto-Pohjolaan. Kun savu oli hälvennyt ja tapausta alettiin tutkia, oli ulkoministeriön päätös asiasta ylevän armahtavainen; ”Teitä ei tulla syyttämään mistään.” He kun olivat ihan omin lupineen ryhtyneet toimeen.
Tää on niin tätä. Kun luin Iltistä tänään töissä (ruokkiksella tietty), ajattelin Kemijärven massaliikettä ja kun muistelen noita suomalaisia sukeltajia toisella puolella maapalloa sekavissa oloissa tekemässä parhaansa, koen hyvin selkeän ja voimakkaan déjà-vu-tunteen. Nykysuomen sivistyssanakirjan mukaan se tarkoittaa ”aikaisemmin koetun tuntu jossakin uudessa tapahtumassa”.
Sitten käy niinkuin Uuno Turhapurolle, että muisti palailee pätkittäin. Samassa myös mielikuva tietystä tapahtumasta nousee mieleeni. On nuori nainen, joka haluaa kannustaa uskovia nuoria etsimään syvempää yhteyttä Jeesukseen, rukoilemaan yhdessä ja voittamaan luokkatovereitaan Herralle – niin, ja hän järjestää omatoimisesti nuorten rukouspiirejä etc.
Oman lähiympäristönsä uskonnollisilta johtajilta kokemansa passiivisen torjunnan ja tukea antamattoman vaikenemisen keskellä häneltä nousee esille vain yksi kysymys: ”Keneltä vielä täytyisi kysyä lupa...?” Muistan pastorina ollessani, kun ilmaisin ääneen täysin ymmärtäväni tätä nuorta naista, saaneeni pastorikollegoilta monta pahansuopaa mulkaisua osakseni. Miten se Ilta-Sanomat asian ilmaisikaan?
”Puoluelaitos ei ole seniili, mutta sen kyky tunnistaa kipukohtia voisi olla parempi”. No okei, ehkei puoluelaitos ole, mutta...
Kiitos!
ReplyDelete:)
ReplyDeleteYeah! The institutional church in the next twenty years will continue more and more to look like the pink Cadillac with the huge tail fins. The church's leaders have Alzheimer's disease. We still love them. We remember and pass on their stories. But they're living in another world. They're totally clueless about the world that is actually out there. The problem is that they are captaining the ship.
ReplyDeleteRenny S
Vaalenapunainen sosiaalidemokraattinen puolue kuvaa hyvin Ilmestyskirjan penseää kristillisyyttä, ei ole kylmä eikä palava.
ReplyDeleteAate on punainen, mutta markkinatalouden saastutus on laimentanut värin mitäänsanomattomaksi pinkiksi.
Sosiaalidemokratiaan kuuluu yhteiskunnan vastuun ja velvollisuuden ulottaminen kaikille elämän alueille. Pikkulapset päiväkoteihin, kaikki lapset peruskouluun, kaikki nuoret ammattikorkeakouluihin. koko kansa elinkautiseen oppimiseen, koko työväestö samanlaiseen työn orjuuteen, kaikki vanhukset kunnallisiin hoitolaitoksiin jne. Kehdosta hautaan yhteiskunta huolehtii...
Sosiaalidemokratiaan kuuluu epärealistinen ihmisten tasapäistäminen. Kaikki ovat samanlaisia, kaikille samat oikeudet, kaikkien on syötävä samaa pastaa.
Kristillisen seurakunnan heikkous on vaaleanpunaisuus.
Kansankirkko on kuin sosiaalidemokraattinen puolue. Se tuo sakramentit kaikkien ulottuville. Kastaa ja hautaa - ja lupaa iankaikkisen elämän.
Kaikki ovat heikkoja syntisiä. Mutta armo kannattaa...Eikä uskoa voi tunnustaa, kun se on yksityisasia. Körttiläisyydessä tämä menee äärimmilleen. Oman surkeutensa valittamisesta on tullut ylpeyden aihe. Radikaalin Paavo Ruotsalaisen - joka istui käräjillä sanomisistaan - jälkeläiset ovat yhteiskunnan kahvattomia kulttuuri- ym. vaikuttajia.
Keskinäisiin erimielisyyksiinsä pirstoutunut lestadiolainen liike on yhteiskunnan äärilaidalla. Taustalla voimakas yhteiskuntaa ravistellut herätys 1800-luvulla, jäljellä esikoisuuteensa sulkeutunut ahdaskatseinen kyvyttömien johtajien hallinnoima vähemmistö.
Helluntailaisuutta vertaisin vanhaan smp:läisyyteen. Veikko Vennamo oli liikkeen isä. Hän loi vahvan kansanliikkeen, joka ravisteli valtapuolueiden hegemoniaa kansan syvien rivien tukemana. Poika Vennamo alkoi leikkiä osakkeilla ja hänestä tuli juuri sellainen rötösherra, joista isä-Vennamo oli aikoinaan vaahdonnut. Poikapuheenjohtaja yritti luoda smp:stä yhteiskuntakelpoisen puolueen - ja epäonnistui...Kesti aikansa ennen kuin Soini ja Perussuomalaiset nousivat esiin samoilla teeseillä.
Samalla tavalla on käynyt helluntailaisuudelle. Aikoinaan vahvana protestillisenä kansanliikkeenä syntynyt herätysliike on hakemalla hakenut yhteiskuntakelpoisuutta. Se on menettänyt alkuperäisen värinsä. Karvahattumiesten liike on nykyisin teologisesti oppineiden ja liperikauluksista pitävien pappismiesten johtama liikeyritys, jossa säilyttaminen on avainsana. Takana ovat orgaaniset ekspansion ajat. Nykyisellään rakennetaan organisaatiota, vahvistetaan rakenteita, säilötään, kirjoitetaan kirkkohistoriaa - ja tulevaisuus on pienimuotoinen mitäänsanomaton muumioitunut kirkkokunta yhteiskunnan keskiössä. Kirkkohierarkia puskee esiin kaikkialta. Kaukana takana elinvoima ja hehkuva into...
Muistatteko vielä aikaa parikymmentä vuotta taakse päin? Silloin oikeasti punainen kommunistinen liike oli jakaantunut enemmistö- ja vähemmistökommareihin ynnä moniin muihin toistensa kanssa riiteleviin ryhmittymiin. Epätoivoisena kattojärjestönä toimi SKDL = Suomen kansan demokraattinen liitto. Tänä päivänä näitä punaisia kommunisteja saa etsiä. Viimeisin oikea tosiuskovainen Yrjö Sorronyö on tiettävästi kuollut sukupuuttoon...jossakin Posion korvessa.
Kristillisten (tunnustuskuntaseurakuntien)kenttä on yhtä rikkinäinen kuin entinen SKDL. Kattojärjestönä toimii virtuaalinen uskovien yhteys, joka on olemassa vain julkilausumissa ja Raamatussa, mutta jota ei maanpinnalta reaalisena löydy.
Tällainen erimielisyys ja opinkappaleisiin hirttäytyminen on minkatahansa liikkeen heikkous. Kristillisen seurakunnan missio maailman valloittamisesta ontuu - erityisesti länsimaissa.
Useimmat kristilliset ryhmät uskovat olevansa oikea vähemmistöuskovien esikoisjoukko, Jumalan erityinen silmäterä. Muut ovat luopuneita Baabelin orjia - lopunajan porttokirkkoja. Tällä asenteella nämä eskoseppästen johtamat niin sanotut seurakunnat irvistelevät Raamattujensa takaa...
Missä ovat ne nuoret radikaalit, jotka aloittavat uuden kansanliikkeen - tuovat Jumalan valtakunnan käsin kosketeltavaksi ja silminnähtäväksi? Onko olemassa isiä, jotka tukevat ja mentoroivat näitä tulevaisuuden uskonpuhdistajia?