Saturday, December 08, 2007

Mustat tontut, systeemi ja kirkkoinstituutiot



Itsenäisyyspäivän uutisissa ihasteltiin juhlan rauhallista viettoa Suomessa. Jopa hulinoitsevien ääriryhmien, ns. ”mustien tonttujen” mielenosoitus oli kuulemma sujunut rauhallisesti. Linnan juhlien julkkishakuinen raportointikin päättyi toteamukseen, miten kansakunta juhlii (edustajiensa välityksellä) 90-vuotiasta itsenäisyyttään ”leppoisissa merkeissä”. Itse asiassa koko kansallinen propangandakoneisto olikin valjastettu monien huolestuttavien valtakunnallisten uutisten keskellä valamaan kansalaisiin uskoa halos-vanhaslaisen Suomen kykyyn selvitä ongelmistaan leppoisasti; useat lakonuhat, kansallisen maataloustuen kuoleminen, Jokelan-ampumatragedia, Nokian saastunut juomavesi (”elävän veden lähteen he ovat hylänneet”)...


(”Mustat tontut”...? No, musta on anarkismin pyhä väri ja tontut – no, ymmärräthän...)


Aikanaan heidän edeltäjänsä - ”kuokkavieraat” - huutelivat mielenosoituksessaan Linnan edustalla, että ”Tarja, tuu ikkunaan! Täällä huutaa kansa!” Tämä oli sinänsä kekseliästä, mutta osoitti hyvin sen systeemin toiminnan lainalaisuuden, jonka edessä jokainen uusi radikalistisukupolvi on aina uudelleen yhtä naiivi ja pahaa-aavistamaton, kuin edeltäjänsäkin.


Käytännössä tämä lainalaisuus näkyy siinä, ketkä tänään pitävät valtaa Suomessa ja paistattelevat päivää Linnan juhlissa; Halonen, Lipponen, Tuomioja, Kanerva, Liikanen, Wahlroos, Paasilinna ja muut 60-luvun vasemmisto- ja opiskelijaradikaalit. Puhemies Mao sanoi aikanaan, että ”vallankumous syö omat lapsensa”. Nyt tämä näkyy siinä, että eilispäivän radikaalit ovat tämän päivän valtaeliittiä.


Tuleeko näin näkymään tulevaisuudessakin? Tulevatko tämän päivän ympäristö- ja globalisaatioradikaalit olemaan heitä edeltäneiden vallankumouksellisten sukupolvien tavoin tulevaisuuden opportunistisia johtajia? No, ainakin 70-luvun alun vihreille ja heidän jälkeläisilleen on käynyt juuri näin. Linnan juhlien naisten juhlapukukavalkadissa vihreän liikkeen naiset olivat aika hyvin edustettuina; Janina Andersson, Anni Sinnemäki, Tarja Cronberg etc. Niin, ja näinkö muuten ympäristöaktivisti Thomas Wallgreninkin vilahtavan presidentin kättelyjonosta salin puolelle, ikäänkuin alitajuisesti häpeillen oman aatteensa myymistä kulhollisesta Linnan kuuluisaa boolia...?


Systeemin vahvoihin ominaisuuksiin siis kuuluu ilmiömäinen kyky sulauttaa itseensä oman itsensä kriittiset arvostelija ja vastustajat. Tämä tapahtuu yksinkertaisesti kepillä ja porkkanalla. Eli toisaalta houkuttelemalla mukaan yhteiseen vastuunkantoon, mikä uuvuttaa ihmisen ja siirtää hänen ajatuksensa aatteista, arvoista ja ihanteista käytännön ruohonjuuritason puurtamiseen. (Kristitillisissä piireissä tätä kutsutaan ”palvelemiseksi”.) Systeemi sanoo jesuiittamaisen ankarasti näille ylikuormitetuille entisille idealisteille, että ”nythän sinulla on hyvä tilaisuus muuttaa tätä arvostelemaasi systeemiä parempaan suuntaan”. Itse asiassa tämä on loputon tie. Miten sen eräs entinen, järkiinsä tullut maailmanparantaja pukikaan sanoiksi: ”Meidän piti muuttaa maailma, mutta maailma muuttikin meidät”. Systeemi ei siis muutu mihinkään, mutta sitä yrittäessään idealistit menettävät unelmansa ja näkyjen näkijät pensistyvät tavisten loputtomaan armeijaan.


Toinen keino on palkita jotkut näistä pyyteettömistä systeemin ja sen eliitin eteen puurtajista korottamalla ansioituneimmat heistä osaksi tätä eliittiä. Katsopa vaikka kasvoja Linnan juhlissa, hallituspotreteissa tai päivälehtien sivuilla – niin, tai juorupalstoilta. Ei kai joku Persian shaahin Suomen vierailua vastaan Hesassa 60-luvun lopussa mieltään osoittanut vasemmistoromanttinen opiskelijaradikaali tosissaan kuvitellut istuvansa kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin jossain hallituskabineteissa? Niin vain on käynyt ja toiset kutsuvat sitä ”aikuistumiseksi” ja toiset degeneraatioksi.


Laitostunut länsimainen kristillisyys – niin valtiokirkoissa kuin niiden ulkopuolellakin – toimii itse asiassa aivan samojen systeemin lainalaisuuksien mukaan. Muistan joitain vuosia sitten jutelleeni kahvipöydässä erään suurehkon helluntaiseurakunnan vanhimmistoveljen kanssa. Hän kysyi minulta vakavissaan, mitkä olisivat minun mielestäni parhaat keinot sitouttaa jäsenet osaksi seurakuntaa. Ihan yhtä vakavissaan hän vastasi minulle, että hänen mielestään näitä keinoja on tasan kaksi. Toinen on antaa nimenomaan uudelle jäsenelle niin paljon vastuita, tehtäviä ja luottamustoimia, että hän väkisinkin pysyy kiireisenä ja tulee viettäneeksi runsaasti aikaa pyhän rakennuksen sisällä tai ainakin sen lähituntumassa. Toinen keino on pitää onneton jäsenparka koko ajan vähän varpaisillaan yllättävillä kutsuilla tulla todistamaan uskostaan ja kertomaan ”Herran suurista teoista”.


Sama uskollisten palvelijoiden eliittiin korottaminen toimii siten myös uskonnollisissa yhteisöissä, Nämä ovatkin usein kuin vähän siistittyjä versioita poliittisista systeemeistä – eivätkä aina ihan niin siistittyjäkään. Uskonnolliseen vallankäyttöön liittyvät piirteet kun ovat usein – jos mahdollista - vieläkin raadollisempia, koska silloin leikitellään ihmisten syvimmillä arvoilla ja ihanteilla.


Mikä siis neuvoksi? Olemmeko väistämättä tuomitut aina uudelleen lankeamaan erilaisten babylonien palvelijoiksi periaatteela ”ainahan se ensimmäinen päivä hirressä on kurjin, mutta kyllä siihen totuu”? Raamattu puhuu, että meidän yhteisömme ei ole tästä maailmasta. Se ei ole maallinen Jerusalem, joka elää orjuudessa lapsineen. Meidän äitimme on taivaallinen Jerusalem ja näin ollen me olemme vapaan lapsia, emme orjattaren. Meidän oikea yhteisömme on siis Kristuksen ruumis, ei mikään maallinen organisaatio. Tämä seurakunta on hengellinen yhteisö, jossa Kristus on pää.




No comments:

Post a Comment