Thursday, December 06, 2007

Itsenäisyyspäivänä – Onko Suomi kuollut?



Kristian Smedsin ohjaus ”Tuntemattomasta sotilaasta” päättyy kohua herättäneeseen suomalaisuuden ikonien alasampumiseen; Ransu-koirasta marslkka Mannerheimiin ja Katri-Helenaan asti kansallisen identiteettimme symbolit saavat kukin kahdeksan surmanluotia kalloonsa. Samalla suomalaisia jatkosodan sotilaita esittävät näyttelijät hoilaavat suomirockin säestyksellä: ”Suomi on kuollut...”


Jotakuinkin samaan aikaan toisaalla pienellä Jokela-nimisellä paikkakunnalla tapahtuu suomalaisessa mittakaavassa järkyttävä kouluampuminen, jossa useita koululaisia, koulun rehtori ja terveydenhoitaja ammutaan kuoliaaksi. Lopuksi myös ampuja itse, joka nettiviesteissään on viitannut nihilistiseen aatemaailmaansa, päättää päivänsä. Hyvin nopeasti suurin piirtein kaikki nihilistit pesevät kätensä kaverin edesottamuksista aina kaappihumanisti Pentti Linkolaa myöten.


Onko Suomi tosiaan kuollut?


Joulukuun 6. päivän Etelä-Suomen Sanomissa lahtelainen kansanedustaja Ilkka Viljanen kirjoittaa otsikolla ”90 vuotta ihmeitä”. Hän luettelee itsenäisen Suomen historiasta useita ihmeitä:

  • Ensimmäinen ihme on talvisodan ihme, jossa ”pienen Suomen urhoollinen taistelu ja menestys suurta ylivoimaa vastaan on yli-inhimillinen suoritus”.

  • Toinen oli Karjalan siirtolaisten asuttaminen.

  • Kolmas ihme on sotakorvausten ja velkojen maksaminen niin itään kuin länteenkin.

  • Kylmästä sodasta itsenäisenä selviäminen on neljäs ihme.


En tiedä onko kirjoittaja itse koskaan miettinyt ja ymmärtänyt sitä, miten suuri merkitys on ollut kristillisillä arvoilla ja niiden kunnioittamisella ja käyntäntöön soveltamisella näiden ihmeiden toteutumisessa. Käytännössä tämä on sotiemme aikana näkynyt palavana esirukouksena maamme itsenäisyyden puolesta. Eikö lukuisten veteraanien kertomukset yliluonnollisista tapahtumista, pelastumisista ja vihollisen pysähtymisistä vahvista tätä?


Mutta voidaanko enää koota moniarvoista Suomea yhden aatteen äärelle, puhumattakaan kansallisesta esirukousherätyksestä Suomen puolesta? Kansallinen päätöksentekomme on ulkoistettu Brysseliin, maataloutemme on pian kokonaan alasajettu, omat puolustusvoimamme suuntautuvat enemmän sotilaallisen liittoutumisen rakenteluun ja kaukana omilta rajoiltamme tapahtuviin sekalaisiin rauhanturva- ym. projekteihin.


Tässä suhteessa monet ovat pessimistejä – niin minäkin. Jumalan suhteen en kuitenkaan ole pessimisti, vaan realisti; Jumala auttaa jokaista yksityistä ihmistä ja kokonaista kansakuntaakin, kun se huutaa avuksi Häntä, jolle suuretkin kansat ovat kuin ”pisara vesisangon uurteessa”. Mutta tätä se edellyttäisi meiltä tämän päivän suomalaisiltakin. Kaikkien Nato-spekulaatioiden keskellä on entistä tärkeämpää tiedostaa turvamme olevan Jumalassa, ei omissa eikä muidenkaan aseistetuissa joukoissa.


Kysymys, joka usein askarruttaa mieltäni on se, mitä Jumala joutuukaan vielä tekemään meille saadakseen häiriöttömän huomiomme?


Samaan aikaan toisaalla, naapurimaassamme Ruotsissa paljastuu irvokas näky pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamisen kultaiselta vuosikymmeneltä. Kaksi naista astui julkisuuteen ja vaati Ruotsin valtiolta anteeksipyyntöä ja miljoonan kruunun korvauksia. Naiset väittivät, että useat Ruotsin johtavista poliitikoista käyttivät heitä hyväkseen 1970-luvulla, jolloin he olivat 14-vuotiaita.


Mietin tämän uutisen kohdalla sen vaikutuksia kollektiiviseen tajuntaamme. Uutinen sinänsä ei ole mikään tavaton kun ajattelemme sitä globaalissa mittakaavassa. Ajatellaanpa vaikka roomalais-katolisen kirkon toistuvia pedofiiliskandaaleja. Mutta miten paljon esimerkiksi oma kansallinen tietoisuutemme jaksaa kantaa tällaisia asioita, jos ne jätetään kohtaamatta ja käsittelemättä yhteisesti kansallisella tasolla? Tässä kyseessä olevassa asiassa esimerkiksi Ruotsin pääministeri Reinfeldt vastasi, että ”vahingonkorvauskysymys kuuluu lähinnä oikeuskanslerille ja anteeksipyyntöön on liian aikaista ottaa kantaa.”


Tämä on paljon puhuva kommentti, pilatusmainen käsien pesu; ”Mikä on totuus?” Eikö pääministerin olisi kuulunut langeta polvilleen ja huutaa armoa Jumalalta, kun tällaisia asioita paljastuu lähimenneisyydestä? Siinä tuli esille asioiden sivuuttaminen ”ei kuulu minulle”-periaatteella. Asioiden moraaliseen puoleen ei haluttu ottaa kantaa – moniarvoisessa, jälkikristillisessä yhteiskunnassa se olisikin ollut poliittisesti äärimmäisen epäkorrektia. Entä miten me menettelemme yhteisessä suomalaisessa tietoisuudessamme, jos ja kun vastaavanlaisia asioita paljastuu?


Mitä Jumala joutuu tekemään meille saadakseen meidän häiriöttömän huomiomme? Onko Suomi kuollut?




1 comment:

  1. Anonymous9:50 PM

    Kun tulin uskoon kuusikymmen luvulla yhdessä perheeni kanssa, oli kirkon tila sellainen, ettei siellä ollut sijaa uudestisyntyneille, jotka julistivat pelastusta uskon kautta Jeesukseen. Kun isäni ei ollut kuuliainen luterilaiselle tunnustukselle tuossa kohtaa jäi ainoaksi vaihtoehdokksemme erota kirkosta ja jatkaa pyhienyhteyttä "kotiseurakunta" mallin mukaan.

    Paikallisen papin ennuste oli; "kyllä te jäätte nyt sitten täydelliseen yksinäisyyteen oppinne kanssa".
    Muitakin tuli uskoon ja heitä eli seurakuntayhteydessämme. Se ärsytti pappia. Hän jopa julkisissa tilaisuuksissa kielsi seurakuntalaisiaan käymästä meillä pidetyissä kokoontumisissa.

    En osaa odottaa sellaista aikaa, että kirkon sisäisessä järjestyksessä tapahtuisi jotakin kehitystä positiiviseen suuntaan,viimeiset vuosikymmenet ainakin ovat todistaneet aivan muuta, mutta uskon, että kirkkoon kuuluvia ihmisiä tulee edelleen Raamatulliselle uskolle kuuliaiseksi.

    Jokunen vuosi sitten kuuli useasti toistettavan profetiaa, että seuraava herätys lähtee kirkosta.
    Kun puhutaan herätyksestä tarkoittaa se ilmaisu sisällöllisesti, että ihmisiä tulee uskoon enemmän kuin normaalisti.
    Jos herätys tulisikin, mitä itsekin toivon, niin eihän se muualle voisi näissä oloissa tullakkaan, kuin ainoastaan kirkkoon, siellähen ne tämän päivän jumalattomat pääsääntöisesti ovat koska melkein 90% suomalaisista kuuluu kirkkoon.

    Monesti kuulee sanottavan, että kirkon on tehtävä parannus. Tuskin mikään organisaatio kykenee parannusta tekemään, kyllä se on yksilöiden tehtävä. Kun parannuksen tehnyt yksilö näkee kirkon tilan, hän ottaa lohdutuksena ja ilolla vastaan kehoitusen sanan: "Lähtekää siitä ulos, te minun kansani, ettette tulisi hänen synteihinsä osallisiksi ja saisi tekin kärsiä hänen vitsauksistansa."

    ReplyDelete