Onko kulttuurimme romahtamassa?

Tällä hetkellä kohistaan paljon ohjaaja Kristian Smedsin ”Tuntemattoman sotilaan” ohjauksesta Kansallisteatteriin. Katselin tänä aamuna TV1:n Aamutv:n ”Jälkiviisaitten” keskustelua aiheesta. Siellä tuli esille ajatus siitä, miten Smedsin ohjaus tuo ajankohtaisella tavalla esille oman yhteiskuntamme ja kulttuurimme murenemisen ja romahtamisen. Näytös loppuu tuohon paljon kohua herättäneeseen suomalaisuuden ikonien ampumiseen; mm. Lenita Airisto, Kekkonen, Mannerheim, Tarja Halonen saavat osumia, kun kaikki päättyy. Tämä kuvastaa meitä viisaampien kriitikkojen ja ajattelijoiden mielestä suomalaisen yhteiskunnan ”final countdownia”; kannattiko tätä mokomaa puolustaa? (Itse asiassa em. ”Jälkiviisaissa” vasemmistopoliitikko Outi Ojala väitti koko Linnan opuksen päättyvän samaan frustroituneeseen problematiikkaan.)

Elämme mielenkiinoisia aikoja, ystäväni. Tämä Kristian Smeds edustaa mielestäni jonkinlaista ”sekulaaria profeetallisuutta”, joka on ottanut tehtäväkseen huutaa julki näkemänsä asiantilan ja vääryyden. Ehkä juuri sen tähden, että oikeat profeetat ovat jo niin hyvin maisemoineet itsensä osaksi suomalaista konsensusta? Tämän konsensuksen päättymistä Smedsin ”Tuntematon” nyt sitten meille pahaa aavistamattomille, hyvillä mielin joulun viettoon valmistautuville (kristityillekin) julistaa.

Niin, onko tämä nyt sitten sitä, että ”kivetkin huutavat”, kun Jumalan profeetallinen kansa on joko hiljaa, viihdyttää itseään uskonnollisessa huumassaan tai muuten puuhastelee oman napansa ympärillä?

Samalla puhutaan siitä, miten yhteisöllisyys – jos sitä koskaan on oikeasti ollutkaan – on katoamassa ja ihmisten elämä pirstaloitumassa useisiin itsenäisiin, toisistaan riippumattomiin elämänaluesaarekkeisiin. On käynyt vähän samalla tavoin kuin eräs toinen oman aikamme sekulaari profeetta Bob Dylan (juutalainen Robert Zimmerman) esitti asian olevan 60-luvun USA:ssa; ”Te tiedätte, että jotakin on meneillään, mutta ette tiedä mitä.”

Mieleen tulevat ne lukuisat itsenäisyyspäivän juhlat, joihin roudattiin edesmennyt jalkaväen kenraali Adolf Ehrnrooth – rauha hänen muistolleen - vakuuttelemaan meille jälkipolville, miten hyvä ja puolustamisen arvoinen maa Suomi on. Samaan aikaan kaikki tiesivät tai ainakin alitajuisesti vaistosivat, että tosiasiassa Suomen poliittinen eliitti oli jo myynyt maansa ja yhteisen edun Brysselille, tuolle hitaasti, mutta varmasti nousevalle ja koko maan täyttävälle Baabelin tornille.

Ja kun kerran lainaamme maallisia profeettoja, niin otetaanpa yksi lainaus oikealta, hengelliseltäkin profeetalta. Säveltäjä Lasse Heikkilä kirjoittaa ”Suomalaisen messun” esipuheessa 90-luvun lopulla; ”Suomalainen messu on joutsenlaulu vuosisadalle, joka viime hetkillään on päästämässä käsistään sen, mitä ristilipun alla on rakennettu; kristilliset arvot, puolueettomuuden ja valtiollisen suvereenisuuden. Vuosituhannen vaihtuminen tuo mukanaan epätietoisuuden kansakunnan paikasta uudessa maailmanjärjestyksessä.”

Onko siis suomalainen kulttuurimme ja yhteiskuntamme romahtamassa? Näyttää siltä, että myös demokratia yleensäkin, tuo antiikin Ateenan hengen ainutlaatuinen saavutus, on tullut tiensä päähän. Jo niinkin varhain kuin v. 1980 ”Christianity Today”-lehden haastattelussa englantilaiselta kristityltä kirjailijalta Martin Lloyd-Jones´ilta kysyttiin: ”Miltä maailmanhistorian seuraavat kaksi vuosikymmentä näyttävät, jos me saamme ne?” Tähän Lloyd-Jones vastasi: ”Pelkään pahoin näkeväni vain romahtamista. Demokratia on perimmäinen poliittinen asetelma – kaikki muut hallitusmuodot olemme jo ohittaneet. Kuitenkin demokratian takana väijyy joko diktatuuri tai täydellinen sekasorto. Loppu on todennäköisempää; 666 on ihmisen luku ja juuri sitä on demokratia, ihmisen itsepalvontaa. Nyt on vaikuttamassa paljon sellaista, mitä ei ole ollut koskaan aikaisemmin. Luulen, että olemme todistamassa politiikan murtumista. Kulttuurimme on romahtamassa.”

Yhdessä asiassa olen kuitenkin eri mieltä näiden oman aikamme profeettojen – olkootpa ne sitten sekulaareja tai pneumaattisia – kanssa. Se on kysymys yhteisöllisyydestä. Ajattelen nimittäin siinä parhaiden aikojen vielä olevan edessä päin. En kyllä usko suomalaisen yhteiskunnan muuttuvan sinällään tässä suhteessa. Maailma on maailma ja se kulkee omaa rataansa kohti vääjäämätöntä tuhoaan ja Jumalan tuomiota. Se, mikä on lihasta syntynyt, se on ja pysyy lihana. Tässä suhteessa en enää usko yhteiskuntamme tai kulttuurimme uudestisyntymiseen. Uskon sekä hyvän että pahan – tämän maailman ja Kristuksen seurakunnan – kasvavan viimeisinä päivinä täyteen mittaansa. Ajattelen nyt ja tulevaisuudessa – postmodernin pirstoutumisen keskellä – aidon yhteisöllisyyden lämmön löytyvän sellaisista kodinomaisista seurakunnista, joissa löytyvät hyvät, tyydyttävät ihmissuhteet, Jumalan Sanan totuus oikein esiin tuotuna ja halu jakaa nämä löydöt ja kokemukset muiden kanssa.

Pelastus tulee siis Jumalalta. Jeesus on sen Yhteisön pää, jossa Jumalan valtakunnan on tarkoitus toteutua tämän ajan ja maailman keskellä. Herra kokoaa seurakuntansa, joka on sekä pelastuneitten yhteisö että myös se profeetallinen kansa, joka tuo esille Hänen totuutensa tässä ajassa. Kun tämä toteutuu, emme enää tarvitse Kristian Smedsin kaltaisia kulttuurisesti repiviä herättäjiä, vaan meillä on silloin aito, oikea herätys omasta takaa. Jumalan ei tuolloin enää tarvitse puhua meille ihmisille ”kivien huutamisen” kautta, vaan Hänen seurakuntansa ”elävät kivet” itse huutavat totuuden julki tämän maailman kuulla.