ARVOJEN MUUTOKSESTA

Olin erityisnuorisotyöntekijänä kotikaupungissani 80-luvun alusta 90-luvun lopulle. Eräs mieliinpainuvimpia juttuja tuona aikana ei liittynyt – yllätys, yllätys – mitenkään nuoriin tai heidän ongelmiinsa. Pikemminkin se aikaa myöten poiki niitä lisää. Pääsin nimittäin sosiaalitoimen kenttätyöntekijänä seuraamaan – ihan tahtomattani – suomalaisen palveluyhteiskunnan alasajoa 90-luvun alun lamasta alkaen. Kun 80-luvun taloudellisen nousukauden jälkeen suomalaista sosialidemokratiayhteiskuntaa laitettiin säälimättömästi eurokuntoon, niin siinä paukkuivat ja natisivat monet rakenteet ja systeemit. Itse asiassa aika vasta reilut kymmenkunta vuotta tämän yhteiskunnallisen uudelleen resurssoinnin jälkeen on tuonut sen todelliset vaikutukset todella käsille ja nähtäville.

Muistan miten eräässä kaupungin talousarvioseminaarissa 90-luvun alussa eräs kaupungin työntekijä epätoivoissaan (kaikkien mahdollisten juustohöylä-, oikohöylä- ym. säästömallien uhatessa) peräänkuulutti arvokeskustelua kaupungin rahankäyttöä ohjaamaan Tähän muuan tuolloin uraputkessa ollut demarivaltuutettu totesi, ettei ”tässä mitään arvokeskustelua tarvita, koska rahoista päättäminen on jo käytännössä sitä”.

Tämä on hyvä ohjenuora, lausuttu perinteisen valtionhoitajapuolueen hillityn arrogantin edustajan suulla. Pidetäänpä tästä kiinni ja seurataan sitä. Sehän nimittäin tarkoittaa käytännössä sitä, että aina siihen, mikä nähdään tarpeellisena ja tärkeänä, löytyy rahaa. Eikö?

Jos rahoista päättäminen kerran on arvokeskustelua käytännössä, niin mitä meidän on silloin ajateltava esim. Jokelan koulusurmista ja siihen johtaneista seikoista, kuten esim. yleisesti – itse asiassa jo kauan sitten – tunnustetusta nuorten pahoinvoinnista? Miten on arvoja silloin sovellettu käytäntöön, kun kerran näitä rakenteita on johdonmukaisesti purettu, resursseja vähennetty ja palveluja ajettu alas viimeksi kuluneiden 15 vuoden kuluessa? Yhteiskunnassamme on kylliksi sekulaaria profeetallisuutta tuomaan esille tästä johtuneita seurauksia lasten ja nuorten laiminlyönnissä ja pahoinvoinnissa, jotta kukaan ei voi rehellisesti väittää, ettei olisi tiennyt, mitä ollaan tekemässä. (Perehdypä esim. Stakesin tutkimusprofessori Matti Rimpelän ajatuksiin.) Arvoja on siis sovellettu käytäntöön realistisesti, johdonmukaisesti ja määrätietoisesti, tästä ei ole epäilystäkään.

Ensi tiistaina TV2:ssa esitettävän Ajankohtaisen kakkosen insertissä sanotaan: ”Jotain on pahasti pielessä, kun rikas maa leikkii ihmishengillä. Miksi hoitajien palkkakiista karkasi käsistä?” Sinänsä mielenkiintoinen asia tuli tässä – sinänsä valitettavassa, mutta mielestäni oikeutetussa – työtaistelussa esille; suomalaisen hyvin koulutetun ja korkean työmoraalin omaavan hoitohenkilökunnan työpanos noteerataan valtiovallankin taholta niin korkealle, että sitä turvaamaan on pakko säätää oikein pakkotyölakikin. Arvojen käytäntöön soveltamista tässä kuviossa edustaa se, että rahaa tämän työtaistelun ratkaisemiseksi ei olla juurikaan valmiita myöntämään. (Ettei vain v. 2001 lääkärilakko tuloksenaan 16% palkankorotus onnistunutkin nimenomaan hoitohenkilökunnan venymisen ansiosta?)

Arvomaailmassamme suomalaisessa yhteiskunnassa ja länsimaisessa kultuurissa yleensäkin on tapahtunut suuria muutoksia viimeksi kuluneiden 20-30 vuoden aikana. Kun ollaan luovuttu niistä raamatullis-kristillisistä arvoista, joiden varaan länsimaisen kulttuurin ihmisarvon kunnioittaminen perinteisesti on laskettu, niin seuraukset ovat kaikkien nähtävillä Joku sanoi joskus, että kaikki sosiaali- ja terveystoimen säästöt poikivat aikaa myöten kuitenkin vain lisää kustannuksia – jopa enemmän kuin kukaan etukäteen uskalsi olettaakaan. Tämä on totta esim. mielenterveys- ja päihdeongelmaisten hoidossa. Itseäni ihmetyttää eniten se, että tuon hedelmän kypsymiseen on mennyt näinkin pitkän aikaa. Luulen erään tätä selittävän seikan olevan suomalaisen sosiaali-, hoito- ja kasvatusalan työntekijöiden uskomaton venymiskyky ja korkea ammattietiikka.

Kuvaavaa avuttomuudelle tässä tilanteessa on pääministeri Matti Vanhasen lausahdus Jokelan tapahtumien jälkeen siitä, miten nyt tarvitaan valtavasti osaamista suomalaisissa kodeissa, kouluissa ja päiväkodeissa. (Toivottavasti Matti saa hyvää hoitoa parhaillaan sairaalassa.) Ensin vannotaan siis erilaisen ammattiauttamisen nimiin – kun ensin on viety heiltä kaikki resurssit pois. Sitten kun eväät todella loppuvat huudetaan koteja ja vanhempia vastuuseen kaikesta tapahtuneesta – kun ensin heiltä on viety kaikki auktoriteetti ja vanhemmuus.

Mielestäni juuri vanhemmuutta tarvitaan nyt. En usko asiantuntija/auttaja/viranomaisyhteiskunnan voivan enää tehdä kovinkaan paljon tilanteen auttamiseksi, en ainakaan ennaltaehkäisevässä mielessä. Uskon enemmänkin lähimmäisyyteen ja vanhemmuuteen. Kaikki tällainen, mikä on aitoa ja luonnonmukaista toimii käytännössä ja voi auttaa. Se on helppo tunnistaa, se on helppo kokea todeksi ja se on helppo välittää eteenpäin.

Miten olisi välittämisyhteiskunta?

Helsingin yliopiston historian professori Juha Siltala totesi joskus aikoinaan kommentoidessaan nykyistä eurohuumaa ja sen seurauksia (joiden keskellä nyt olemme), että hän näkee ainoana pelastuksena nykyisessä tilanteessa sen, että riittävän moni tavallinen suomalainen syrjäytyy nykyisestä systeemistä ja alkaa kehittämään tilalle jotain muuta. Itse ajattelen sen tarkoittavan omia, keskinäiseen yhteyteen ja huolenpitoon keskittyviä yhteisöjä ja sitä kautta ihmisläheisempää yhteiskuntaa.

Alan pikku hiljaa kallistua hänen kannalleen.