JUMALAN TYÖ... VAI IHMISTEN?

”Mutta Iisain kannosta puhkeaa virpi, ja vesa versoo hänen juuristansa.” (Jes. 11:1)

Mitä Jumala on tekemässä omana aikanamme?

Sain sähköpostia eräältä ystävältäni itäisestä Suomesta, jossa hän kertoi oman kotiseurakuntansa kuulumisia ja mitä ja millä tavoin Jumala oli toiminut erään tuon uskovien joukon jäsenen, tavallisen suomalaisen miehen elämässä. Viesti tuolta maan kolkalta oli erinomaisen rohkaiseva. Jumala ilmestyy tavallisten ”virtasten” ja ”lahtisten” normaalin arkipäivän elämän keskellä.

Luin hiljattain George Barnan (http://www.barna.org/) eräästä vanhemmasta tutkimustuloksesta, jossa hän kertoo amerikkalaisten uskovien uskosta siihen, että heillä on joku tai joitakin armolahjoja. Hänen mukaansa 90-luvun puolivälissä noin 4% uudestisyntyneistä kristityistä uskoi, ettei heillä ollut mitään armolahjoja. Okei, ei paha – tämän verranhan ”sekakansaa” on aina matkassa, joku voisi ajatella.

Vuoden 2000 paikkeilla sama tutkimus antoi prosenttiluvuksi nyt 21%. Eli nyt joka viides aktiivi seurakuntalainen uskoi, ettei heillä ollut mitään armolahjoja. Uups! - mitäpä jos sama trendi on jatkunut nyt edelleen 28. lokakuuta 2007 asti? Eikö se tarkoitakin sitä, että meillä on käsissämme yhä lisääntyvä joukko impotentteja seurakuntia, jotka synnyttävät impotentteja kristittyjä, jotka... ? Perinteisen hierakkisen, pastorikeskeisen seurakuntamallin passivoiva vaikutus on ilmeinen.

Jumala on kuitenkin tekemässä uutta, mutta ei meidän tavallamme. Useimmat käyttämistämme metodeista evankelioinnissa ja seurakunnan kasvussa ovat hyödyttömiä, koska ne eivät perustu sen enempää Jumalan voimaan kuin Hänen viisauteensakaan. Ne eivät nouse Jumalan Sanasta, eivätkä ole Hänen tahtonsa mukaisia, vaan perustuvat enemmänkin ihmisten viisauteen: psykologisiin tehokeinoihin, taloudelliseen varman päälle pelaamiseen ja voimakkaisiin karismaattisiin ihmispersooniin.

Mitä tämä on käytännössä? Kun jossain päin maailmaa lanseerataan viimeisin muodikas trendi seurakuntaelämää ajatellen, kuvitellaan sen automaattisesti ratkaisevan ongelmat. Jonkin ajan kuluttua , kun ko. trendi on mennyt, siirrytään viileän rauhallisesti uuteen. Monien seurakuntien ja kirkkokuntien historia voitaisiin yhtä hyvin kirjoittaa näiden ”trendien historiana”. Näiden trendien ulkopuolella ”ei ole tulevaisuutta” ko. liikkeen piirissä, sanotaan vastaanhangoitteleville.

Kun uskoa ei ole tai kun se loppuu, niin rakennetaan talousarvio, laaditaan toimintasuunnitelma ja hankitaan jostain rahoitus, jonka turvin kaikki toteutetaan. Nämä mallit ja ajattelu- ja toimintatavat otetaan suoraan maailmasta, ei ilmestyksestä Jumalalta. Seurakunnan organisaatiokaaviokin muistuttaa silloin yksi-yhteen kunnallisen organisaation kaaviota. Kun ihmiset (karismaattiset persoonatkin) väsyvät ja uupuvat, otetaan uusi tilalle. Näin seurakuntatyön ja -elämän oravanpyörä pyörii pyörimistään kenenkään oikeasti uskaltamatta kyseenalaistaa koko myllynjauhannan raamatullisuutta tai järkevyyttä ylipäätään.

Joku perinteisemmin ajatteleva ja nykyisen systeemin säilyttämisen haluava saattaa sanoa, että voihan se Jumala noinkin toimia. Mutta minä sanon, ettei voi. Jumala on Pyhä ja kunnia kuuluu yksinomaan Hänelle. Niinkuin Bob Dylan laulaa laulussaan ”When He Returns”, ”... He has plans of His own, to set up His throne, when He returns”, niin asia onkin. Jeesus tulee rakentamaan seurakuntansa ja Hän kysyy meiltä haluammeko me olla mukana niissä rakennustalkoissa?

Noin kymmenisen vuotta sitten, kun muutamien samanhenkisten rukousystävien kanssa kiersimme perjantain-lauantain välisenä yönä rukouskävelyillä kotikaupunkimme keskustan katuja sinne kokoontuvien murrosikäisten, enemmän tai vähemmän päihtyneiden nuorten keskuudessa, mietin usein sitä, miten Jumala voisi hyvinkin herättää näiden nuorten keskuudesta uuden sukupolven apostoleja, profeettoja, evankelistoja, paimenia ja opettajia. Näin Hän suvereenisuudessaan voisi tehdä, eikä minulla – eikä kenelläkään muullakaan – olisi nokan koputtamista siihen.

Näin Jumala onkin tekemässä, sillä Hänen toimintastrategiansa on aina se, että Hän valitsee sen, joka ei ole mitään tämän maailman – tai sen uskonnollisten rakenteiden – silmissä. Näin yksin Hän tulee saamaan ylistyksen ja kunnian tapahtuneesta.

”Sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on, ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä.” (1.Kor. 1:27-29)

On siis olemassa ”pyhä jäännös”, joka edustaa Kristuksen morsiusseurakuntaa. Tätä Jumala on kokoamassa ja tämän työnsä Hän tulee saattamaan päätökseen ”saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton” (Ef. 5:27). Hän kutsuu omansa ulos kuolleiden rakenteiden sisältä uudenlaiseen, syvempään yhteyteen itsensä ja toinen toistemme kanssa.

POIS MUKAVUUSVYÖHYKKEELTÄ eli ”BELONG–BELIEVE–BEHAVE”– paradigman problematisointia 3/3

Meidän täytyy siis ymmärtää oikein yhteisöllisyyden tasot ja sen toimiminen strategisesti – sekin on vain ”hyvä renki, mutta huono isäntä”. Todellinen Kristuksen ruumiin, seurakunnan jäsenyys syntyy vain uskon kautta. Neil Colea lainaten; ”Seurakunta alkaa aina kysymyksestä, mitä Jeesus merkitsee Sinulle?” Oikeaa uskoa seuraavat oikeat teot; Jeesuksen mukaan hyvä puu tuottaa hyvää hedelmää – ja päinvastoin. (Ks. Luuk. 6:44.)

Käytännössä tämän Raamatun lainalaisuuden tulee ohjata seurakunnan elämää. Tältä pohjalta tapahtuu seurakunnan jäseneksi ottaminen eli yhteisöön kuuluminen sanan varsinaisessa merkityksessä. Vielä enemmän tämä periaate sanelee erilaisten seurakunnan luottamustoimien täyttämistä, hengellisestä johtajuudesta puhumattakaan. Me emme voi valita seurakuntaamme esimerkiksi vanhimmiston jäseniä sitouttaaksemme heidät toimintaamme, vaan heidän tulee nousta seurakunnan uskon ja elämän keskeltä.

Mutta kun tulee kysymykseen seurakunnassa tapahtuva ”hoivaansa ottaminen”, josta Paavali puhuu Roomalaiskirjeensä 15. luvussa (15:7), niin sylimme tulee olla avoin, sydämemme laaja ja vastaanottomme hellä. Jumalan tarkoitus on, että Hänen Poikansa seurakunta on HYK (”Hoitava Yhteisö Kristuksessa”) tämän syntiinlangenneen maailman keskellä. Näin me siis huomaamme raittiin uskon, opin ja elämän merkityksen tässäkin; Pyhä Henki tasapainottaa asiat ja tekee ne meille eläviksi ja käyttökelpoisiksi. Yhteisöllisyydelle on suuri tarve tänä maailmanlaajan huutolaislapsen aikana, mutta siinä piilee myös omat vaaransa.

Okei, en siis mitenkään tyrmää mallin 2 mukaista BBB-paradigman käyttöä. Näen sen hyvänä ja käytännöllisenä työkaluna nykyisessä lähetystilanteessa jälkikristillisissä länsimaissa. Omat sudenkuoppansahan siinäkin tosin on. Tai ehkä ne löytyvät meistä ihmisistä, jotka sovellamme näitä teorioita käytäntöön. Silloin tällöin nimittäin näen seurakuntia, jotka ovat niin etsijäystävällisiä, että Herra itse etsii niitä. Alistakaamme siis aina pragmaattisuus Kirjoituksille, eikä päinvastoin.

Sitä paitsi on välillä hyvä potkia persuksille tällaisia oman länsimaisen kristillisen kulttuurimme ”pyhiä lehmiä”. Mielestäni BBB-paradigma saa helposti tällaisen ”untouchable”-statuksen, jota pönkitetään erilaisilla kaiken (oikeutetunkin) kritiikin kieltävillä kommenteilla, kuten että jos näin ei menetellä, niin...

• nuoret kaikkoavat seurakunnasta,

• emme ole riittävän moderneja ja attraktiivisia,

• naapuriseurakunnat pitävät meitä vanhoillisina etc.

Keskustelun, vaikka se olisi kriittistäkin, kieltäminen kun ei mitenkään vie asioita eteenpäin, vaan saattaa meidät ennemmin brezneviläisen pysähtyneisyyden rautasaappaan alle. Sen tähden on ihan hyvä vähän tutkailla erilaisia – ehkä itsestäänselvyyksinäkin pitämiämme – hengellisiä teorioita ja käytäntöjä Sanan valossa periaatteella ”koetelkaa kaikki ja pitäkää se, mikä hyvää on”.

POIS MUKAVUUSVYÖHYKKEELTÄ eli ”BELONG–BELIEVE–BEHAVE”– paradigman problematisointia 2/3

Mutta astukaamme nyt rohkeasti pois mukavuusvyöhykkeeltä ja harrastakaamme hieman ”BBB”-paradigman kriittistä tarkastelua. Yhteisöllisyyden (yli)korostamisessa on nimittäin omat vaaransa, ellei tätäkin sinänsä ajankohtaista tarvetta alisteta Jumalan Sanan auktoriteetin alle. Itse asiassa kyse on näet siitä raamatullisesta pelastusjärjestyksestä, joka ilmoittaa meille, miten ihmisestä tulee Jumalan lapsi. Teologia tuntee tämän käsitteen nimellä ”armonjärjestys” (lat. ”ordo salutis”) ja se on äärimmäisen tärkeä halutessamme säilyttää uskomme terveen pohjan ja oikean suunnan tässä nykyisessä kulttuuristen (moderni vs. myöhäismoderni) mannerlaattojen yhteentörmäyksessä.

Eli mitäpä jos vaihdettaisiin sanojen ”Belong – Believe – Behave” paikkoja koemielessä ja katsomme sitten, mitä siitä seuraa. Näin tehdessämme saamme kolme erilaista toimintamallia, joita kutakin tarkastelemme lähemmin.

Malli 1 Behave – Belong – Believe

Eli käyttäytymällä ensin tietyllä, odotetulla tavalla varmistat kuulumisesi ainoaan oikeauskoisten pelastettujen yhteisöön ja osoitat näin myös uskovasi oikein. Tämähän on vanhatestamentillinen, puhdasta lakiuskontoa edustava ”juutalainen” malli; ympärileikkaus, lain noudattaminen ja sitä seuraava oikea usko. Ehkäpä puhdasopppisuuden ajan luterilaisessa yhtenäiskulttuurissa elettiin jokseenkin tällaisessa tilanteessa; lapsikaste, rippikoulu ja kunnollinen elämä. (Ehkäpä jotkut puhdasoppista aikaa ihailevat tahot ev.lut. kirkossa vieläkin kaihoilevat noiden aikojen perään…)

Malli 2 Belong – Believe – Behave

Tässä siis rakas nykyhetken paradigmamme; yhteisöllisyyden kaipuu ja vastaus siihen. Emme ehdollista rakkauttamme, hyväksyntäämme ja ihmissuhteitamme uskonratkaisuun tekoon. Olemme valmiit yhteiseen etsimiseen ja löytämiseen ja olet tervetullut mukaan joukkoomme, vaikka et vielä meidän tavallamme uskoisikaan. Mutta edustaako tällainen ajattelu itse asiassa paluuta vanhaan, perinteiseen kirkolliseen kasvatuskristillisyyteen? Tuleeko meitä tällä tiellä vastaan vanha kirkollinen kansalaisuskonnollisuus uuteen kaapuun puettuna? Merkitseekö tämän ajattelutavan ja toimintamallin laajamittainen lanseeraaminen aikaa myöten peräti luopumista omakohtaisen uskonratkaisun vaatimuksesta?

Malli 3 Believe – Belong – Behave

Mikäli olemme vahvasti sisäistäneet perinteisen herätyskristillisen mallin, niin on suuri kiusaus todeta tämän olevan ”one and only” Uuden testamentin opetuksen mukainen malli. Voimmeko siis turvallisin mielin palata takaisin perinteiseen herätyskokouskäytäntöön; kirkonpenkistä katumuspenkin kautta kelvollisten joukkoon ja kirkkauteen, vai...?

Okei, katsotaanpa asiaa lähemmin Raamatun Sanan valossa.

Jerusalemin alkuseurakunnan aikoina Pietari antoi pelastuksen ohjeen uskosta osattomille kuulijoilleen, jotka kuuluivat samaan juutalaiseen yhteisöön; "Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan.” (Apt. 2:37-42) Tämä siis oli apostolien tuntema ”armonjärjestys” (”ordo salutis”) ja Apostolien teoissa meille kerrotaan, miten tätä ohjetta apostolien aikana sovellettiin käytäntöön.

Apostoli Paavali eräässä seurakuntakirjeessään osoittaa, että hänelläkin omassa palvelutyössään oli käytännössä tämä sama periaate; ”Niinkuin te siis olette omaksenne ottaneet Kristuksen Jeesuksen, Herran, niin vaeltakaa hänessä, juurtuneina häneen ja hänessä rakentuen ja uskossa vahvistuen, niinkuin teille on opetettu; ja olkoon teidän kiitoksenne ylitsevuotavainen” (Kol. 2:6-7). Ensin on siis tapahtunut uskominen ja Kristuksen vastaanottaminen. Tätä seuraa kuuluminen uskovien yhteisöön, seurakuntaan ja sitä kautta myös oikea kristillinen elämä.

POIS MUKAVUUSVYÖHYKKEELTÄ eli ”BELONG–BELIEVE–BEHAVE”– paradigman problematisointia 1/3

Yhteisöllisyydestä puhuttaessa käytetään joskus sanaleikkiä “Belong – Believe - Behave”, mikä suomennettuna kuuluu vaikkapa ”Kuulu porukkaan – Ota usko vastaan – Elä sitä todeksi” (tai: ”Yhteisö – Usko – Käytös”). Tätä mallia on omana aikanamme käytetty kuvaamaan kristillisen seurakunnan vastauksena aikamme yhteisöllisyyden kaipuun haasteeseen.

Tämän mallin juurista ja taustoista puhuttaessa kannattaa huomioida esimerkiksi se, mitä amerikkalainen George Barna (http://www.barna.org/) puhuu postmodernin urbaanin sukupolven tavoittamisesta; ”Ennemmin kuin yhdessä päivässä tapahtunut kääntymys, kyseessä on prosessi, missä ihminen ikään kuin sosiaalistetaan sisälle uskoon.”

Suomessa on samasta aiheesta puhunut mm. Ari Puonti (http://www.helsinkivineyard.fi), joka näkee perinteisen ratkaisukristillisen julistuksen uudenlaisena vaihtoehtona ”narratiivisen prosessievankelioinnin”. Kyse on kertomusten, myös Raamatun kertomusten käyttämistä kristillisessä julistuksessa. Jeesushan käytti opetuksessaan paljon kertomuksia, vertauksia ja kuvakieltä. Eli pannaanpa kerrankin Paavali, ”kristinuskon ensimmäisenä teologi”, selittämään Jeesusta. Nuorelle sukupolvelle on myös annettava aikaa ratkaisun tekoon. Vapaus kysymysten tekemiseen ja epäilysten salliminen on tärkeää.

Kulttuurillemme aiemmin yhteinen kristillinen arvopohja on murentumassa pois. Enää ei voida olettaa kaikkialta löytyvän entisen kaltaista oikeaa esiymmärrystä kristinopista. Nuorten aikuisten parissa on yhä enemmän sellaisia, joilta ei ainoastaan puutu tämä oikea esiymmärrys. Yhä enemmän on myös sellaisia, joiden tulee pois-oppia väärästä kristillisyyden näkemyksistä tai tyystin vääristä opeista ja kulteista.

Tämän em. kristinuskoon sisälle sosiaalistamisen ajatellaan hyvin toteutuvan ja toimivan em. “Belong – Believe – Behave”-paradigman puitteissa. Myös norjalainen Paul Otto Brunstad (http://www.sunniva-studenthjem.no/folk/paulotto.html) on tiedostanut tämän aikamme nuoren sukupolven tarpeen, ”kaipuun kuulua johonkin”. Esimerkeiksi tästä hän ottaa viime vuosituhannen lopun suurimman nuorisoliikkeen, house-, rave- ja teknokulttuurin. Brunstad aivan oikein huomauttaa jossain yhteydessä, että kun ennen oltiin anglosaksisessa nuorisokulttuurissa aina tien päällä, ”on the road again”, niin nyt ollaan etsimässä yhteisöä, johon kuulua ja ihmisiä, joihin sitoutua. Toinen hyvä esimerkki tällaisesta tarpeesta ja yrityksestä vastata siihen on tv-sarja ”Frendit”, joka itse asiassa kokonaan rakentuu teeman ”hyvä yhteisö – toimivat ihmissuhteet” ympärille.

Kuinka kristillinen usko sitten vastaa tähän haasteeseen uudella vuosituhannella? Voisiko seurakunta edustaa uudelle sukupolvelle uutta ”kehoa” ja vaihtoehtoista ”taloa”, johon muuttaa ja jossa vapautua kodittomuudesta, yksinäisyydestä, juurettomuudesta ja rikkinäisyydestä? Kristuksen ruumiin ja Jumalan valtakunnan – ”talon” ja ”ruumiin” – tulisi olla tarpeellinen vastaus uuden sukupolven johonkin kuulumisen kaipuulle. Kaunis ajatus ja varmasti paljolti tottakin. Tarvettakin tällaiselle olisi. Se ei vain näytä kovin hyvin toteutuvan megaseurakuntien tai perinteisten kirkkojen puitteissa. Jo luonnostaan valmiina oleva kodinomainen ympäristö näyttäisi toimivan paremmin tässä suhteessa (viitaten esim. Barnan & co tutkimuksiin kotiseurakuntien räjähdysmäisestä leviämisestä mm. USA:ssa).

Toisen opetuksen onnistuminen ja toisen epäonnistuminen...

Useassa blogissa ja lehtikirjoituksessa on viime viikolla otettu kantaa eläkkeelle jääneen Hesan yliopiston VT:n proffan Raija Sollamon kaksisuuntaisiin lausahduksiin perinteisen (hesalaisen) yliopistoteologian puolesta Suomen Teologisen Instituutin tarjoamaa opetusta vastaan.

Pitemmittä puheita, kannattaa tutustua seuraavien blogien kirjoituksiin aiheesta (ja näitä blogeja kannattaa seurata aktiivisesti muutenkin):

http://uskonpuolesta.blogspot.com/

http://vesan.blogspot.com/

http://optasia.blogspot.com/2007/10/kirkon-etu.html

No, se mikä minua tässä kirjoittelussa ja koko debatissa eniten ilahduttaa on emeritusprofessori Raija Sollamon STI:lle tahtomattaan antama varaukseton tunnustus hyvin tehdystä työstä.

Päätoimittaja Hannu Nyman kirjoittaa aiheesta hyvin Sana-lehden pääkirjoituksessa otsikolla ”Onko raamattukritiikki kirkon etu?” seuraavasti:

”Jos kirkko katsoo pitkällä tähtäyksellä eteensä, sen kannattaa luottaa teologisten tiedekuntien eksegetiikan opetukseen, eikä esimerkiksi Suomen Teologisen Instituutin opetukseen. Sen antama opetus haittaa meidän työtämme, koska se on niin toisenlaista”.

Tämä on Nymanilla suora lainaus Sollamon haastattelusta kilpailevassa yhteiskunnallis-humanistisessa julkaisussa nimeltä Kotimaa. Sitten Nyman kommentoi itse:

”On yllättävää tämän päivän avoimen yhteiskunnan Suomessa todeta jonkun toisen antaman opetuksen haittaavan omaa opetusta, koska se on niin erilaista. Kuulenko Kremlin kellojen äänen kaukaa Brezhnevin ajoilta asti? Vai onko tuo mainittu STI kiusallinen kivi kengässä muistuttaen, että maailmalla tunnetaan tieteelliset kriteerit täyttävää muunkinlaista eksegeettistä tutkimusta? ”

MOT. Voisiko minun itsenikin arvostamani Suomen Teologinen Instituutti enää saada parempaa tunnustusta ja aidompaa tiedonjulkistamispalkintoa, kuin tämä? Entä mitä edellä (eilinen postaus) kirjoitinkaan ilmapiirin ja asenteiden kiristymisestä suomalaisessa hengellisessä ilmastossa? Pahoin pelkään, että todellisen hengellisen brezneviläisyyden ajat ovat vasta tulossa.

Tässä kohden muuten Pasi Turunen aiheellisesti kysyykin; ”voiko yliopisto-opetus ylipäätään epäonnistua?” Tai mitä olisikaan tapahtunut Suomen siionissa, jos se (Sollamon näkemyksen mukaan) olisi ”onnistunut”?

”USKONNOTTOMIEN” ARKIPÄIVÄÄ eli tuulahdus tulevaisuudesta?

Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa kerrotaan, miten Orimattilan kirkkoa ei luovuteta ei-kristillisten tai uskonnottomien tilaisuuksien pitopaikaksi. Orimattilan kirkkoneuvosto oli tehnyt asiasta yksimielisen päätöksen. Päätös oli tehty piispainkokouksen hyväksymien ohjeiden mukaisesti. Piispainkokouksen mukaan sakraalitilaksi vihitty paikka voidaan tilapäisesti luovuttaa ”toisen kristillisen yhteisön” käyttöön, mutta ei ei-kristillisten tai uskonnottomien käyttöön.

Ensikuulemalta tämä tietysti kuulostaa ihan ookoolta – saavatpahan vapaa-ajattelijat mokomat ansionsa mukaan - mutta asian tarkempi setviminen tuo esille mielenkiintoisen kuvion. Tämä kuvio nimittäin antaa meille viitteitä siitä, mitä ja millaista maamme hengellisessä ilmastossa on odotettavissa lähitulevaisuudessa.

Aloitetaanpa tuosta em. ”toisesta kristillisestä yhteisöstä” - mitä sillä tarkoitetaan? Kyseessä voi olla esim. Vapaakirkon paikallinen seurakunta, jolloin ko. kirkkokunnan pastori voi vihkiä avioliittoon omaan kirkkokuntaansa ja vaikkapa evl. kirkkoon kuuluvan vihkiparin. Mutta mikäli toinen vihittävistä ei kuulukaan mihinkään (esim. avioliittolaissa määriteltyyn) rekisteröityyn kirkkokuntaan, vaan esim. johonkin yhdistyspohjaiseen helluntaiseurakuntaan, niin homma ei enää toimikaan näin. Kyse on silloin nimittäin ”uskonnottomasta” tilaisuudesta.

Tämä ”uskonnottomuus” siis tarkoittaa käytännössä sitä, että voit olla kyllä uskossa Jeesukseen ja elää aktiivisesti uskovien yhteydessä ja siitä huolimatta olla ”uskonnoton” virallisen määritelmän mukaan. Oma seurakuntayhteisösi voi siis olla melko suurikin, uusi, itsenäinen, perinteisiin kirkkokuntiin sitoutumaton seurakunta tai sitten orgaaninen, kotona kokoontuvien seurakuntien verkosto. Siitä huolimatta – tai ehkäpä juuri sen tähden – sinut voidaan luokitella ”uskonnottomiin”.

No, tietysti mieleen tulee ajatus siitä, että mitäs hinkuavat kirkkohäitä (samaan aikaan kun puhuvat uskonnollisuuden vaaroista, ”iisebelin hengestä” etc.). Kyllähän kirkkotilojen omistajalla on oikeus vapaasti päättää, kenelle ja miten vuokraavat tilojaan. Mutta pinnan alla muhiva kysymys on paljon suurempi kuin vain jokin lakisääteinen oikeus kirkkohäihin tmv.

Ajattelen, että Suomessa on jo jonkin aikaa ollut menossa eräänlainen ”uskonnollisen kentän uusjako”. Se, miten määritellään esim. ”kristillinen seurakunta” tai vastaavasti ”kristillinen yhteisö” (joka siis EI ole seurakuntaan rinnastettava) ja miten määritellään termit ”kristillinen” tai ”uskonnoton”, kertovat paljon siitä, miten pelimerkkejä pelikentällä laitetaan uuteen järjestykseen. Suuret, perinteiset kirkkokunnat (uusi, uljas helluntaikirkko viime tingassa mukaan päässeenä) tiivistävät sekä omia rivejään että keskinäistä yhteistyötään. Uudet ”yhteisöt” suljetaan mielellään tämän yhteistyön ulkopuolelle. Rehellinen pelko ja poliittinen korrektius estävät monia puhumasta näistä asioista ääneen.

Tragikoomista on se, että myös nämä syrjityt ”yhteisöt” tiivistävät rivejään ja yhteistyötä keskenään. Myös he käyttäytyvät ”isiensä” ja heiltä perimänsä dna:n mukaisesti ja kyseenalaistavat em. orgaanisten, kotona kokoontuvien seurakuntien verkoston olemassaolon oikeutuksen. Mutta mistä nousee esille se uskovien sukupolvi, joka sanoutuu irti näistä ”isien töistä”, eikä jatka enää tätä Kristuksen ruumista hajottavaa, historiallista käyttäytymismallia?

”Uskonnottomuus” tulevaisuudessa tulee siis merkitsemään myös ns. rekisteröityjen, virallisten seurakuntien ja kirkkokuntien ulkopuolelle jäämistä. Luulen, että jossain vaiheessa tilanne tulee muistuttamaan Kiinassa vallitsevaa tilannetta. Kun on olemassa ”virallinen totuus”, niin siinä ei silloin henkilökohtainen uskonsuhde Jeesukseen ja nöyrä ja hurskas kristillisyydenharjoitus paljon paina. Virallisen uskonnonharjoituksen direktiivin mukainen leima vaaditaan. Tämä on suunta Suomessakin tänä päivänä. Se näkyy evl. kirkon sisällä tiettyihin toisinajattelijoihin kohdistuvana diskriminointina, mustamaalaamisena mediassa ja jopa suoranaisena vainona. Ennen pitkää sama kulisseista ohjattu yleisen mielipiteen paine tulee saavuttamaan myös monet muut uskovat, jotka haluavat säilyttää vapautensa ja noudattaa Raamattua elämässään.

Meidän on turha kuvitella elävämme Suomessa(kaan) enää missään lintukodossa. Samaisesta tämän päivän lehdestä luin, miten Lahden poliisi (ulkomaalaisviraston toimeksiannosta) väkisin pidättää ja kuljettaa säilöön Clairen, 24-vuotiaan ruandalaisnaisen, joka on saanut suojapaikan paikallisen helluntaiseurakunnan piiristä. Poliiseja oli paikalla ollut neljä, kun he raahasivat afrikkalaisnaisen ulos yksityiskodista. Mikäli he olisivat tulleet vähänkään myöhemmin, niin itsekin helluntaiseurakuntaan Ruandassa kuulunut Claire olisikin ollut yksin kotona hoitamnassa perheen vauvaa muiden ollessa asioilla kylillä. Siitähän se riemu vasta olisikin noussut...

”Times they´re a´changin´”, lauloi sekulaari profeetta Bob Dylan jo yli 40 vuotta sitten. Muutoksen tuulet ovat saavuttaneet Suomenkin; ilmapiiri ja asenteet kiristyy, ”virallinen totuus” vainoaa epävirallista, vapaata hengellistä uskon yhteyttä, median tarkoitushakuisesti peräänkuuluttama yleinen suvaitsevaisuus vaihtuu yllättävän nopeasti ankaran fasistiseksi suvaitsemattomuudeksi toisinajattelevia ja -uskovia kohtaan. Parhaillaan koetellaan tarkoituksellisesti monessa asiassa yhteisöllisen sietokynnyksen rajoja. Uskon, että meitä myös valmennetaan jotain varten tulevaisuudessa.

Ainoa asia, mikä tässä kehityksessä lohduttaa on se, että koko tämä nykyinen kehitys on ennustettu Raamatussa. Se ei siis tapahdu Jumalan tietämättä, Hänen sallimanaan kylläkin. Sitä paitsi taivaan portilla ei kysytä uskonnollisen direktiivin virallista leimaa, vaan Jeesuksen sovituskuoleman perusteella saatua Jumalan armoa.

SYKSYN MIETTEITÄ

Syksy on luonnon kuolemisen aikaa, mikä näkyy pihapuiden kellastuneissa lehdissä ja alastomissa puissa. Se merkitsee luopumista, elämänpiirin väistämätöntä kapenemista. Pimeys, kylmyys ja vaikeakulkuisuus astuvat mukaan kuvaan. Elämä itsessään saa uudet, erilaiset sävyt, jotka kesän, vieläpä syyskesänkin aikana ovat olleet kuin haalea muistutus kaukana tulevaisuudessa olevasta kuolevaisuudesta.

Omassa perheessäni olemme myöskin eläneet eräänlaisen luopumisen aikaa, kun keskimmäinen poikamme on muuttanut pois kotoa. Hän asuu jo toisella paikkakunnalla, jonne vanhin poikammekin pian muuttaa perässä. Olemme vaimoni kanssa puhuneet, että muutaman vuoden sisällä talo hiljenee, kun nuorimmainenkin muuttaa omilleen.

Toisaalta kaikki tämä merkitsee myös näkymien avartumista; emme enää ole samalla tavoin sidottuja yhdelle paikkakunnalle, tiettyyn päivä- tai viikkorytmiin tai muuhun sellaiseen, niinkuin aikaisemmin. Itse asiassa kaipaamme muutoksia elämäämme ja olemme valmiita niihin. Suokoon Jumala meille uuden, entistä hedelmällisemmän elämänvaiheen tästä eteenpäin, se on rukouksemme.

Keskimmäisestä pojastamme tuli mieleeni, että kun nuo juniorit pitävät facebookia netissä (jonne yhteisöön vaimonikin juuri liittyi vanhimman poikamme tyttöystävän kannustuksen siivittämänä), niin hän oli laittanut sinne tunnistetietoihin itsestään "Christian, Church of Christ". Tervettä kehitystä nuoressa miehessä. Iloitsen, että oppi on mennyt perille – tai näin ainakin otaksun. Tätä toivon... ja rukoilen...

Rukoilen myös sitä, että seuraava suuri trendi Jeesuksen omien piirissä on ”Kristuksen seurakunta”-ajattelu; Kristuksen seurakunta paikallisella tasolla ja globaalisti, niin että voimme luopua Jumalan Hengen toimintaa rajoittavasta kapeasta tunnustuskunta-ajattelusta. Jeesukseen uskovia yhdistää kuitenkin sama Isä, sama Sovittaja ja sama Henki. Erottavia tekijöitä tulisi olla vain maantieteellinen etäisyys.

Mutta itseeni ja omiin mietteisiini vielä palatakseni...

Olen nyt 51v. Ja ekoja kertoja huomaan ajattelevani vanhenemista ja elämän loppumista. En oikein enää usko eläväni toista 51 vuotta. Jokin siunaus on siinä, kun Jumala syntiinlankeemuksen jälkeen karkotti ensimmäisen ihmisparin pois paratiisista, etteivät he eläisi ikuisesti siinä syntiinlangenneessa tilassa. Ehkä kuulostaa liian dramaattiselta julistaa, että tästä eteenpäin loppuelämäni on valmistautumista kuolemaan, mutta näinhän se on.

Hassua, mutta ensimmäistä kertaa kiinnitän huomiota Raamatussa tällaiseenkin Paavalin kehotukseen; ”vanhat miehet olkoot raittiit, arvokkaat, siveät ja uskossa, rakkaudessa ja kärsivällisyydessä terveet” (Tiitus 2:2). No, ehkä tämä kuulostaa nyt jo vähän koomiselta, mutta eikös se tee hyvää nauraa itselleen? Suosittelen sitä muillekin.

Raamattu sitä paitsi asettaa suureen arvoon vanhemmuuden ja elämänkokemuksen – nimenomaan hengellisessä merkityksessa – ja sitä kautta hankitun viisauden.

Missä mies?

Eräs ystäni laittoi tänään sähköpostia ja kyseli, missä mies on ja mitä hänelle kuuluu, kun blogini on ollut hiljaa niin pitkään. (Viimeinen kirjoitus kolme viikkoa sitten.)

Niin, lueskelin itsekin blogiani tuossa päivänä muutamana ja ihmettelin "passiivisuuttani" blogeilussa. En tiedä, mistä se johtuu. Onhan mulla ollut töissä kiirettä, ehkä enemmän kuin aikoihin, mutta ei se kuitenkaan se todellinen syy ole.

Ehkä olen jonkinlaisessa prosessissa, en tiedä. Kyse ei ole mistään sen vakavammasta, mutta kuitenkin... Tai tietenkin toivon, että kyse olisi jostain vakavammasta; Jumalan työlle ei ole koskaan varaa sanoa "ei". Tulkoon siis prosessit, jotka Hän vaikuttaa!

Mutta en sillä tavoin ole huolissani, että pitäisi ikäänkuin väkisin puristaa jotain. Kun jätin pastorin virkani, tein päätöksen, että en enää tuota mitään ikäänkuin "viran puolesta". Kyseessä täytyy olla Pyhän Hengen vaikuttama inspiraatio tai sitten voin yhtä hyvin olla hiljaa loppuelämäni. No, aika (tai itse asiassa iankaikkisuus) näyttää, kuinka hyvin olen tässä sitten onnistunut.

Sitä paitsi; ei se minun puhumiseni tai puhumattomuuteni vaikuta enää mitään oleellista suhteeseeni Kristukseen tai iankaikkiseen osaani. Suhde Kristukseen on kuitenkin se kaikkein tärkein asia.

Joka tapauksessa hiljaisuudella on paikkansa ihmisen elämässä. Täytyy uskaltaa olla hiljaa ja pyrkiä kuuntelemaan, mitä Jumala haluaa puhua. Oma virheeni on usein ollut se, että juuri kun Jumala on ollut sanomaisillaan jotain, niin minä jo täytän ajan ja paikan omalla puheellani. Se ei kerro luottamuksesta Jumalaan, vaan tarpeesta tehdä Jumalan duunit omassa voimassa ja ikään kuin Hänen puolestaan.

”Ehkäpä kuitenkin osaan itse paremmin... Ja eihän nyt kaikkea voi tehdä Jumalan puolesta...” Kun on rehellinen itselleen, niin sitä huomaa tällaisia ajatuksia mielessään.

En enää halua mitään sellaista, jossa minä itse – omassa voimassani ja omalla persoonallisuudellani tmv. - olen primus motor. Kunpa Kristus saisi vaikuttaa kaiken Henkensä kautta. Silloin hedelmäkin on aitoa.