"Hyvä ruoka, parempi mieli" - Ajatuksia ruokailemisesta

 Lueskelin hiljattain Malcolm Smithin kirjaa "The Power of the Blood Covenant", jossa kirjoittaja puhuu "liiton ateriasta" eli ehtoollisesta. Hänen kirjoituksensa peilaa raamatullista ateriayhteyden käsitettä laajemminkin. Puhutaan siis syömisestä.

Ajatellaanpa oman aikamme kiireisen perheen arkea ja miten se näkyy vaikkapa perheen sisäisessä whatsapp-ryhmässä.

"Tulen vasta kuudelta. Ottakaa jääkaapista lasagnea ja lämmittäkää mikrossa."

"Lol. En oo himas viel kolmeen tuntiin. Käyn kotimatkalla kebabilla tai jotain."

"Minäkään en ehdi tuohon aikaan kotiin. Nappaan jotain tuosta matkalta."

Muistan erään suuresti arvostamani Jumalan miehen kerran todenneen, miten he yrittävät istua koko perhe yhteiseen ruokapöytään ainakin kerran päivässä. Yhteisellä ruokailulla on suuri merkitys. Tärkeintä on yhdessä syöminen eli se, mitä Raamattu kutsuu ateriayhteydeksi. Ajan ottaminen yhdessä olemiseen ja aloilleen istumiseen, yhteiseen syömiseen, kuulumisten vaihtamiseen ja elämän jakamiseen, sillä on merkityksensä.

Itselläni on ollut jo pitkään tapana tavata minulle rakkaita ihmisiä yhteisen syömisen merkeissä, jolloin kyse ei ole vain syömisestä. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Tarvitsemme myös hengen ravintoa. Aterialla hengellisyys tulee ilmi keskinäisessä yhteydessä ja ihmissuhteissa. Jumalan ajatus ateriayhteydestä on paljon syvempi, kuin me ymmärrämmekään. Se on yhteyden tai ainakin sen aloittamisen merkki.

Raamattu puhuu tästä paljon ja, mikä mielenkiintoisinta, liittää sen Jumalan ja ihmisen väliseen kohtaamiseen. Kerrotaan Aabrahamin aterioineen yhdessä Herran Jumalan kanssa, Mooseksen ja kansan vanhinten istuneen Jumalan pöydässä vuorella ja syöneen ja juoneen. 

Tuon ajan kulttuurissa ateriayhteys oli merkkinä liitosta näiden kahden osapuolen välillä. Ihmiset, jotka olivat syöneet samaa ruokaa ja murtaneet samaa leipää, eivät saattaneet pettää toisiaan. Herran pöydässä istuminen ja ruokaileminen oli merkki sovinnosta ihmisen ja Jumalan välillä.

Entä sitten Jeesus?

Paitsi, että Jeesus piti tärkeänä ateriayhteyden toteutumista opetuslastensa kanssa (jopa niin, että asetti sen pysyväksi ja toistuvaksi merkiksi liitosta), Hän käytti yhdessä aterioimista metodina vetää ihmisiä puoleensa ja sisälle Jumalan valtakuntaan. Hän toteutti tätä tapaa hyvin ennakkoluulottomasti ja myös hyvin tuloksin, jopa niin, että Hänen oman aikansa hyvät ja uskonnollisesti puhtaat ihmiset loukkaantuivat. (Voin kertoa sinulle, etteivät ajat, eikä ihminen ole juurikaan muuttunut noista ajoista.)

Kun apostolit Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen todistivat Herrastaan, he mainitsivat Hänen syöneen ja juoneen heidän kanssaan. Entä sitten kun Herra lähettää sanoman omalle seurakunnalleen eräällä paikkakunnalla, joka oli jo pahasti luopunut Hänestä? Mitä Hän kertoo haluavansa tehdä yhdessä heidän kanssaan? Jos Hänelle avattaisiin ovi, Hän tulisi heidän luokseen ja aterioisi heidän kanssaan. Tässä on kyse jostain paljon enemmästä, kuin pelkästä semantiikasta.

Oletko koskaan miettinyt Psalmin 23 loppujakeita? Mitä Daavid itse asiassa sanoo Herran tekevän? 

"Sinä katat minulle pöydän minun vihollisteni nähden. 

Sinä voitelet minun pääni öljyllä, minun maljani on ylitsevuotavainen. 

Sula hyvyys ja armo seuraavat minua kaikkina elämäni päivinä 

ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti."

Joka kerta, kun käyn aterialle, jopa yksin ollessani, kyse on Herran kohtaamisesta ja Hänen lahjoistaan nauttimisesta. Psalmissa Daavid kuvaa, miten hän itse asiassa on aterialla oman Paimenensa kanssa. Hyvän Paimenen läsnäolo aterialla riitti karkottamaan vihollisen pelon. Opettihan Jeesus meitä rukoilemaan, "anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". 

Näin ollen, aina kun olemme ruokailemassa yhdessä toisten kanssa, kyse on jostain paljon syvemmästä yhteydestä, kuin "vain" syömisestä ja juomisesta.

-------

1.Moos. 18:1-8

2.Moos. 24:9-11

Luuk. 19:1-10

Matt. 9:9-13

Apt. 10:41

Ilm. 3:20

Ps. 23:5-6     

Hengellisestä vanhemmuudesta vielä muutama ajatus...

 Ajatukset liittyen hengelliseen vanhemmuuteen näyttävät aina silloin tällöin uudelleen putkahtelevan mieleeni. Muistaakseni edellisen kerran kirjoitin jotain aiheesta huhtikuussa, edellisen kerran ties milloin. Miten paljon teema on tässä välillä putkahdellut mieleeni, en ole edes laskenut kertoja. Tämä siitäkin huolimatta, ettei koko juttu näytä olevan kauhean populaari kaikkein hengellisimmissäkään piireissä nykyään. Yhtä valitettavan usein käsitettä käytetään muiden alistamiseen, jopa hengellisen väkivallan välikappaleena.

Viime aikoina ajatukseni ovat kulkeneet jotakuinkin seuraavanlaisia polkuja. Keskustelin hiljattain erään kristityn vaikuttajan kanssa hänen asuinpaikkakunnallaan vaikuttavasta nuorten aikuisten hengellisestä liikehdinnästä. Totesimme molemmat siinä näkyvän paljon Jumalan käden hyvää jälkeä ja Hengen vaikutusta. Olimme myös molemmat yhtä mieltä siitä, miten niin tämän, kuin jokaisen muunkin nuorisoherätyksen eräs kompastuskivi on aidon hengellisen vanhemmuuden ja mentoroinnin puute. 

Hengellinen elämä ja Kristus-tiellä kilvoittelu ei ole yksilöurheilua, mutta ei se myöskään ole yksityisyrittäjyyttä. Pelkkä vertaismentorointi samanmielisten kanssa ei riitä. Toisaalta joskus näyttää siltä, kuin nuoren sukupolven tarpeet ja vanhempien tarjonta eivät kohtaisi toisiaan. Tämä on iso ongelmakohta hengellisessä kentässä, ei vain Suomessa, vaan laajemmaltikin. Oppimista ja kuuntelemista on hyvä harjoittaa puolin ja toisin nöyrästi ja toinen toistaan kunnioittaen. Tämä on jokaisen nuorisoherätyksen kipukohta, mutta tämä on myös todellinen haaste vanhemmille kristityille kasvaa aitoon hengelliseen vanhemmuuteen ja paimenuuteen.

Tässä kohtaa ajatukset siirtyvät omaan nuoruuteeni ja karismaattiseen nuorisoherätykseen omalla kotipaikkakunnallani. Meitä oli monikymmenpäinen aktiivisten nuorten kristittyjen joukko, jonka keski-ikä oli varmaan hiukan alle kahdenkymmenen. Meillä oli intoa, armolahjoja, musiikkia, ulospäinsuuntautumista, Sanan tutkimista, palavaa rukousta jne. Kuitenkin meiltä puuttui kokonaan malli siitä, miten toimia uskonsa säilyttäen siinä aikuistumisen kulminaatiopisteessä, jossa siirrytään opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, perustetaan perhe, hankitaan lapsia ja otetaan asuntolainaa jne. Sanottakoon sen verran, että toimimme evl. kirkon piirissä, jossa (ainakin tuolloin) suuri ongelma oli siinä, ettei ollut oikein mitään relevanttia vaihtoehtoa harjoittaa aktiivista uskonelämää aikuisena. Kokemuksesta tiedän, että tässä suhteessa vapaissa suunnissa tilanne on ollut parempi.

Niinpä jotkut lähtivät etsimään hengellistä ravintoa muualta, osa jumiutui paikoilleen, osa heitti kokonaan hanskat tiskiin. 

Näistä kokemuksista viisastuneena on yllättävänkin helppo nähdä se, miten vahvana hengellisen elämän periaatteena Uudesta testamentista nousee esille hengellisen vanhemmuuden merkitys Jumalan seurakunnassa. Se ilmenee käytännössä paimenuutena, mentorointina, hengellisenä isyytenä ja äitiytenä. Jos kysyt, mitä se on käytännössä, mieti mitä tekee perheessä isä ja äiti, miten paimen huolehtii laumastaan, millaista on mentorointi luonteeltaan ja toimintatavoiltaan. Uusi testamentti kutsuu tätä opetuslapseuttamiseksi. Hyvin tuntien länsimaisen kristillisyyden halun aina tuotteistaa hyvä asia, muuttaa se ohjelmaksi tai projektiksi, korostan ehdottomasti sitä, että tässä ei ole niinkään kysymys mistään em:sta. Tässä on kyse ihmissuhteista, toimimisesta saman ruumiin jäseninä.

Jokainen nuorisoherätys tai mikä tahansa muu vastaava hengellinen liikehdintä on tuomittu kuukahtamaan ennemmin tai myöhemmin ilman hengellistä vanhemmuutta ja jotain muuta sellaista palvelurakennetta, joka olisi sen ulkopuolella, mutta johon se voi luottaa ja johon turvautua erilaisissa tilanteissa.

Tässä kohtaa me sitten tulemmekin seuraavaan kipukohtaan. Mikä sitten olisi sellaista hengellistä vanhemmuutta ja paimenuutta, josta oikeasti olisi apua? 

Mikäli hengellisenä vanhempana esiintyvä henkilö tai ryhmä sellaisia on tiukasti kiinni jonkun toiselle osapuolelle vieraan instituution tai organisaation agendassa, heistä ei ole juurikaan apua nuoremmille. Pahimmillaan he voivat vallanhimossaan ja lyhytnäköisyydessään pilata koko jutun. Ihmiset näkevät niin helposti leipäpappien läpi. Tarvitaan ymmärrystä uusille näyille, jotka Henki on inspiroinut. Muuten seurauksena voi olla nuorempien vielä suurempi pettymys ja katkeroituminen, jonka seuraukset voivat olla kauheat. Meillä vanhemmilla on tässä suhteessa suuri vastuu. Kun Malakia profetoi Eliaasta, joka tulee ennen Herran päivää asettamaan asiat kohdalleen, hän ennustaa Jumalan tässä yhteydessä kääntävän isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen - ja nimenomaan tässä järjestyksessä.

Millaista on siis aito paimenuus ja paimenen mielenlaatu? Miten ilmenee käytännössä todellinen hengellinen vanhemmuus?

Yhteisöllisyydestä

1. Mooseksen kirjasta luemme, miten Aabraham lähettää uskollisen palvelijansa hakemaan pojalleen Iisakille vaimoa oman heimonsa parista. Luvussa 24 kerrotaan pitkästi, miten prosessi eteni ja miten Rebekka lopulta saatettiin Iisakin eteen. Muistan nuoruudessani lukeneeni jostain Urho Muroman kirjasta, miten tämä kuvaa hyvin Pyhän Hengen roolia uskovan ihmisen ja Kristuksen välissä. "Hän on minut kirkastava".

En nyt tahdo tehdä tyhjäksi Jumalan miehen ajatusta, kun lisään tähän toisenkin tulkinnan. Tämä nimittäin oli Johannes Kastajan rooli ja tehtävä; hän oli Yljän ystävä, joka iloitsi, kun hänen valmistamansa kansa otti vastaan Messiaan. Jos Aabrahamin palvelijan nimeä ei mainita, niin oli myös Johannes Kastajan laita. "Hänen tulee kasvaa, minun vähetä."

Muistan eräällä toisella Jumalan miehellä olleen itse tekemänsä kirjan kannet, jotka hän oli ottanut jostain divariopuksesta. Kannessa luki ranskaksi "Itämaisen rakkauden kirja". Hänen mielestään ilmaisu kuvasi osuvasti kristinuskon aitoa olemusta. Kyse on rakkaussuhteesta Jumalan ja Hänen kansansa, Yljän ja morsiamen välillä.     

Todellisuus esikuvan takana on yhteisöllinen. Seurakunta on yhteisönä Kristuksen morsian. Kyse ei ole mistään yksilöllisestä uskonnonharjoituksesta. Kukaan meistä ei yksilönä ole Kristuksen morsian.

Kun joukko Hänen omiaan kokoontuu yhteen ja yhdestä sydämestä huutaa avuksi Häntä, silloin toteutuu tämä kuva siinä määrin, kuin se tässä ajassa on mahdollista. Herra on Henkensä kautta läsnä kansansa keskellä.

Kaikenlaisten yhteisöllisten kikkakonstien, icebreikkereiden ja ryhmäytymisten aikana juuri tämä on se, mitä tarvitsemme.