Riittääkö pelkkä raamattuopetus?

Eilen ilmestyneessä Uusi tie-lehdessä eräs Kansanlähetyksen johtajista, pastori Mikko Tiira kaipaa lisää raamattuopetusta evl. kirkkoon. 

"Kaikkien kristittyjen tulisi tuntea Jumalan sana mahdollisimman hyvin. Meillä on seurakunnissa joogaa, jumppakerhoja ja vaikka mitä, mutta ei riittävästi raamattuopetusta."

Pahassa kriisissä olevan ja kohta katastrofaaliseksi käyvästä jäsenkadosta kärsivän kansankirkon kaikkien ongelmien ratkaisuksi ehdotetaan siis yksinkertaisen, systemaattisen raamattuopetuksen lisäämistä evl. kirkossa. Näinkö helposti tämä käy...?

Olen nyt vähän ahtaalla näiden kahden välissä. Toisaalta olen kutsumukseltani Sanan opettaja ja lujasti sitoutunut Raamatun arvovaltaan niin yksittäisen uskovan kuin kristillisen yhteisön, seurakunnankin elämässä. Olen opiskellut elämässäni kymmenkunta vuotta Raamattua ja teologiaa eri yhteyksissä ja suorittanut kolme tutkintoa Raamatun ja teologian alalta. Olen viimeisten lähes viidenkymmenen vuoden ajan pitänyt tapanani lukea ja tutkia päivittäin Jumalan sanaa, jollaiseksi Raamatun ilmoituksen ymmärrän. Olen opettanut sitä eri yhteyksissä useiden vuosien ajan ja edelleen teen niin säännöllisesti. Tällä hetkellä olen sitoutunut tähän kutsumukseni työhön enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin ja pidän kunnia-asianani kaivautua syvemmälle Jumalan ilmoitukseen Raamatussa ja jakaa näitä löytöjäni muille.

Toisaalta olen niin kovin usein törmännyt tähän länsimaisen kristillisyyden perusongelmaan eli siihen, miten teoreettinen, teologisesti korkealentoinen ja älyllisesti vetoava raamattuopetus itse asiassa vain passivoi kuulijansa. Puhun nyt omasta kokemuksestani: säännöllisesti kirkossa käyvät, pitkään uskossa olleet ihmiset hymisevät tyytyväisinä em. kaltaisen opetuksen äärellä - mutta heidän elämässään tapahtuu harvoin mitään todellista muutosta ja kasvua. Tämä on kipeä tosiasia, jonka sanon omasta kokemuksestani. 

Yhtä tärkeää, ellei tärkeämpääkin kuin pelkkä Sanan opetus, on saattaa ihminen rukouksessa Herransa eteen niin, että hän voi vapautua häntä sitovista asioista ja hän alkaa parantua sisäisesti ja myös ulkoisesti. Käytännössä tämä voi tapahtua rukouspalvelutilanteessa, joka on enemmän kuin vain karismaattisessa rukousjonossa seisominen tai perinteinen "eteen tuleminen". Kyse on meitä sitovien elämän ongelmien ja raskauttavien menneisyyden painolastien purkamisesta. Tällaisia voivat olla henkilökohtaiset epäonnistumiset ja lankeemukset elämän eri vaiheissa, meitä kohdanneet onnettomuudet ja traumaattiset kokemukset, meille elämämme aikana muiden toimesta tapahtuneet asiat, kuten sanotut väärät sanat tai teot tai jopa sukupolvien takaa ikään kuin perimässämme meitä seuraavat asiat, jopa suoranaiset kiroukset.

Viimeisten vajaan kymmenen vuoden aikana olen sekä omassani että muiden elämässä nähnyt Jumalan vapauttavan ja parantavan työn etenevän, joskus jopa hyvinkin voimallisesti, sekä omassa että muiden elämässä, kun olemme yhteydessä Herraan ja seuraamme Hänen tahtoaan. Meidän on aktivoiduttava itse ja toimittava yhteistyössä Pyhän Hengen kanssa. Kaikki kunnia uskolliselle ja pitkäjänteiselle Raamatun opetukselle, jollaisen edustaja itsekin olen, mutta pelkästään tällä ei ihmisiä auteta eteenpäin uskon tiellä. 

Kyse on sen sisäisen ihmisemme maaperän muokkaamisesta, johon Jumalan sanan siemen voidaan hyvän, jopa moninkertaisen sadon toivossa kylvää. Sanan ja Hengen tulee saada toimia yhdessä elämässämme. Sana on pantava käytäntöön. Hengellisesti puhuen, Sanan on tultava lihaksi tai muuten se menee läskiksi. Seurauksena on tällöin vain hyvin syöneitä ja hyvin istuvia kokouksissa kävijöitä, kun heidän itsensä pitäisi jo tehdä opetuslapsia. 

Tällaisen prosessin jälkeen itse Sanan kuuleminen ja sen tutkiminenkin on itse asiassa helpompaa, mielenkiintoisempaa ja hedelmällisempää. Käy niin kuin Jeesus luonnehtii oikeaa Sanan kuulemista, että se tapahtuu aivan itsestään, automaattisesti (Mark. 4:28). Samoin on kasvun laita omassa elämässämme.

      

Tältä päivältä

Eilen mietin, että nyt eletään huimaa shakkinappuloiden hyppäysten sarjaa, eikä muutaman siirron jälkeen mikään ole ennallaan. Edessä näyttää olevan pidempi vähintäänkin jännitteinen ajanjakso, jossa näyttää olevan se piirre, että menneisyys herää uudelleen henkiin. 

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Seuraako USA:n romahdus, Kiinan nouseminen, Venäjän levittäytyminen länteen ja mahdollisesti etelään, länsimaisen demokratian alasajo ja mitä tuo tullessaan Eurooppaan demokratian jälkeinen aika ja eetos? Nyt on paljon pelissä.

Niinpä tänään Venäjän massiivisen hyökkäyksen vyöryessä Ukrainaan, huomaan mielessäni pyörivän monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Isänmaallista paatosta, huolta ja pelkoa uhkakuvien edessä ja merkkejä aidosta Jumalan valtakunnan todellisuuden esiin murtautumisesta. Kokemukseni mukaan nämä ovat sekaisessa vyyhdissä keskenään, jopa yhteen linkittyneinä. Niinpä näitä kaikkia on vaikeaa eritellä ja erottaa toisistaan. Sovinnon rukoileminen on kuitenkin aina lähellä Jumalan sydäntä. Meille on uskottu sovituksen virka. 

  

Haja-ajatuksia

Kiina näyttäytyy tällä hetkellä selvästi eräänlaisena johtavana valtiomahtina, jota toiset valtiot ja niiden valtaapitävät, erityisesti suurvalloiksi mielivät, tarkkailevat ja josta ne ottavat oppia. Suomikin siinä mukana. Kiinan tuotteita ja käytäntöjä benchmarkataan esim. olympialaisissa ja teknologiassa. Kaikkien näin toimivien tärkeimpänä intressinä on kehittää niitä eteenpäin itselleen, omaan tilanteeseensa parhaiten sopiviksi applikaatioiksi. Miten kontrolloida kansalaisiaan pehmeästi tai kovasti, sama se, mutta mahdollisimman hyvin ja kattavasti. 

Elämme ilmiselvästi totalitarismin uuden nousun aikaa, joka näkyy yksilön-, sanan- ja uskonnonvapauden raamittamisena yhteiskunnan sisäisin perustein. Ei ole enää mitään yhteiskunnan ulkopuolista korkeampaa ilmoitusta, joka määrittelee totuuden. Jatkossa totuus, samoin kuin oikea ja väärä määritellään yhteiskunnan toimesta, tarvittaessa taannehtivasti.

Sama totalitarismi näkyy myös kansojen välisissä suhteissa, kun suuremmat valtiot alkavat määritellä muiden maiden sisä- ja ulkopolitiikkaa, ulottaen otteensa jopa muiden heikompien valtioiden ja niiden naapureiden välisiin suhteisiin. Niinpä Ranska haluaa määritellä Ukrainan ulkopolitiikkaa, ehkä Saksa Suomenkin? Historia toistaa helposti itseään, enkä ihmettelisi, vaikka etupiirijakojen aika ei vielä olisikaan ohi. Vai liekö koskaan ollutkaan?

Kaiken tämän keskellä ja Jesajan ja muiden vanhojen profeettojen tekstien äärellä on hyvä miettiä, mitä Kansojen Jumala ajattelee tästä kaikesta? "Kaikki maanpiirin asukkaat, te, jotka asutte maan päällä, katsokaa, milloin viiri nostetaan vuorille, ja kuunnelkaa, kun soofar-torveen puhalletaan" (Jes. 18:3) On hyvä seurata aikojen merkkejä.

-------

Erään pitkähkön kirjeensä lopulla Paavali kehottaa kirjeensä vastaanottajia olemaan lujia, järkähtämättömiä ja aina innokkaita Herran työssä. Oikeanlainen vaivannäkö ei koskaan ole turhaa, hän kirjoittaa (1.Kor. 15:58). 

Ihminen voi väsyttää itsensä monenlaisella uskonnollisella puuhastelulla ja inhimillisellä hössötyksellä, mutta näillä ei ole mitään tekemistä tässä mainitun oikeanlaisen "vaivannäön Herrassa" kanssa. 

Kutsumuksen Herra arvostaa omissa työntekijöissään uskollisuutta, nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Hengellinen kylvö on aina pitkällinen juttu, ja sen aidon sadon esilletuloa on syytä odottaa hartaasti ja hoitaa huolella. Liian usein organisatoriset menestyspaineet tai johtajuuteen kytkeytyvät henkilöristiriidat pilaavat hyvin alkaneen hengellisen prosessin. Kärsivällisyys on oman aikamme aliarvostettu kristillinen hyve.

Näinä aikoina - ja luulen, että tulevaisuudessa vielä enemmän - monen hengellisen yhteisön arvo Herran työssä punnitaan siinä, miten ne suhtautuvat uusiin Hengen inspiroimiin alkuihin. Erityisesti tämä koskee evankelisluterilaista kirkkoa Suomessa. 

Jokaisen hengellisen yhteisön elämän ja kuoleman kysymys on se, ettei sammuteta Jumalan tulta lyhytnäköisellä politiikalla tai suurta yleisöä kosiskelevalla nöyristelyllä. 

-------

Elämme globaalia huutolaislapsen aikaa. Ajassamme on olemassa valtava tarve terveelle, vastuulliselle hengelliselle vanhemmuudelle. Tätä on kuullut väsyksiin asti toistettavan, mutta samaan aikaan on yhtä suuri tarve vastaanottavaiselle, opetettavissa olevalle lapseudelle. Paavalin kehotuksen "ottakaa vastaan kehotuksia" ei soisi kaikuvan kuureille korville (2.Kor. 13:11). Pojat ja tyttäret ovat aina jonkun Isän lapsia suhteessa, jossa tunnustetaan isyys ja lapseus puolin ja toisin. Kaikki kasvatus, opetuslapseuttaminen ja mentorointi lähtee tästä. Ja vielä syvemmin ymmärrettynä, kaikki tämä lähtee Isän ja Pojan välisestä suhteesta, alkaen luomisesta. (Ks. Sananl. 8:22-31 ja Joh. 5:19-20.)

-------

Muistan erään ikäiseni kaverin kertoneen, miten hän ja hänen kaverinsa joskus eskatologisen jännityksen tihentämällä 1970-luvulla olivat spekuloineet ajatuksella kristittyjen vainoista tyyliin "mitä tekisit, jos aseen piippu painettaisiin otsaasi, ja kysyttäisiin, kiellätkö Jeesuksen vai...?" Tämä kaveri totesi sitten lakonisesti, monen kymmenen vuoden kokemuksella: "Eivät useimmat meistä mitään vainoja tarvinneet, elämässä itsessään oli ihan kylliksi."

No, voihan se olla, että edessämme on tulevaisuudessa suoranaisten valtiollistenkin vainojen aikoja, mutta sitä suuremmalla syyllä on hyvä lukea tarkasti ja painaa mieleensä Jaakobin sanat:

"Autuas se mies, joka kestää koetuksen. Kun hänet on koeteltu, hän on saava elämän kruunun. Herra on sen luvannut niille, jotka Häntä rakastavat." (Jaak. 1:12)

Ainoa asia, millä voimme voittaa, on säilyttää uskomme ja kärsivällisyys.