"The First Professional Army in History" - ja mitä sitten tapahtui?

Jesajan kirja kertoo meille 700-luvun eKr. suurvaltapoliittisesta tilanteesta Lähi-idässä, jossa nykyisten Syyrian ja Irakin alueella sijainnut Assyria oli nousemassa sotilaalliseksi ja poliittiseksi mahdiksi. Käytännössä tämä tapahtui ympäröivien kansojen ja valtakuntien kustannuksella siten, että Assyria ulotti vaikutuksensa nykyisen Turkin ja Egyptin alueille saakka. Assyrian armeija oli tappavan tehokas ja ammattimainen järjestelmä, jossa käytettiin tehokkaasti hyväksi eri aselajien yhteistoimintaa. Yleensä ne kaupungit, joita sen armeija piiritti, aikaa myöten myös valloitettiin. Valloitusta seurannut tuho ja hävitys olivat järjestelmällisiä ja henkiin jääneet ihmiset siirrettiin usein pakkosiirtolaisuuteen kauas omilta kotikonnuiltaan.

Jesaja kutsuu Assyriaa "minun vihani vitsaksi" ja "suuttumukseni sauvaksi" nimenomaan suhteessa Israelin kansaan. Me ymmärrämme Jesajan profetoineen Jumalan Hengen vaikutuksesta ja sen tähden on hyvä seurata, mitä Herra Assyriasta sanoo. 

Assyria oli Jumalan suurvaltapolitiikan välikappale, jonka sallittiin hyökätä Israeliin. Näin tehdessään se siis toteutti Jumalan tuomion. Tämä on täysin selvää tekstimme mukaan, vaikka ajatus tällaisesta tuomiosta saakin monen nykyihmisen (ja kristitynkin) suupielet nykimään. Edelleen Jumala antoi Assyrialle tietyn toimintavapauden ja -ajan, jonka puitteissa se sai vapaasti toimia. Langennutta ihmisluontoa tuntien ei ollut kovin yllättävää, että nämä Jumalan määräämät rajat ja ajat eivät kuitenkaan riitä Assyrialle, vaan ahneus valtaa sen johtajat. Lisää pitää saada ja rutosti. Kun sotilaallisen koneiston tuhovoimat on kerran päästetty irti, niitä on vaikea pysäyttää. 

Lopulta Assyria menee saaliinhimossaan aina vain pitemmälle ja tämä koituu lopulta sen omaksi tuhoksi. Tähän liittyy ennen kaikkea Israelin Jumalan suvereenisuuden pilkkaaminen ja oman sotilaallisen ja poliittisen voiman korottaminen omassa mielessään Kaikkivaltiaan Jumalan yläpuolelle. Assyria syyllistyy laajamittaisesti klassiseen ylpeyden syntiin. Tämän tähden sitä itseään kohtaa myös Jumalan tuomio, kun sen aika on. Lähi-idän seuraava supervalta Babylonia valloitti ja tuhosi Assyrian pääkaupungin Niiniven noin 612 eKr.

Niin Raamatun kuin sekulaarinkin historian valossa näyttää vahvasti siltä, että tällainen usein pitkällinenkin historian kiertokulku ja tapahtumasarja on toistunut ja edelleen toistuu ihmiskunnan historiassa. Lopputulema kaikesta on, että viisautta on säännöllinen ja aktiivinen esirukous oman kansan puolesta, Jumalan laissaan ilmoittaman tahdon tekeminen niin yksilön kuin yhteisönkin elämässä sekä kaikenlaisen, niin kansallisen, kirkkokunnallisen kuin minkä muun tahansa ylpeyden, välttäminen.

Lue itse: Jesaja 10:5-19.

     

Aikansa kullakin asialla

Muistan kuinka nuoruudessani kuulin erään kaverini siteeraavan ns. "läpällä" Vanhan testamentin profeettaa: "Urho on röyhkeä, mutta hän ei ole pysyväinen" (Hab. 2:5 KR33). Tuolloin 70-luvulla, kun minunkin koko silloisen elinaikani Suomessa oli ollut vain yksi Urho-niminen presidentti, se kuulosti lähinnä pyhäinhäväistykseltä. Lisäksi ajatus jostain muusta presidentistä, kuin UKK:sta tuntui, jos ei nyt aivan mahdottomalta, niin ainakin hyvin kaukaiselta - ja poliittisesti hämmentävältä. Mitä me sitten osattaisiin tehdä? (Luulen, että eräissä lähiympärisöni totalitaristisissa maissa koettiin samanlaista pelkoa ja neuvottomuutta suuren johtajan poismenolla spekuloitaessa.)

Nykyistä korona-aikaa ajatellessani mieleeni tulivat sanat Saarnaajan kirjan 3. luvusta, miten jokaisella asialla on oma määräaikansa auringon alla. "Kaikella on määräaika. Jokaisella asialla on aikansa taivaan alla." (Saarn. 3:1) Saarnaajan sanoissa piilee vahva toivon näkökulma; Jumalalla on ajat ja määrät kädessään ja Hän hoitaa asioita oman tahtonsa mukaan. Hän ei ole tarkoittanut ihmiskuntaa häviämään kulkutautien, globaalien mullistusten tms. myötä. Bob Dylania lainaten, "He´s got plans of His own, to set up His throne, when He returns". 

Kun kristinuskon vaikutus länsimaisessa mielenmaisemassa yhä enemmän menettää otettaan, myös toivon näkökulma häviää ihmisiltä. Mieleni tekisi sanoa, että kyky toivoa parempaa huomista surkastuu. Ollaan kirjaimellisesti ilman Jumalaa ja ilman toivoa maailmassa, sinne sekaan heitettyinä, erilaisten virtausten ja tapahtumien vietävissä. Seurauksena ihmisen mielessä on ahdistus ja suorastaan apokalyptinen pelko. Päätöksiä tekevässä asemassa olevan henkilön kohdalla tällainen voi epäilemättä poikia jopa paniikkiratkaisuja. Kun teepussi laitetaan kuumaan veteen, se tuo esiin sen oman maun.  

Tekstimme ei kuitenkaan kehota meitä velttouteen ja passiivisuuteen. Kun kerran kaikella on määräaikansa, niin silloin kaksi asiaa on tärkeää: ensinnäkin seurata omaa aikaamme ja toisekseen kuunnella, mitä kommunikoi Hän, jolla on aika kädessään. 1800-luvun lopun saksalainen valtakunnankansleri Otto von Bismarck totesi aikanaan valtiomiehen tärkeimmän ominaisuuden olevan kyvyn tarttua Jumalan takinliepeeseen, kun tämä kulkee ohi. Itse asiassa tämä ei riitä, vaan me tarvitsemme enemmän. Tarvitsemme paljon syvemmän ja henkilökohtaisemman suhteen Hänen kanssaan. 

Jeesus sanoi opetuslapsilleen, että Hänen lampaansa kuulevat ja tuntevat Hänen äänensä kaikkien tämän maailman äänien keskelläkin. Kun meillä on Hänen Henkensä, me olemme yhtä Hänen kanssaan, niinkuin Hänkin on yhtä Isänsä kanssa. Jeesuksen todistus on profetian Henki ja Hänen Sanansa on meidän valomme. Niinpä esim. jokin pandemian kaltainen ei ole ikuinen, vaan sillekin Jumala on mitannut määränsä ja aikansa.

Kylmän sodan Suomi

Seurasin suurella mielenkiinnolla Yleisradion dokumenttisarjaa Kylmän sodan Suomi. Osaksi tämä mielenkiintoni selittyy yleisellä kiinnostuksellani historiaan, osin myös sillä, että monet noista kuvatuista ihmisistä, tapahtumista ja asioista ovat sijoittuneet omaan elinaikaani. Kolmas, nykypäivää ja tulevaisuuttakin ajatellen tärkeä syy oli se, että tuon dokumentin nähtyäni kysyn edelleen (ja nyt vielä painokkaammin), mitä me olemme oppineet tuosta kaikesta? Vai olemmeko oppineet mitään, ollen sen tähden taas jälleen kerran tuomittuja, suorastaan riivattuja, uudelleen toistamaan samat virheet, jotka edellinen sukupolvi on tehnyt?

Nyt täytyy sanoa heti kättelyssä, että, mikäli haluat ymmärtää seuraavasta ylipäätään mitään, sinun on syytä olla katsonut ko. dokumenttisarja tai olla itse elänyt tuona aikana, ennen kaikkea 60-70-lukujen vaihteen tulipunaisina taistolaisvuosina (tai muuten olla keskitasoa paremmin perillä maamme lähihistoriasta). Itselleni noiden em. vasemmistoradikalismin nousun ja vellonnan vuodet ovat tuttua lapsuudestani ja nuoruudessani. Olen kasvanut perinteisessä suomalaisessa työläiskodissa ja jo tiedostavasta varhaisnuoruudestani asti ollut altis tuon ajan hengen vaikutukselle. Voin siis niin kokemukseni kuin tietojenikin perusteella sanoa tietäväni, mistä puhun.

Kun nyt oletan, että lukijana täytät em. ehdot riittävälle ymmärrykselle, niin voin huoleti sivuuttaa em. dokumentin ja erityisesti em. vasemmistolaisen nuoriso- ja opiskelijaradikalismin käsittelyn. Palaan siis uudelleen kysymykseeni, olemmeko oppineet mitään omasta historiastamme (tai voimmeko niin ylipäätään tehdä)? Nähdäkseni Suomessa ei ole koskaan (ehkäpä ei ennen tätä dokkaria!) kunnolla tehty selvitystä, käyty keskustelua ja oppimismielessä puitu Kekkosen ajan vaiheita. Onko esimerkiksi Yleisradiossa koskaan perusteellisesti perattu tuon ajan totaalista rähmällään oloa Kremliin päin? Nyt em. aikakauden nuoret radikaalit edustavat vanhojen, arvostettujen parlamentaarikkojen, presidenttien, puhemiesten ja puoluejohtajien joukkoa, jotka ovat eräänlaisessa poliittisen koskemattomuuden positiossa. 

En ole kostonhimoinen, enkä perää mitään totuuskommissioita niitä seuraavine valtakunnanoikeuksineen. Mietin vain sitä, että olemmeko edelleen, ei vain tuomittuja, vaan jopa auliin innokkaita uudelleen toistamaan aiemman kaltaisen rähmälläänolon - nyt vain toiseen suuntaan. Vastaukseksi ei riitä, että nyt oltaisiin rähmällään oikeaan suuntaan, koska niin silloinkin kuviteltiin olevan (kuten myös aiemmin, 30-40-luvulla suhteessa silloiseen Hitlerin Saksaan). 

Kyse näyttäisi siis olevan jonkinlaisesta kansallisesta traumasta, joka synnyttää itseään toistavaa käyttäytymistä, jonka seurauksia hävetään, peitellään ja uusitaan. Nähdäkseni trauma ei ole esim. Kremlin pokkurointi sinänsä. Se on seuraus jostain, ei varsinainen syy. Tämän juurisyyn jäljille meidän tulisi päästä, olivatpa metodit sen selvittämiseen sitten psykohistoriallisia, lähihistoriamme sekulaari tutkimus tai sitten jonkinlainen hengellinen kartoitus. Ajattelen, että tätä kautta voisimme uudistua niin kansallisella kuin monella muullakin tasolla (esim. politiikka, tiede, kulttuuri jne.). Olisiko jo aika ruveta itsenäisesti ajattelevaksi kansakunnaksi?

Nykypäivänä on (vihdoin) alettu puhua ns. ylisukupolvisten kokemusten vaikutuksesta jäljestä päin syntyneiden ihmisten elämään. Ei kai tässäkään periaatteessa mistään muusta ole kysymys, kyse on vain enemmänkin laajemmasta korporatiivisesta tasosta. Jonkun yhteisön tai organisaation kulttuuri kun on aina jotain sitä itseään suurempaa, jotain, jonka sanotaan "asuvan sen seinissä". Nämä seinät eivät ainoastaan kanna sitä läpi historian, vaan myös määrittävät sen suunnan tulevaisuudessa. 

Tällainen kulttuuri alkaa muodostua, kun yhteisöllä tai organisaatiolla on riittävästi yhteisiä kokemuksia tietystä tavasta toimia. Tällainen perimän aktivoituminen seuraavissa sukupolvissa voi tapahtua yhtä lailla hyvässä kuin pahassakin, yhtä hyvin toivotussa tai ei-toivotussa käyttäytymisessä ja reaktiomalleissa, jotka olemme perineet meitä edeltäneiltä sukupolvilta. Tämän tähden meidän tulisi niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla olla riittävän nöyriä oppimaan aiemmasta, ilman tuomion henkeä.

Viisas sielunhoitaja

Koronavaiheen myötä huomaan väsyneeni jatkuvan uutisvirran seuraamiseen. En mitenkään kanna syyllisyyttä siitä, enkä edes ihmettele sitä. Varmaan moni muukin kokee samoin. (Yhtä varmasti hallituksen & co. kannattaisi miettiä attraktiivisempaa tiedottamista, mutta se onkin jo ihan toinen juttu.) Pääpointti on kuitenkin tämä; seuraa infoähky, nettiväsymys ja uutisuupumus.

Kyse on tietenkin paljon laajemmasta ja pitempiaikaisesta ilmiöstä. Nykyisin on mahdollista saada tietoa mitä ihmeellisimmistä asioista maailmassa ja seurata lähes tulkoon reaaliaikaisesti maailmantapahtumia. Niinpä monet kristitytkin viettävät tuntitolkulla aikaa internetissä, heresyhunterit tutustuvat mitä erikoisimpiin harhaoppeihin ja salaliittoteoreetikot penkovat mitä oudompaa kvasi-informaatiota netistä (enkä nyt mitenkään yhdistä näitä kolmea ryhmää toisiinsa). Mutta yhtä kaikki: ahdistustahan se saa aikaan.

Danielin kirjan lopussa on enkelin mielenkiintoinen ohje vanhalle Danielille:

"Mutta sinä, Daniel, lukitse nämä sanat ja sinetöi tämä kirja lopun aikaan asti. Monet tutkivat sitä ja ymmärrys lisääntyy." Dan. 12:4

On mielenkiintoista huomata ensinnäkin se, että enkeli käskee ilmestystiedon haltijaa, Danielia sulkemaan informaatiolähteen "lopun aikaan asti". Kaiken käsillämme hetkessä olevan tiedon aikana kaikki informaatio ei olekaan noin vain saatavilla. Jumala itse on ilmoituksen lähde ja ilmestyksen antaja. 

Monet käännökset viittaavat myös siihen, että enkeli kuvaa Danielille tulevaisuutta "lopun aikana", jolloin ihmiset ryntäilevät tiedonjanossaan (suhteessa sekä Danielin kirjaan että yleensä siihen, missä kulloinkin mennään) edestakaisin sinne ja tänne. Tämän seurauksena sitten tieto kasvaa, mikä synnyttää ihmisissä ahdistusta ja epätoivoa sen suhteen, miten ihmiskunnan tulevaisuudessa käy. 

Näyttää vahvasti siltä, että olemme tällä hetkellä tällaisessa tilanteessa.

Monien erilaisten ärsykkeiden, vaikutusten ja monenlaisen informaation sinkoillessa sinne tänne ihmismielen taistelukentällä voin kuitenkin löytää rauhan ja lapsenomaisen luottamuksen Taivaalliseen Isään. Daavid kuvaa tätä raamatullista mielen tyyntymisen prosessia osuvasti:

"Herra, minun sydämeni ei ole ylpeä, eivätkä silmäni ole korskeat. En puutu asioihin, jotka ovat minulle liian suuria ja ihmeellisiä. Totisesti, minä olen tyynnyttänyt ja rauhoittanut sieluni. Niin kuin vieroitettu lapsi äidin helmassa, niin kuin vieroitettu lapsi, niin on minun sieluni." Ps. 131:1-2

Keskittämällä mielemme ja ajatuksemme Jumalaan ja lukemalla ja puhumalla hengellemme ja sielullemme Jumalan Sanaa me voimme löyttää tällaisen kevon ja pysyä siinä, meni maailma sitten mihin suuntaan hyvänsä. Jumalan Sana on viisas sielujemme hoitaja.

Ja joskus on myös hyvä omatoimisesti säädellä itseensä kohdistuvaa informaatiotulvaa.