Olen viime aikoina miettinyt paljon käsitettä marginaali ja marginaalisuus. Tätä tutkistelua harrastan nyt nimenomaan hengelliseen elämään, seurakunnan työhön ja kristityn vaellukseen liittyen. Mitä marginaalisuus on, mitä se edustaa ja mitä se merkitsee valtavirralle? Marginaali ja valtavirta nimittäin ovat ääripäitä. Entä mitä ajattelevat tällaisesta aidot marginaali-ihmiset?
Itse luokittelen itseni marginaalikristityksi. Kristillisyyteni nousee ei-luterilaisesta perinteestä, vaikka siinä onkin ollut viidesläinen, sanoisinpa jopa muromalainen, mutta myös karismaattinen sävy. Törmäsin muutama vuosi sitten professori Miikka Ruokasen käyttämään termiin jälkitunnustuksellisuus, minkä hän on lanseerannut kiinalaisesta kristillisyydestä. Ruokasen mukaan jälkitunnustuksellisuus edustaa "uutta ja radikaalia ekumeenista mallia harjoittaa yhteyttä paikallistasolla sovituksen hengessä". Koen tällaisen itselleni läheiseksi ja luulen eläneeni tätä todeksi jo 1970-luvulta asti.
Seurakuntaelämää ajatellen edustan selkeästi "seurakunnallista toiseutta". En kuulu mihinkään olemassaolevaan viralliseen kirkkokuntaan, enkä ole jäsen missään yhdistyspohjaisessa seurakunnassa. Kuitenkin minulla on selkeä kristityn identiteetti ja elän sitä käytännössä todeksi omassa hartauselämässäni, omassa hengellisessä lähiyhteisössäni ja kotiseurakuntaliikehdinnässä sekä laajemmin muiden oman kotikaupunkini uskovien yhteydessä.
Entä marginaalisuus kristinuskossa laajemmin? Muistan joskus ammoin silmieni auenneen lukiessani Uppsalan yliopiston kirkkohistorian professori Gunnar Westinin tiiliskiveä "Vapaan kristillisyyden historia". Opin huomaamaan sen, miten ns. virallisen kirkkohistorian tulkinta "eriuskolaisliikkeistä" olikin sikäli harhaanjohtava, että kyse olikin yhdestä kristinuskon haarasta. Tämä pitää erityisen hyvin paikkansa reformaation aikana. Vielä vavahduttavampaa oli huomata, miten näistä eriuskolaiskiikkeistä itsestään sukeutuikin Amerikan uudella mantereella olemassaolevaa valtavirtaa. Näyttää siltä, että nykyisin voimakkaimmin maailmassa kasvava kristinuskon muoto, helluntailais-karismaattinen kristillisyys, on saanut alkunsa marginaalista.
Entä marginaalisuus Suomen hengellisessä kentässä? Seuraavassa lyhyt lainaus vuosien takaa omista muistiinpanoistani.
"Eräs harvemmin plärätty blogi omalla kohdallani on Miettelijän päiväkirja, osa III, www.petjar.blogspot.com. Nyt siellä oli mielenkiintoinen, pitkähkö juttu ”Paavo Ruotsalaisesta ja välittömästä kokemuksesta”. Harva tyyppi kirkkohistoriassa on jättänyt yhtä syvää jälkeä suomalaiseen sielunmaisemaan, ajatellaan nyt vaikka Juha Siltalan kulttiteosta ”Suomalaisesta ahdistuksesta”. Jos taas ajatellaan evl. kirkkoa tänään, niin alun perin marginaalinen lahkolais- ja hurmosliike herännäisyys eli körttiläisyys edustaakin nyt valtavirtaa. Suurin osa luterilaisista papeista ilmoittaa samaistuvansa nimenomaan herännäisyyteen kirkon perinteisistä herätysliikkeistä.
Jotain perisuomalaista körttiläisyys siis edustaa maamme hengellisessä kentässä, jopa niin vaarallisella tavalla, että se voi – joko tahtomattaan tai tietoisesti, isien perintöä varjellakseen – jopa nousta aitoa ja tuoretta Jumalan Hengen vaikutusta vastustamaan. Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta. Jeesuksen aikanakin kävi näin, muusta kirkkohistoriallisesta todistusaineistosta puhumattakaan. Eri asia on, ovatko uskonnolliset johtajat tai ihmiset ylipäätään oppineet tuosta mitään.
Olen usein ajatellut, että sekä Paavo Ruotsalainen että Martti Luther ovat molemmat historian väärin ymmärrettyjä hahmoja. He ovat kirkollisia ikoneita, joiden sanomiset ja tekemiset, koko curriculum vitae on kanonisoitu ja julistettu kaikkien suomalaisten yhteiseksi pyhäinjäännökseksi. Ehkäpä Ukko-Paavokaan ei ihan heti tunnistaisi itseään tämän maailmanajan eleniusten & co tulkinnoista ja selityksistä?"
Todellinen herätys alkaa melkein poikkeuksetta aina marginaalista, kuten Marko Jauhiainen osuvasti toteaa kirjassaan "Huomisen seurakunta". Oma kokemukseni tästä on se, että monet niistä asioista, jotka tänään edustavat suomalaiselle keskivertokristitylle ns. "lasten leipää", kuten esim. armolahjat tai ylistysmusiikki, olivat omassa nuoruudessani 70-luvulla hyvin marginaalisia ilmiöitä. Edelleen oma kokemukseni edellä mainitsemastani "seurakunnallisesta toiseudesta" on, että monet niistä totuuksista ja käytännöistä, jotka vuosituhannen vaihteessa edustivat niin luterilaisen kirkon kuin vapaiden suuntienkin piirissä hyvin marginaalista ilmiötä, ovatkin nykypäivänä hyvin kysyttyjä kultajyväsiä hengellisessä elämässä. Puhun nyt kotiseurakuntamallista ja sen edustaman orgaanisen lähiyhteyden merkityksestä.
Marginaalisuuden hyviä puolia on ilman muuta se, mitä eräs tuntemani kristitty vaikuttaja on todennut: "...kun ei täydy välittää kaikenlaisista kirkollisista kotkotuksista". Ilman sarvia ja hampaita, parikymmentä vuotta sitten minua varoiteltiin moisien aatosten esille tullessa "luisumasta kristittyjen yhteyden reuna-alueille". Niinpä niin, ja eräänä aamuna herätessäni huomaankin koko kristityn maailman muuttuneen orgaanisuuden nimiin vannomaksi. Näinkö marginaalista tuleekin valtavirtaa? Voi olla, ettei kotiseurakuntaliikkeestä sellaisena pienenä versona, jona sen nyt näemme, koskaan tule mitään suomalaisen kristillisyyden valtavirtaa (enkä edes tiedä, toivonko sitä). Kyse on kuitenkin paljon syvemmästä ilmiöstä, kuin vain jostain "-laisuudesta". Kyse on ajattelutavan muutoksesta.
Olisiko niin, että sensijaan, että puhumme marginaalista, alkaisimmekin nähdä monet marginaalisuudeksi kutsutun edustajat pioneereina ja edelläkävijöinä? Näyttää nimittäin siltä, että monet uusista käytännön teologisista innovaatioista nousevat marginaalista laajempaan tietoisuuteen, tullen aikaa myöten "lasten leiväksi". Ounastelen em. kaltaisten ilmiöiden, kuten jälkitunnustuksellisuuden ja seurakunnallisen toiseuden edustavan tätä kehitystä. Sen takia kannattaa tarkkailla marginaaleja ja ottaa oppia ja vaikutteita sieltä. Sieltä nimittäin voit löytää, nousevien, hiljaisten trendien ohella, myös merkkejä aidosta Jumalan Hengen uutta luovasta työstä.
No comments:
Post a Comment