Myrkylliset seurakunnat

 

Olen viime päivinä lukenut Marc A. Dupontin kirjaa Toxic Churches, Restoration from Spiritual Abuse (Sovereign World, 2004, UK) ja se on todella terveellisellä tavalla ravisteleva kirja. Se tuo terveen ja raittiin näkökulman, kun puhutaan hengellisestä väkivallasta ja siitä toipumisesta.

Mitä hengellisellä väkivallalla sitten tarkoitetaan? Erään määritelmän* mukaan kyse on jonkun tai joidenkin ihmisten hengellisen auktoriteetin väärinkäyttämisestä, mikä tuottaa vaurioita ihmisen hengelliselle hyvinvoinnille tai haittaa heidän hengellisen kasvunsa toteutumista. 

Hengellinen väkivalta voi olla tietoista tai tiedostamatonta, mutta yhtä kaikki se on vaikutuksiltaan hyvin tuhoisaa. 

Se ilmenee yleensä hierakkisesti ylhäältä alaspäin tapahtuvana "jyräämisenä", kovana johtajuutena, mutta se voi olla myös yhteisön jäsenten harjoittamaa hengellistä väkivaltaa omaa pastoriaan tms. kohtaan. Tällöin syynä on usein yhteisön johtajan oma turvattomuus, pelokkuus ja alttius ulkopuolisille vaikutteille/vaikuttajille. Toki tämäkin voi poikia kovaa ja autoritaarista johtajuutta, jolle on ominaista kyvyttömyys myötäelämiseen tai ymmärtämättömyys ihmisten tarpeita kohtaan. 

Tämä ilmenee käytännössä sanoin ja/tai teoin, jotka vaikuttavat vääristävästi ihmisen kuvaan Jumalasta ja Hänen tahdostaan ihmistä kohtaan. Kyse voi olla uhkailusta tai pelottelusta, julkisesta nolaamisesta ja nöyryyttämisesta tai kontrollin ulottamisesta henkilön yksityiseen elämään, kuten rahankäyttöön, pukeutumiseen, aviopuolison tai ammatin valintaan yms. Mielenkiintoinen toteamus kirjassa oli, että on kyse millaisesta vallan väärinkäyttämisestä hyvänsä - seksuaalisesta, hengellisestä, psyykkisestä tai ruumiillisesta - niin sen vaikutukset ovat samankaltaiset; häpeä, syyllisyys, itsensä syyttäminen tapahtuneesta jne. 

Hengellinen väkivalta voi ilmetä myös teologisena tai dogmaattisena "jyräämisenä", jossa toiselle osapuolelle ei anneta mahdollisuuksia esittää omaa näkökantaansa. Se voi olla myös sielullista rukousta/esirukousta jonkun puolesta, jolloin siihen liitetään syyllistämistä ja tuomitsemista. 

Dupont luettelee muutamia sellaisia tunnusmerkkejä, jotka hyvin usein viittaavat yhteisössä tapahtuvaan hengelliseen väkivaltaan ja huonoon johtajuuteen:

• yhteisössä vallitsevat hengellisen elitismin ja/tai eristäytymisen asenteet
• johtajien harjoittama toisinajattelijoiden tuomitseminen ja suoranainen "kirousten" langettaminen
• ihmisten henkilökohtaiseen elämään puuttuminen, mikä tarkoittaa ihmisen vapaan tahdon ja kieltämistä
• johtajuus ilman tilivelvollisuutta mihinkään suuntaan
• Jumalan ja johtajan palvelemisen häilyvä raja
• uskonnollinen lakihenkisyys, ihmisten alistaminen ja tuomitseminen ehdonvallan asioissa tai rippisalaisuuden rikkominen
• syntipukkien etsiminen ja ongelmien ulkoistaminen, jopa kieltäminen
• alaisten ja vastuunkantajien jatkuva vaihtuminen

Kyse ei ole mistään uudesta ilmiöstä, vaan Raamattu puhuu siitä monin tavoin. Mainittakoon esimerkkeinä tästä Hesekielin kirjan luku 34 (erityisesti jakeet 2, 4 ja 18-19) ja Jeesuksen puhe kirjanoppineita ja fariseuksia vastaan Matteuksen evankeliumin luvussa 23 (erityisesti jakeet 2-4, 13-15). Tämän väärän hengellisen auktoriteetin vastakohdaksi voimme asettaa Jeesuksen esimerkin hyvänä paimenena Matt. 9:36:ssa: "kun Hän näki kansanjoukot, Hänen tuli sääli, sillä ihmiset olivat nääntyneitä ja hylättyjä kuin lampaat, joilla ei ole paimenta".

Lopulta kirja tuo hyvin esille sen, miten ensiarvoisen tärkeä on antaa anteeksi näille ihmisille. Todelliseen vapautumiseen ei ole mitään muuta tietä. Löytyy kirjasta toki paljon (ja todella hyviä) neuvoja hengellisestä väkivallasta toipumiseen muutenkin, mutta suosittelen jokaiselle tämän kirjan lukemista itse. 

-------

* Ellel Ministries UK, Flagship Programme 2017.

Virtasen lyhyt joulupakina

Virtanen käveli muina miehinä keskustan joulukadun poikki, kun hän havaitsi kaksi puolituttua kaveria puhumassa megafoniin. Kolme neljä joulukiireiltään pysähtynyttä kaupunkilaista kuunteli heitä hetken aikaa, kunnes jatkoivat matkaa.

- Joulun ajan ylimääräinen hiilikuorma tulee pääasiassa lihapainotteisesta joulutarjoiluista, ruokahävikistä ja joululahjoista, joita ei olisi muutenkin ostettu tarpeeseen! lausui toinen kaveruksista megafoniin. Ääni kaikui paikallisen kauppakeskuksen seinästä. Joku ohikulkija kääntyi vielä katsomaan tätä pienimuotoista demonstraatiota. 

- Mitäs Virtanen tähän sanoo? kysyi toinen kaveruksista haastavasti, katsahtaen tiukasti Virtaseen.

- Noo, periaatteessa olen samaa mieltä, mutta eiväthän nuo luettelemasi asiat oikeastaan mitenkään liity joulun todelliseen sanomaan, Virtanen tuumiskeli rauhallisesti ja kääntyi lähteäkseen. Rouva kotona jo odotti riisipuuron kanssa.

- Uskovaiset ne haluaa viedä kaiken ilon ihmisiltä... Virtanen kuuli toisen kaveruksista mutisevan peräänsä.

Marginaalisuudesta vielä

 Entä mitä Raamattu sanoo marginaalisuudesta? Edustiko Jeesus sitä? 

Länsimaiden valtiollistetun kristinuskon taustaa vasten saattaa olla vaikeaa ymmärtää ajatusta raamatullisesta marginaalisuudesta. Kun on, kuten minä, syntynyt ja pitkään elänyt todellisuudessa, jossa kristinusko on ollut ikään kuin kulttuuriimme sisäänkirjoitettu primus motor, on vaikeaa hahmottaa divina margine´a. Erityisen yllättävänä se näyttäytyy tilanteessa, jossa tuo aiempi hegemonia syrjäytetään ja usko ajetaan uudelleen marginaaliin.

Vanhan testamentin profeetoista erityisesti Jesajan ja Jeremian hellimän ajatuksen "pyhästä jäännöksestä" luulisi selventävän kuvaa. Kun aiempi uskonnollinen valtavirta pyyhkäistään olemattomiin, jäljelle jää vain pyhä jäännös, eikä tämä tapahdu kivutta (kuten se ei tapahdu nytkään). Jäännöksen on selvittävä pimeässä, vaivan alla ja halveksittuna (Jes. 8:23). Mutta pyhän jäännöksen profeetallinen sanoma sisältää myös ajatuksen tähän marginaaliin syntyvästä Messiaasta. Kansa, joka vaeltaa nyt pimeydessä, näkee suuren valkeuden, ja ne, jotka asuvat suorastaan kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus (Jes. 9:1). Poikki hakatun puun kannosta versoo esiin uusi Vesa, joka tulee aikanaan korjaamaan koko potin (Jes. 11:1). Lohdutukseksi voidaan sanoa, että lopulta koittaa uuden jumalallisen valtavirran aika, mikä ei noudata aiempia kalentereita.

Tästä messiaanisesta vesasta sanotaan, että Hänkin syntyy marginaaliin, kuin juuri kuivasta maasta. Hänellä ei ollut ihmissilmin mitattavaa vartta eikä kauneutta, ei ihailtavia titteleitä tai oppiarvoja, eikä mainittavaa muotoa, johon olisi voitu mielistyä. Päinvastoin, Hän oli ylenkatsottu ja ihmisten marginaaliin työntämä ja hylkäämä (Jes. 53:2-3). Niinpä Hänestä sanotaan, että tästä marginaalista Hän tulee; omalta pohjaltansa Hän on kasvava. Mutta tästä marginaalista käsin Hän myös rakentaa todellisen ja oikean Jumalan huoneen (Sak. 6:12). 

Tällainen marginaalinen messiashan Jeesus Nasaretilainen maanpäällisen elämänsä aikana oli. Hän kykeni ilman huolen häivää maksamaan verot keisarille ja antamaan uskonnolliselle eliitille sille viran puolesta kuuluvan arvostuksen (Matt. 22:21, 23:2-3). Tosiasiassa mitään tuosta ei ollut pois Häneltä itseltään, koska Hänen valtakuntansa ja kuninkuutensa ei ole tämän maailman valtavirran määriteltävissä. Kuitenkin kunnia piti antaa sille, jolle se kuuluu eli Jumalalle ja hyvät teot piti tehdä täysin toisenlaisista motiiveista eli nöyryydestä ja kunnioituksesta Jumalaa kohtaan (Matt. 22:21, 23:8-12). 

Jeesus ei uskonut itseään niille, jotka kovin kevein perustein ilmoittautuivat Hänen kannattajikseen. Hän tiesi tasan tarkkaan sen, mitä ihmisessä on ja näki valtavirtaa ajavien motiivien läpi. Niinpä Hän ei oman julkisen toimintansa aikana sitoutunut mihinkään olemassaolevista poliittisista tai uskonnollisista puolueista, ei selootteihin, eikä essealaisiin, ei fariseuksiin eikä saddukeuksiin, eikä herodilaisiin. Hän kasvoi omalta pohjaltaan, niin kuin juuriverso kuivasta maasta ja osoittautui lopullisen pelastuksen tuojaksi.

Tältä pohjalta ei sitten ollut ihme, että eräästä Häneen Messiaanaan uskovien seurakunnasta sen istuttaja sanoi, ettei siinä joukossa ollut montaa inhimillisesti viisasta, mahtavaa, eikä jalosukuista. Päinvastoin, koko joukko oli oman aikansa marginaali-ihmisiä. Tämä tapahtui sen tähden, että Jumala valitsee sen, mikä on heikkoa, halpasukuista ja halveksittua, jotta se, mikä on jotain tämän maailman silmissä, joutuisi häpeään (1.Kor. 1:26-29). 

Ajatuksia marginaalisuudesta

 Olen viime aikoina miettinyt paljon käsitettä marginaali ja marginaalisuus. Tätä tutkistelua harrastan nyt nimenomaan hengelliseen elämään, seurakunnan työhön ja kristityn vaellukseen liittyen. Mitä marginaalisuus on, mitä se edustaa ja mitä se merkitsee valtavirralle? Marginaali ja valtavirta nimittäin ovat ääripäitä. Entä mitä ajattelevat tällaisesta aidot marginaali-ihmiset?

Itse luokittelen itseni marginaalikristityksi. Kristillisyyteni nousee ei-luterilaisesta perinteestä, vaikka siinä onkin ollut viidesläinen, sanoisinpa jopa muromalainen, mutta myös karismaattinen sävy. Törmäsin muutama vuosi sitten professori Miikka Ruokasen käyttämään termiin jälkitunnustuksellisuus, minkä hän on lanseerannut kiinalaisesta kristillisyydestä. Ruokasen mukaan jälkitunnustuksellisuus edustaa "uutta ja radikaalia ekumeenista mallia harjoittaa yhteyttä paikallistasolla sovituksen hengessä". Koen tällaisen itselleni läheiseksi ja luulen eläneeni tätä todeksi jo 1970-luvulta asti.

Seurakuntaelämää ajatellen edustan selkeästi "seurakunnallista toiseutta". En kuulu mihinkään olemassaolevaan viralliseen kirkkokuntaan, enkä ole jäsen missään yhdistyspohjaisessa seurakunnassa. Kuitenkin minulla on selkeä kristityn identiteetti ja elän sitä käytännössä todeksi omassa hartauselämässäni, omassa hengellisessä lähiyhteisössäni ja kotiseurakuntaliikehdinnässä sekä laajemmin muiden oman kotikaupunkini uskovien yhteydessä. 

Entä marginaalisuus kristinuskossa laajemmin? Muistan joskus ammoin silmieni auenneen lukiessani Uppsalan yliopiston kirkkohistorian professori Gunnar Westinin tiiliskiveä "Vapaan kristillisyyden historia". Opin huomaamaan sen, miten ns. virallisen kirkkohistorian tulkinta "eriuskolaisliikkeistä" olikin sikäli harhaanjohtava, että kyse olikin yhdestä kristinuskon haarasta. Tämä pitää erityisen hyvin paikkansa reformaation aikana. Vielä vavahduttavampaa oli huomata, miten näistä eriuskolaiskiikkeistä itsestään sukeutuikin Amerikan uudella mantereella olemassaolevaa valtavirtaa. Näyttää siltä, että nykyisin voimakkaimmin maailmassa kasvava kristinuskon muoto, helluntailais-karismaattinen kristillisyys, on saanut alkunsa marginaalista.

Entä marginaalisuus Suomen hengellisessä kentässä? Seuraavassa lyhyt lainaus vuosien takaa omista muistiinpanoistani.

"Eräs harvemmin plärätty blogi omalla kohdallani on Miettelijän päiväkirja, osa III, www.petjar.blogspot.com. Nyt siellä oli mielenkiintoinen, pitkähkö juttu ”Paavo Ruotsalaisesta ja välittömästä kokemuksesta”. Harva tyyppi kirkkohistoriassa on jättänyt yhtä syvää jälkeä suomalaiseen sielunmaisemaan, ajatellaan nyt vaikka Juha Siltalan kulttiteosta ”Suomalaisesta ahdistuksesta”. Jos taas ajatellaan evl. kirkkoa tänään, niin alun perin marginaalinen lahkolais- ja hurmosliike herännäisyys eli körttiläisyys edustaakin nyt valtavirtaa. Suurin osa luterilaisista papeista ilmoittaa samaistuvansa nimenomaan herännäisyyteen kirkon perinteisistä herätysliikkeistä.

Jotain perisuomalaista körttiläisyys siis edustaa maamme hengellisessä kentässä, jopa niin vaarallisella tavalla, että se voi – joko tahtomattaan tai tietoisesti, isien perintöä varjellakseen – jopa nousta aitoa ja tuoretta Jumalan Hengen vaikutusta vastustamaan. Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta. Jeesuksen aikanakin kävi näin, muusta kirkkohistoriallisesta todistusaineistosta puhumattakaan. Eri asia on, ovatko uskonnolliset johtajat tai ihmiset ylipäätään oppineet tuosta mitään.

Olen usein ajatellut, että sekä Paavo Ruotsalainen että Martti Luther ovat molemmat historian väärin ymmärrettyjä hahmoja. He ovat kirkollisia ikoneita, joiden sanomiset ja tekemiset, koko curriculum vitae on kanonisoitu ja julistettu kaikkien suomalaisten yhteiseksi pyhäinjäännökseksi. Ehkäpä Ukko-Paavokaan ei ihan heti tunnistaisi itseään tämän maailmanajan eleniusten & co tulkinnoista ja selityksistä?"

Todellinen herätys alkaa melkein poikkeuksetta aina marginaalista, kuten Marko Jauhiainen osuvasti toteaa kirjassaan "Huomisen seurakunta". Oma kokemukseni tästä on se, että monet niistä asioista, jotka tänään edustavat suomalaiselle keskivertokristitylle ns. "lasten leipää", kuten esim. armolahjat tai ylistysmusiikki, olivat omassa nuoruudessani 70-luvulla hyvin marginaalisia ilmiöitä. Edelleen oma kokemukseni edellä mainitsemastani "seurakunnallisesta toiseudesta" on, että monet niistä totuuksista ja käytännöistä, jotka vuosituhannen vaihteessa edustivat niin luterilaisen kirkon kuin vapaiden suuntienkin piirissä hyvin marginaalista ilmiötä, ovatkin nykypäivänä hyvin kysyttyjä kultajyväsiä hengellisessä elämässä. Puhun nyt kotiseurakuntamallista ja sen edustaman orgaanisen lähiyhteyden merkityksestä. 

Marginaalisuuden hyviä puolia on ilman muuta se, mitä eräs tuntemani kristitty vaikuttaja on todennut: "...kun ei täydy välittää kaikenlaisista kirkollisista kotkotuksista". Ilman sarvia ja hampaita, parikymmentä vuotta sitten minua varoiteltiin moisien aatosten esille tullessa "luisumasta kristittyjen yhteyden reuna-alueille". Niinpä niin, ja eräänä aamuna herätessäni huomaankin koko kristityn maailman muuttuneen orgaanisuuden nimiin vannomaksi. Näinkö marginaalista tuleekin valtavirtaa? Voi olla, ettei kotiseurakuntaliikkeestä sellaisena pienenä versona, jona sen nyt näemme, koskaan tule mitään suomalaisen kristillisyyden valtavirtaa (enkä edes tiedä, toivonko sitä). Kyse on kuitenkin paljon syvemmästä ilmiöstä, kuin vain jostain "-laisuudesta". Kyse on ajattelutavan muutoksesta.   

Olisiko niin, että sensijaan, että puhumme marginaalista, alkaisimmekin nähdä monet marginaalisuudeksi kutsutun edustajat pioneereina ja edelläkävijöinä? Näyttää nimittäin siltä, että monet uusista käytännön teologisista innovaatioista nousevat marginaalista laajempaan tietoisuuteen, tullen aikaa myöten "lasten leiväksi". Ounastelen em. kaltaisten ilmiöiden, kuten jälkitunnustuksellisuuden ja seurakunnallisen toiseuden edustavan tätä kehitystä. Sen takia kannattaa tarkkailla marginaaleja ja ottaa oppia ja vaikutteita sieltä. Sieltä nimittäin voit löytää, nousevien, hiljaisten trendien ohella, myös merkkejä aidosta Jumalan Hengen uutta luovasta työstä. 

Omia kokemuksia

Kuluneen syksyn aikana olen miettinyt paljon identiteettiäni. 

Tärkeämpää kuin saada jotain itselleen, (on se virka, status, arvo, apuraha tai maine), on kasvattaa juuria syvemmälle uskossa Kristukseen. 

Meidän perusidentiteettimme on lapseus. Olemme aina ensisijaisesti Jumalan lapsia ja Hän on Taivaallinen Isämme. Identiteettimme ei määräydy meihin lyötyjen tai itse itseemme lyömiimme leimojen pohjalta. On kyllä hyvä miettiä, mitä ja millaisia leimoja minuun on lyöty? Kuka tai ketkä ovat näitä leimoja lyöneet? 

Avain tässä kaikessa on Kristus-keskeinen tarpeideni tyydyttäminen. Mihin se johtaa ihmisen, jos hänen sisällään on rakkauden nälkä? Johtaako se erilaisiin fantasioihin tai illuusioihin todellisuudesta? Tai muiden hyväksynnän etsimiseen eri keinoin?

Jumalan valtakunnan työntekijyyskin voi olla tällainen leima. Tätä kautta hankittu identiteetti voi olla haitallinen, jos se syrjäyttää lapseuden ja suhteen Taivaalliseen Isään. Jumala ei paranna meitä voidakseen käyttää meitä. Hän tekee sen päästäkseen suhteeseen kanssamme. 

Jeremian kirjassa on kuvattuna tilanne, jossa Israelin kansa on syyllistynyt kaksinkertaiseen syntiin. Toisaalta he olivat hylänneet oikean tien, mutta sen lisäksi he olivat valinneet oman tien (2:13). Itsensä manipulointi kipeiden kokemusten kautta on hyvin haitallista. Jos valtakunnan työntekijän identiteetti syrjäyttää lapseuden, voi jossain tilanteessa olla jopa parempi luopua valtakunnan työntekijyydestä, ettei huomaisi luopuneensa lapseudestaan. Seurakunnan vastuunkantajana saadut haavat voivat olla kaikkein hankalimpia parantumaan.   

Jumala-suhde on aina liittosuhde, ei työsopimus- tai työehtosopimussuhde, vielä vähemmän työnjakosopimus. Se on liittosuhde, joka perustuu rakkauteen. Jotka rakastavat toisiaan ovat myös sitoutuneita toisiinsa. 

Kannattaa siis miettiä tarkkaan ja syvästi, mihin olenkaan perustanut identiteettini. Muiden hyväksyntään seurakunnassa, kuulumiseen johonkin yhteisöön, kelpaamiseen joillekin ihmisille tai väärin tehostein pönkitettyyn itsetuntoon?  

Jumala haluaa suhdetta kanssasi. Hän ei ole viemässä läpi jotain kahdeksan kohdan ohjelmaa elämässäsi.