Post-Corona 2

Muuttuuko uskonnollisuus, ja kristillinen spiritualiteetti siinä mukana, koronaviruskriisin myötä enemmän kärsimys- ja kuolemaorientoituneeksi? On mielenkiintoista lukea historiankirjoista, miten ihmiset reagoivat ja miten uskonnollinen käyttäytyminen muuttui 1300-luvun Euroopassa ”musta surma”-nimisen ruttotaudin myötä, joka teki valtavan vaikutuksen tuon ajan ihmisiin, heidän ajatteluunsa ja maailmankuvaansa.

Aikalaislähteet kertovat, että tässä tilanteessa jotkut eristäytyivät tyystin muista ihmisistä, toisten tyytyessä varovaiseen ja kohtuulliseen elämäntapaan ja välttäessä kaikenlaista hurjastelua. He liittyivät pikkuseurueiksi ja pysyttelivät sisätiloissa, huolehtien siitä, ettei joukossa ollut ketään sairastunutta ja eläen äärimmäisen varovaista ja turvallisuushakuista elämää. Toiset taas menivät toiseen äärimmäisyyteen, jossa piti syödä ja juoda ja nauttia kaikesta mitä elämä tarjosi ja muutenkin olla välittämättä koko taudista. Ihmisten käyttäytyminen ei ole paljon muuttunut vuosisatojen kuluessa.

Mielenkiintoista on myös se, miten tuon ajan ihmisten uskonnollinen käyttäytyminen tuossa tilanteessa ilmeni? Kirkollisin juhlakulkuein ja katumusharjoituksin ihmiset koettivat torjua taivaan vihaa. Syntyi jopa kammottava ruoskijakulkueliike, jossa sekä miehet että naiset vaelsivat, tuhkaa päälleen sirotellen, pitkiä matkoja paljain jaloin ja ruoskien itseään verille, valitusvirsiä laulaen. Elettiin poikkeuksellisia henkisen sekasorron ja uskonnollisten ääri-ilmiöiden aikoja.

Miten ihmisten uskonnollinen käyttäytyminen tulee muuttumaan koronaviruksen jälkeisessä maailmassa? Lisääntyykö esimerkiksi ihmisten kiinnostus apokalyptiikkaa kohtaan? Yleensähän se näyttää kasvavan tällaisina levottomina aikoina, jolloin huomisen ennustettavuus on huvennut alle minimin. Nykyisenä uskonnollisesti hyvin monimuotoisena aikana apokalyptiikan harrastaminen ei rajoitu vain kristinuskon piiriin, vaan sitä nähdään yhtä lailla niin new age-uskonnollisuuden kuin poliittisen eksterminismin (tai vaikkapa vihreän liikkeen) piirissä.

Toisaalta voidaan myös kysyä, nouseeko, pahimman mentyä ohi, esiin uusi buumi eskapistista ja emotionaalisesti hyvin latautunutta äärikarismaattisuutta? Lisäksi meillä on jo nyt esimerkkejä ”uskonrohkeudesta”, jossa aika yksioikoisesti viitataan kintaalla maallisen esivallan ohjeille koronavirukselta suojautumisen suhteen. Perusteluina käytetään mm. sellaisia sanontoja, kuten että ”kieltäydytään antamasta pelolle sijaa” tai ”ei haluta olla lietsomassa hysteriaa”. Näihin liitetään usein mukaan myös hengellisen sodankäynnin ulottuvuus, jonka varjolla näyttää olevan helppo syrjäyttää puhtaasti lääketieteellinen näkökulma asiaan.

Entä miten käy kristinuskolle ominaiselle ekspansiivisuudelle ja missionaalisuudelle, mikäli nykyaikaan päivitetty luostarilaitosta ja erämaaisiä ihannoiva kristillisyys lisääntyy? Näiden kahden välillä näyttää nimittäin olevan mielenkiintoinen jännite, koska niin kristillisen kulttuurin vaalimista kuin ennakkoluulotonta missionaalisuuttakin näytetään voitavan perustella raamatullisin ja ennen kaikkea kristillisen tradition argumentein.

Kyyninen ajatus on se, että kaikille totalitaristisille pyrkimyksille koronaviruksen kaltainen kriisi tarjoaa oivan tilaisuuden toteuttaa omat ”märät unensa”. Tulemmeko näkemään uudenlaisen fasismiin rinnastettavan ajattelun nousun liittyen, ympäristöhuolen ohella, ihmisten valintoihin ja elämäntapaan hygieniaan, käyttäytymiseen ja kulutustottumuksiin? Ei ole vaikea arvata, että arvot ja asenteet koventuvat tässä kohdin. Kukapa meistä ei haluaisi suojella itseään ja rakkaitaan.

Entä miten käy viime vuosien suurimman megatrendin eli kaupungistumisen? Mielenkiintoisen ja itse asiassa hyvin oivaltavan näkökulman aiheesta esitti Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Markus Pirttijoki. Haluamatta mitenkään irvailla, voi todeta, että nykyisen kaltaisen pandemian aikana keskustan tuttu slogan ”pitää koko Suomi asuttuna” näyttääkin osoittautuvan hyvinkin harkitsemisen arvoiseksi. Koronaviruksen eräs vaikutus saattaa hyvinkin olla se, että ne, jotka vain siihen kykenevät, hankkiutuvat asumaan pois suurista kaupunkikeskittymistä. Eräs tulevaisuuden suuri arvotrendi tulee varmasti olemaan, ei ”slow-life”, vaan ”safe-life”.

Entä mitkä ovat koronaviruspandemian vaikutukset ihmisten arvoihin muuten? Muistan 90-luvun laman vaikuttaneen ihmisten arvoihin mielenkiintoisella tavalla, Toisaalta ihmisten asenteet esimerkiksi sosiaalituilla eläviä ja maahanmuuttajia kohtaan kovenivat. Toisaalta monet 80-luvun taloudellisella kultakaudella nousujohteista uraa rakentaneet jupit ja dinkit muuttivatkin laman myötä arvomaailmaansa rajusti, alkaen suuntautua humanistisen tai sosiaalialan ammatteihin. Laman myötä kaikille kävi ilmeiseksi, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä.

Se, miten ihmisten arvot tämän kriisin jälkeen tulevat muuttumaan, riippuu kriisin rajuudesta ja sen pituudesta. Tässä vaiheessa monet meistä ovat Perttu Pölösen tavoin vielä toiveikkaita, odottaen vain uuden (joskin lyhennetyn) jalkapallokauden alkamista. On hankala arvioida, millaiseksi tilanne menee, jos juhannuksena edelleen saamme lukea suurista kuolleiden määristä tai jos vielä puolen vuoden päästä kärvistelemme jonkinasteisessa karanteenissa.

Olemmeko koronan jälkeen entistä itsekeskeisempiä vai onko koittanut uusi yhteisöllisyyden aika, kuten monet näyttävät uskovan? Viime vuosituhannen lopulla siirryttäessä modernin ajan ”kovista arvoista” postmodernin eetokselle tyypillisiin arvoihin, (kuten ympäristöarvot, itsensä kehittäminen, ihmissuhteet ja henkisyys) tämä muutos ei jäänyt huomaamatta oikeastaan millään yhteiskunnan osa-alueella. Ajatellaanpa vaikka paljon puhuttujen X-, Y- ja Z-sukupolvien rentoa suhtautumista työhön, verrattuna maailmansodan jälkeisen sukupolven protestanttisen työetiikan ankaraan velvollisuudentuntoon. Modernin ajan kovia, kapitalistisia teesejä seurasi myöhäismoderni boheemin hedonistinen antiteesi.

Tuleeko koronaviruksen jälkeen jonkinlainen ”toinen moderni”, joka on kahden edellisen synteesi; taloudelliseen kasvuun tähtäävä trendi, jolla onkin jälkimodernin eetos ja arvot? Tai toisin päin? Nuoruuteni luterilaista sananpartta lainaten, ”me emme tiedä, me jäämme vain kyselemään”.

Entä tuleeko kulttuurissamme tulevaisuudessa ilmenemään uusi introvertti individualismin piirre, joka voi myös synnyttää uudenlaisia, suljetumpia lähiyhteisöjä urbaanissa ympäristössä? Joka tapauksessa näyttää siltä, että koronan jälkeisessä maailmassa jyvät erottuvat akanoista, monessakin mielessä. Nyt taitaa todellakin olla se kuuluisa teepussin kuumaan veteen laittamisen aika…

Joka tapauksessa nykyinen kriisi on vasta valmistelua seuraaville. Nyt on oiva tilaisuus valmistautua tulevaan priorisoimalla asiat oikein. Me tarvitsemme kipeästi aitoa profeetallista ääntä. Kertooko se, miten yllättäen koronavirus pääsi iskemään kimppuumme, jotain siitä, miten kevyttä ja pinnallista profeetallisuutemme on ollut?

Eräs Ruotsissa asuva ystäväni mietiskeli hiljattain Facebookissa saako koronaviruspandemia kristityt johtajat (tai ainakin jotkut heistä) uudelleen arvioimaan rooliaan ja missiotaan ja mitä se merkitsee Kristuksen ruumiille? Johtavatko he seurakuntansa etsimään aitoa opetuslapseutta, ennemmin kuin tyytymään pelkkänä katsojana olemista? Ohjaavatko he laumansa kohti sitä, mitä merkitsee olla seurakunta sanan varsinaisessa merkityksessä, ennemmin kuin bisnestä, tehdasta, teatteria tai organisaatiota? Etsivätkö he Jumalaa ja Hänen Sanaansa ja seuraavatko he sen antamia malleja (kuten ne on kuvattu esimerkiksi Apostolien teoissa? Vai jatkuuko kaikki niin kuin ennenkin?

Samaa ihmettelen minäkin.