Muistan joskus edellisen vuosituhannen lopulla olleeni valtavan innostunut siitä postmodernista murroksesta, jota tuolloin olimme seuraamassa. Muutosta kuvattiin kulttuuristen mannerlaattojen liikkumisena ja aiemmin vallalla olleiden paradigmojen murtumisena ja historian päättymisenä. Monet minut tuntevat voivat todistaa tämän kiinnostukseni olleen sekä aitoa että palavaa. Samoin monet tuntemani kristityt näkivät koko tuon kehityksen vähintäänkin epäilyttävänä, ellei peräti apostaattisena ajan merkkinä. Eikä ihme, järkytettiinhän siinä koko länsimaisen kristillisyyden muodon perusteita, kun sen jo 300-luvulta alkaen itsestään selvyytenä ollut kulttuurinen hegemonia ja uskonnollinen monopoli oli murtumassa länsimaissa.
Rehellisesti sanottuna, minä en kuulunut tähän joukkoon. Tai no, oikeastaan kuuluin – eipä tosiasioita niin tilastojen kuin omien kokemustenkaan perusteella voinut kieltää. Kuitenkin näin (ja edelleen näen) koko kehityksessä, ja nimenomaan ns. konstantinolaisen paradigman murtumisessa, paljon puhtaasti myönteisiä piirteitä. Jälkimodernin ajan länsimaiset ihmiset äkkiä olivatkin uudella tavalla avoimia hengellisille asioille. Toki he olivat (ja edelleen ovat) avoimia ihan kaikenlaiselle muullekin uskonnollisuudelle, mutta en ole koskaan pitänyt Pyhän Hengen Persoonaa ja evankeliumin sanaa niin heikkoina, että tätä erityisasema tulisi oikein lain ja virkavallan avulla turvata. Eikä sitä paitsi se länsimaisen valtakristinuskon harjoittamisen muoto, jota on saanut olla todistamassa, niin raamatullista aina ole ollut, että siihen olisi ehdottomasti voinut sitoutua. Aito Jeesus-usko sen sijaan on aina pärjännyt hyvin uskonnollisuuden vapailla markkinoilla aina apostolien ajasta lähtien – ja pärjää edelleen.
Nyt kuitenkin näyttää siltä, että jotain ajassamme on muuttumassa. Kun jälkimoderniin aikaan on kuulunut tietynlainen jälkikristillisyys, se on merkinnyt ennen kaikkea institutionalisoituneen kristinuskon valta-aseman rapautumista. 1800-luvun valistuksen ajan humanismista alkanut kehitys saavutti eräänlaisen huippunsa kylmän sodan jälkeisessä länsimaailmassa. Perinteinen kristillinen maailmankuva alkoi olla historiaa, kristinuskon asema kulttuuria hallitsevana korkeampana tietoisuutena syrjäytettiin ja sellaiset fundamentit, kuten arvot, ihmiskäsitys ja moraali laitettiin uusiksi. Kaiken tämän kehityksen hedelmää saamme nyt nauttia omassa Suomessakin, johon kehityksen uudet aallot rantautuvat usein viimeisenä mantereella.
Mutta mitä sitten, kun tällainen ”luopumus” etenee riittävän pitkälle? Mitään uskonnollista vacuumia kun ei ole, vaan vapautuneen (tai tyhjennetyn) tilan täyttää aina joku tai jokin. Kristittyinä uskomme näkymättömän henkivaltojen todellisuuden olemassa olemiseen ja välittömään vaikuttamiseen meidän näkyväiseen maailmaamme. Eli mitä sitten, kun sellaiset myöhäismoderniin aikaan ja eetokseen perinteisesti liitetyt määreet, kuten moniarvoisuus, valinnan ja sanomisen vapaus ja suvaitsevaisuus pyritään määrittelemään uudestaan? Suvaitsevaisuus tämän uuden määritelmän mukaan ei koskekaan kaikkia. On myös vääränlaista ajattelua, johon on puututtava. Lopulta käykin ilmi, että jossain onkin (vastoin aiempia väitteitä) olemassa jokin tarkasti määritelty yksi ainoa oikea totuus, jota kaikkien on hinnalla millä hyvänsä kumarrettava. (Käytännössä hinta voi olla ura, työpaikka, vapauden menetys, yöunet, maineen pilaaminen… you name it.) Olemme silloin kasvokkain sen historiallisen ilmiön kanssa, jota aiemmin on kutsuttu fasismiksi ja totalitarismiksi. Eli enää ei pelkkä jälkikristillisyys riitäkään.
Omaa tilannettamme Suomessa ajatellen olen usein miettinyt, olemmeko todistamassa uuden, poliittisesti tietoisen ja tältä pohjalta järkähtämättömästi toimivan virkamieskunnan nousua. Tällöin yksityinen kansalainen ei enää voikaan varuksettomasti luottaa poliisin, syyttäjälaitoksen tmv. noudattamaan puolueettomuus- ja tasavertaisuusperiaatteeseen. Olen kuullut meille vakuutettavan, että edelleenkään (mikä sanavalinta!) tavallisen lainkuuliaisen kansalaisen ei tarvitse pelätä mitään. Kyllä, kyllä, mutta entä sitten, kun hän yllättäen ja ns. bona fidé huomaakin syyllistyneensä menneisyydessä lain rikkomiseen? Tilannetta kuvaavat hyvin Bob Dylanin sanat laulussa ”Not Dark Yet” (miten profeetallinen nimi!): ”I know it looks like I´m moving, but I´m standing still”. Kristitty, joka on aina uskonut tietyllä tavalla, huomaakin olevansa syytettyjen penkillä uskonsa vuoksi – vieläpä takautuvasti.
Entä mitä tapahtuu silloin, kun samaa henkeä näyttävät hengittävän sisään ja ulos niin media sen eri muodoissaan, kulttuurinen eliitti julkisuudessa ja lähtökohtaisesti tutkimukselliseen objektiivisuuteen sitoutunut tiedeyhteisö (valtiosidonnaisen enemmistökirkon hymistellessä vieressä)? Yksityiselle kansalaiselle jää silloin kovin vähän liikkumatilaa. Hän huomaa edustavansa toisinajattelua sen kaikkein eniten majesteettirikosta muistuttavassa muodossaan ja taistelevansa tuulimyllyjä vastaan tilanteessa, jossa vastassa on sekä valtaapitävän monoliittisen todellisuuden hiljaisuus että syytökset samaan aikaan.
Tämä kaikki saa minut miettimään Uuden testamentin käsitettä ”antikristus”, jonka muuan apostolisen ajan kristitty lanseerasi joskus ensimmäisen vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Tämä Johannes on ainoa Uuden testamentin kirjoittajista, joka suoraan käyttää tätä termiä, mutta itse käsite, sen luonne ja toimintaperiaatteet ovat tuttuja jo Vanhan testamentin lehdiltä asti. Homman nimi on alusta alkaen ollut tulla ja olla Jumalan kaltainen, asettuen sen oikean ja todellisen Jumalan valtaistuimelle, josta Raamattu todistaa.
Tässä kohtaa on hyvä tiedostaa kreikan kielen etuliitteen ”anti-” kaksoismerkitys. Se voi tarkoittaa joko jotain vastaan asettumista (”vasta-kristus”) tai jonkun tilalle asettumista (”sijais-kristus”). Näistä viime mainittua pidän vaarallisempana, koska siihen kätkeytyy Jeesuksen mainitsema uhka eksytyksestä, joka eksyttää, jos mahdollista, valitutkin. Pahimmassa tapauksessa (ja raamatullisen eskatologian valossa hyvinkin todennäköisesti) se voi merkitä näitä kumpaakin. Yhtä kaikki, kyse on jostain sellaisesta kehityksestä, jossa aiemmin vallalla ollut hengellinen todellisuus pyritään, ei vain syrjäyttämään, vaan myös korvaamaan uudella uskonnolla. Erityisesti luterilaisen kirkon piirissä ilmennyt kehitys näyttää vievän asioita tähän suuntaan. Lisäksi meillä on omalla mantereellamme sopivasti esimerkkejä tästä ihan viime vuosisadaltakin, joten tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään. Pelkään pahoin meidän olevan tässä suhteessa menossa yhä pimenevämpiä aikoja kohti. Myönnän, että se innokkuus ja sokeus, jolla nykyisen kaltaisia noitavainoja ja kirjarovioita pystytetään, huolestuttaa minua. Olemmeko siirtymässä jälkikristillisyydestä antikristillisyyteen?
