Monday, April 01, 2019

Johanneksen mietteitä


Johanneksen evankeliumi on hyvin mielenkiintoinen siinä, miten se eroaa muista evankeliumeista. Se on ilmeisesti viimeisenä kirjoitettu, joten sen painotukset ovat erilaiset kuin mitä synoptikoilla on. Joskus näitä lukiessa tulee mieleen, että Johannes aivan kuin tarkoituksella nostaa esille niitä puolia uskossa ja uskonnollisuudessa, joihin synoptikot eivät niin kiinnitä huomiota. Valon ja pimeyden, totuuden ja valheen, maailman ja sen ruhtinaan ja Jumalan ja Hänen valtakuntansa välinen ristiriita, jopa sen polarisointi on tyypillistä Johanneksen evankeliumille (kuten koko johanneslaiselle kirjallisuudellekin).
Mielenkiintoista on sekin seikka, että juuri Johannes, jota usein kutsutaan rakkauden apostoliksi, ottaa kaikkein rankimmin kantaa harhaoppeihin. Hän on esimerkiksi ainoa UT:n kirjoittajista, joka puhuu Kristuksen eskatologisesta vastustajasta käyttäen nimitystä antikristus. Ehkä tässä olisi jotain opittavaa oman aikamme "rakkauden apostoleille"?

Oikean ja väärän uskon välinen taistelu kärjistyy myös evankeliumin 9. luvussa, jossa Jeesus parantaa sokean miehen. On hyvä ymmärtää se, että kun Jumala toimii ja uudistaa yhden tai useamman ihmisen elämän jossain yhteisössä, se aina muuttaa sen sisäisiä sosiaalisia suhteita ja asettaa ne uuteen asetelmaan suhteessa toisiinsa. Niin tämän sokeana syntyneen kerjäläisenkin kohdalla kävi. Näkönsä saatuaan hänestä tulee mies, joka kykenee puhumaan omasta puolestaan, so. ottamaan vastuuta, tekemään päätöksiä ja ajattelemaan itsenäisesti.
Johannes kaiken tämän kuvaajana analysoi myös terävästi (aikalaislähteisiin nojautuen) sen uskonnollisen järjestelmän reagointia, jota fariseukset (tai ainakin merkittävä osa heistä) edustivat. Yleisenä periaatteena voidaan todeta, että uskonnollisen järjestelmän johtohenkilöt ja virkamiehet (olivatpa he sitten miehiä tai naisia) ilmentävät eräänlaista uskonnollista putkinäköisyyttä, jossa sillä, että sokeana syntynyt mies on todistettavasti saanut näkönsä takaisin, ei sinällään ole mitään merkitystä. Tärkeintä fariseuksillekin oli se, oliko kaikki mennyt sääntöjen mukaan. Vain tämä oli ratkaisevaa; yksityisen ihmisen oma parantumiskokemus kaikkine seurauksineen ei ollut minkään arvoista, jos koko juttu oli muuten "väärin sammutettu". 
Väkisinkin huokaisin syvään tätä lukiessani. Ihmisen epäusko ja paatumus voivat olla niin syviä - ja itse valittuja.

Koko tarinan loppuhuipennus on huima. Tapahtuu oikean uskon ilmeneminen ja sen palkitseminen luvun lopussa. Samoin tapahtuu väärän uskon ja uskonnollisen systeemin tuomio. Se ei ole tulta ja tulikiveä, vaan yksinkertaisesti pimeään jääminen. Käy niin, että jyvät erotetaan akanoista, kun Jeesus sanoo tulleensa maailmaa, jotta ne, jotka sanovat olevansa näkeviä, eivät todellisuudessa näkisi yhtään mitään ja jotta ne, jotka eivät näe, saisivat näkönsä takaisin. Sekä valo että pimeys ovat molemmat läsnä ja tulevat paljastetuksi lahjomattomalla ja hyvin yksinkertaisella tavalla. Oma spontaani reaktioni koko tähän kertomukseen ja erityisesti Jeesuksen loppulausumaan oli hyvin yksinkertainen: Siunattu Jeesus, joka puhut ja toimit näin! Hän on täynnä armoa ja totuutta.
Tämän Jeesuksen kohtaamisen rinnalla se, että joutuu ulosajetuksi jostain synagoogasta (oli se sitten minkä tunnustuskunnan ylläpitämä hyvänsä) ei ole mitään. "Herra, minä uskon", mies sanoi ja kumartui palvomaan Jeesusta.


No, ehkä tämä ei todellakaan ole sana, jonka voisi huolettomasti jakaa jossain random veljien saunaillassa tai perinteisessä sunnuntaikokouksessa tai -jumalanpalveluksessa.



No comments:

Post a Comment