Virtasen hämmennys

Nykymenossa oli kolme asiaa, joita Virtanen usein ihmetteli.

Ensimmäinen oli se, miten säätiedotuksiin, tai paremminkin sääennusteisiin, ei enää voinut luottaa, mikäli ne ulottuivat ylihuomiseen tai yli sen. Ilmastonmuutoksesta puhumattakaan. Virtanen oli syvästi hämillään, kun hän seurasi keskustelua ja tiedottamista yhä tiheämmin muuttuvista ilmoista. No, ymmärsihän Virtanen sen, että lehtien ja muunkin median oli jostain leipänsä tienattava ja sääennusteet olisi oiva keino siihen.

Mutta että siitä ruvettiin tekemään politiikkaa, sitä Virtanen ihmetteli. Hän kun oli niin usein kuullut, miten sillä tai tällä asialla ei saanut tehdä politiikkaa, eikä suhtautua siihen tai tuohon juttuun niin tunteenomaisesti. Nyt hän sitten törmäsi tuon tuostakin ihmisiin, jotka olivat ilmojen takia menettäneet yöunensa tai ruokahalunsa tai jotka nimenomaan tekivät politiikkaa asialla. Viime mainitussa seikassa sinänsä Virtanen ei nähnyt mitään pahaa – sehän oli vapaassa maassa jokaisen niin haluavan kansalaisoikeus, aivan kuten kaikkien muidenkin päivänpolttavien asioiden kohdalla.

Virtanen oli kuitenkin historiankirjoista lukenut keskiajalta tapahtuneesta ”lasten ristiretkestä”, jota kirkon johtokin oli ruokkinut sanomalla lasten saattavan veltostuneet aikuiset häpeään omalla esimerkillään. Lopputulemana tästä kaikesta kuitenkin oli se, että jossain Pohjois-Afrikan kolkassa koko usean tuhannen lapsen ja nuoren porukka oli sitten myyty orjiksi. Virtanen pelkäsi nyt todistavansa samanlaista ilmiötä; kirkasotsaisten ja vilpittömien lasten ja nuorten ristiretkeä ja hän mietti, millainen lopputulema tällä lasten ristiretkellä olisi. Tulisivatko hekin lopulta petetyiksi ja hyväksikäytetyiksi? Maailma tuskin oli muuttunut reilummaksi ristiretkien ajoista…

Toinen asia, jota Virtanen ihmetteli, liittyikin juuri tähän mediaan. Hän oli lapsuudestaan asti tottunut siihen, että se, mitä uutisissa tai sanomalehdessä sanottiin, oli totta, eikä sitä sopinut kyseenalaistaa - puhumattakaan, että joku olisi asettunut sitä vastaan jollain toisenlaisella informaatiolla. Nyt Virtanen kuitenkin uudestaan ja uudestaan törmäsi tilanteeseen, jossa media ilmiselvästi oli menettänyt otteensa todellisuudesta. Se oli kohtalokkaalla tavalla kadottanut kosketuksensa tavallisten ihmisten arkiseen elämäntodellisuuteen ja siihen, mitä ja miten he ajattelivat.

Tämä oli näkynyt viime vuosina erilaisten vaalien ja kansanäänestysten yhteydessä. Kerta toisensa jälkeen viralliselle medialle oli tullut täytenä yllätyksenä tavallisten ihmisten äänestyskäyttäytyminen. Tällainen väärin äänestäminen aiheutti median piirissä ensin puhdasta hämmästystä, jopa kauhua, sitten närkästystä, jopa murehtimista harhaanjohdettujen sielujen takia. Lopputulema oli kuitenkin aina ollut sama; media oli tullut yllätetyksi niin sanotusti housut kintuissa. Se ei ollut osannut tulkita oikein ilmassa olevia muutoksen merkkejä, koska se oli jo valmiiksi omaksunut tietyn poliittisen agendan, jota se itsepintaisesti ajoi. Vastaukset oli lukittu jo ennakkoon, eikä silloin sopinut kiinnittää huomiota muualta nouseviin signaaleihin.

Virtanen oli tullut siihen tulokseen, että niin sanottu virallinen media ei suinkaan edustanut puolueetonta, objektiivista tiedonvälitystä, vaan se edusti vain yhtä poliittista linjaa muiden vaihtoehtoisten mallien joukossa. Kyynisimpinä hetkinään Virtanen mietti, olikohan se koskaan ollutkaan mitään muuta kuin aina kulloistenkin valtaapitävien työrukkanen. Virtanen ei ollut luonnostaan paha suustaan, mutta joskus hänen mieleensä tuli tätä kuvaava nimitys, jota hän ei mielellään lausuisi ääneen…

Virtanen näki nyt asian niin, että tämä tavallisten ihmisten todellisuudesta etääntyminen ei ulottunut ainoastaan maksettuun mediaan, vaan myös valtaa pitävään poliittiseen eliittiin. Kuuluminen tähän ei enää ollut minkään poliittisen puolueen yksinoikeus. Se joka tapauksessa piti intohimoisesti omiensa puolta, suojeli omiaan ja piilotteli omia tekojaan niin, etteivät ne tulisi julkisuuteen kaikkien nähtäväksi. Tämän seurauksena Virtanen oli havahtunut huomaamaan sen karmaisevan tosiasian, että tavallinen ihminen, jollainen Virtanen itsekin oli, ei enää voinut luottaa siihen, että valtiovalta kykenisi tai edes haluaisi suojella omia kansalaisiaan erilaisilta uhilta, olivat ne sitten poliittisia, seksuaalisia, taloudellisia, sosiaalisia tai mitä muita hyvänsä. Sillä oli tarpeeksi tehtävää omien etujensa varjelemisessa.

Virtanen huomasi olevansa hyvin hämmentynyt ja turhautunut, jopa vihainen näiden mietteidensä äärellä. Hänen mieleensä pyrki väkisinkin psalmirunoilijan sana: ”Kun peruspylväät murretaan maahan, mitä voi vanhurskas tehdä?”