Ikitie

Kävimme eilen vaimon kanssa katsomassa syksyn ja ilmeisesti koko vuoden suomalaisen elokuvan. Ikitie kertoo kaverista nimeltä Jussi Ketola - pasifistista, jolla joku voisi sanoa olleen paljon huonoa onnea elämässään. Ensin Lapuan liikkeen miehet kyyditsevät kommunistiksi (ja maanpetturiksi) epäilemänsä miehen Suomen ja Neuvostoliiton rajalle, jonka yli hän onnistuu haavoittuneena pakenemaan.

Sitten Ketola herää sairaalassa Neuvostoliitossa, jossa hänestä tehdään sekä sankarillinen paluumuuttaja neuvostojen ihmemaahan että amerikkalaisperäisten sosialistisen paratiisin rakentajien vakooja (jota tehtävää Ketola ei juurikaan hoitanut). Paitsi että kirja tarjoaa todenmukaisen kuvan Stalinin terrorin järjettömyydestä ja hirvittävyydestä, se avaa myös mielenkiintoisen ja (luonnollisesti ja tietoisesti) unohdetun näkökulman Amerikasta ja Kanadasta sosialismin ihanteiden perässä Neuvosto-Karjalaan muuttaneiden (usein suomensukuisten) ihmisten kohtaloihin.

Suurin painoarvo elokuvalla on kuitenkin sen kuvatessa yksityisen ihmisen omista moraalisista periaatteista ja eettisistä ihanteista kiinnipitämisen merkityksiä ja seurauksia. Elokuva nostaa kylmäävällä tavalla esille sen jännitteisen rajapinnan, joka jokaisen omilla aivoillaan ajattelevan ihmisen on kohdattava aikana, jolloin erilaiset poliittiset, sosiaaliset ja uskonnolliset ääripäät kärjistyvät. Tässä(kin) mielessä elokuva on äärimmäisen ajankohtainen. Voimme vain kuvitella, millaisia olisivat seuraukset maassamme, mikäli jompi kumpi nykyisistä taistelevista ajattelun ja toiminnan hegemonioista saisi absoluuttisen valta-aseman yhteiskunnassamme. Lapuan liike yhtä hyvin kuin tavalliset kommunistit edustavat tässä suhteessa yhtä pahaa vaihtoehtoa - ja molemmille löytyy yllin kyllin vastaavuutta nykyisessä tilanteessamme.

Niin, se rajapinta... Elokuvan alussa ja lopussa on kohtaus, jossa Jussi Ketolan elämä on vaakalaudalla ja hän joutuu henkensä edestä pakenemaan rajavyöhykkeen yli takaa-ajajien luoteja. Ensin lapualaisten ja sitten kommunistien - molempien luodit ovat lyijyä, syövät lihaa ja vuodattavat verta. Ei-kenenkään maa kahden vihollisleirin välillä näyttäisi olevan Jussi Ketolan kaltaisille pasifistisille individualisteille, jotka eivät ole sen enempää sinisilmäisen naiiveja kuin massan mukana kulkeviakaan, ainut turvallinen paikka olla ja elää. Tässäkin mielessä elokuva on hyvin ajankohtainen. Pelkään, että monelta meistäkin tullaan tulevaisuudessa kysymään, haluatko olla meidän puolellamme vai oletko meitä vastaan?

No, Jussi Ketola ainakin oli sanojensa mittainen mies, joka eli omien ihanteidensa mukaan.