Kulttuuri vai uudistus?

Loppukesän ehdottomiin lukuelämyksiin on kuulunut Neil Colen v. 2011 ilmestynyt Journeys To Significance. Kirja on tutkimusmatka Paavalin elämään ja hänen kasvuunsa hengellisenä johtajana. Tiedän, ettei minun tulisi olla yllättynyt (eikä edes leikkiä sellaista), kun kehun Colen kirjoja. Ne ovat nimittäin lukemisen arvoisia. Suosittelen niitä vilpittömästi jokaiselle, joka haluaa tuulettaa pääkoppaansa ja saada haastavaa vastinetta rahoilleen.

Monet Colen esille tuomat asiat tuntuvat hyvin omakohtaisilta omasta perspektiivistäni tarkasteltuna. Yhtenä voin mainita hänen pohdiskelunsa Paavalin reilun 10 vuoden ajanjakson sujumisesta vanhoilla kotikonnuilla Tarsoksessa. Radikaalin kääntymyksen ja hyvin käyntiin lähteneen palvelutyön jälkeen seurasi pitkä ajanjakso melko lailla hiljaisuudessa. Tänä aikana Paavali todennäköisesti mietti useinkin sitä, oliko kutsumus ollut vain haihattelua vai miksi Jumala on niin hiljaa? Wolfgang Simsonia lainaten, "Tarsos on paikka, jossa näky kuolee". Jokaisella meillä on oma tarsoksemme, niin on ollut minullakin ja joskus se tekee vieläkin kipeää.


Eräs Colen kirjan helmi on sen lopussa oleva lisäkappale, joka käsittelee Jerusalemin seurakunnan tilannetta ja todellista luonnetta Jeesus-liikkeen alkuvuosina. Tässäkin kohtaa Colen ajattelu on terveellä tavalla haastavaa. Hyvin (ja jonkun mielestä liiankin) usein "takaisin alkuseurakuntaan"-ajattelun edustajat luvalla sanoen melko kritiikittömästi hehkuttavat Jerusalemin emoseurakunnan esimerkillisyyttä. Cole haastaa tämän näkemyksen ja osoittaa F.F. Bruceen tukeutuen, ettei asia ollut näin yksinkertainen.

Cole siteeraa Brucea, jonka mukaan Jerusalemin alkuseurakunnan ongelmat voidaan tiivistää neljään kohtaan, jotka ovat kulttuurinen yhdenmukaistuminen, "turvallisuus ensin"-mentaliteetti, lakihenkisyys ja muut ulkopuolelle sulkeva ajattelu. Cole lisää tähän keskitetyn ja hierarkkisen johtamisjärjestelmän, joka melko nopeasti kahlitsi koko yhteisön toimintaa. Lisäksi Jerusalemin alkuseurakunta toivotti uskoon tulleet papit muitta mutkitta tervetulleiksi yhteyteensä. Colen mukaan tässä ei ole sinänsä mitään pahaa. Käytännössä se kuitenkin johti tilanteeseen, jossa juutalainen lakiuskonnollisuus valtasi entistä enemmän alaa seurakunnan sisällä.

Brucenkin mainitsemaan eksklusivismiin kuului myös se, etteivät Jerusalemin uskovat olleet mitenkään hyväksyviä muista etnisistä ryhmistä yhteyteensä pyrkiviä ihmisiä kohtaan. Myöhemmin Antiokian seurakunnassa tämä problematiikka oli voitettu, mikä johti sekä seurakunnan räjähdysmäiseen kasvuun että sen ilmiön syntymiseen, mitä myöhemmin kutsuttiin maailmanlähetykseksi. Eräs tämän sisäänpäin kääntymisen seuraus oli myös se tilanne, että niiden juutalaisten joukossa, jotka  tavoittelivat Paavalia helluntaijuhlilla ottaakseen tämän hengiltä, oli hyvin todennäköisesti myös Jerusalemin kristillisen seurakunnan uskovia jäseniä.

Cole ottaa aiempien teostensa tavoin (esim. Church 3.0) esille myös Apostolien tekojen 8. luvun alussa esitetyn tilanteen, jossa Sauluksen (myöh. Paavali) käynnistämien vainojen seurauksena paljon uskovia pakeni ympäri tuon aikaista Juudeaa ja Samariaa. Tämä tilanne poiki kuitenkin sen, että evankeliumia julistettiin maantieteellisesti aiempaa laajemmalla alueella. Cole kiinnittää, aivan oikein, huomiota siihen mielenkiintoiseen seikkaan, että kaikki muut lähtivät, paitsi lähetetyt (eli apostolit). He nimittäin jäivät Luukkaan mukaan Jerusalemiin. Tämä oli eräs ilmentymä Jerusalemin muuten niin maineikkaan seurakunnan pysähtyneisyydestä. Aikaa myöten em. seikoista tuli myös syitä tähän vallitsevaan ja pahentuvaan olotilaan.

On pelottavaa ajatella samanlaisia ilmentymiä omassa ajassamme ja maassamme. Armas isänmaamme alkaa kohta olla pullollaan erilaisissa seminaareissa, yhteyspäivillä ja konferensseissa koulutettuja ja varustettuja hengellisen työn moniosaajia, jotka eivät kuitenkaan koskaan uskaltaudu johonkin sellaiseen uuteen, johon Herra heitä haluaisi johtaa. Tämän takia hengellinen tilanteemme maassamme seisoo paikallaan. Kuka kantaa huolta ulkopuolisten opetuslapseuttamisesta?

Kristillinen toiminta on vain perinteisen länsimaisen kulttuuriperinteen säilyttämistä. Kristillisten arvojen säilymisen ainoana vaihtoehtona nähdään kynsin hampain tästä kulttuurikristillisyydestä ja sen mukanaan tuomista tavoista kiinnipitämistä. Apologiakin uhkaa muuttua tällöin jonkinlaiseksi "joulupukki"-apologiaksi, jossa tärkeintä on vain hinnalla millä hyvänsä pyrkiä oikeuttamaan kaikki vanhat kristillisinä pidetyt traditiot.

Joku voi kysyä - ja tiedän monia, jotka kysyvätkin - että mitäs pahaa tässä nyt sitten on? Siinä on se paha - ja itse asiassa kaiken pahan alku ja juuri, kun puhutaan hengellisestä elämästä! - että kun tämä kristilliseksi puheeksi ja toiminnaksi naamioitu kulttuuritaistelu tehdään ilman pienintäkään toivoa, halua tai yritystä hengellisestä uudistumisesta, se on kaikki turhaa, jopa haitallista aina kuoleman vaaraan asti.

Hengellisellä uudistamisella tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että Pyhä Henki saa vallata meidät käyttöönsä uudessa kulttuurisessa tilanteessa kertomaan evankeliumi elävällä ja tuoreella tavalla. Sinun ja minun on itse ensin elettävä se todeksi ja antauduttava Pyhän Hengen herruuden alle, Hänen käyttöönsä ja tehtävä yhteistyötä Hänen kanssaan. Toivomme ei ole perinteissä eikä vanhan säilyttämisessä, vaan Pyhässä Hengessä, joka on annettu meille voimaksi ja puolustajaksi. Vain Hän kykenee toimimaan suvereenilla tavalla kulloisessakin tilanteessa.