Futiksesta

Toimittaja Pekka Pohjolainen kirjoitti Suomenmaassa osuvasti: 

"Hienointa lätkätunnelmaa kun ei löydy kuohuviinilasien kilinästä 

mahtipontisten areenoiden vip-aitioissa. Sen aistii parhaiten provinssien karuissa jääladoissa 

paksussa lihapiirakoiden tuoksussa ja toppatakkien kahinassa."

Näin olen itsekin aina ajatellut ja näin ajattelen sen olevan erityisesti futiksen kohdalla. Tunnelmaltaan ja intensiteetiltään parhaat pelit kun löytyvät usein jostain alasarjojen paikallisderbyistä. Siellä laji elää jaloimmillaan ja puhtaimmillaan, vapaana Robby Keanen halveksimasta "simpukka ja samppanja"-osastosta. Tunnustaudun siis tällaiseksi jalkapalloromantikoksi ja puristiksi suhteessa itse ilmiöön. Tosin ei minulla ole mitään vastaan todellista huippufutistakaan, silloin kun sen näkemiseen vain tarjoutuu mahdollisuus. Mutta tuossa toimittaja Pohjolaisen toteamuksessa on vinha perä. Perustelen tätä näkemystäni eräällä omakohtaisella kokemuksellani. 

Pahimman ja ala-arvoisimman futiksen halveksunnan koin vuosia sitten eräässä FC Lahden ja silloisen MyPan välisessä ottelussa, kun Lahessa silloin pelannut Tommi Kari loukkaantui vakavasti yhteentörmäyksessä maalivahdin kanssa. Samaan aikaan kun Karia yritettiin saada koottua yhteen ja kuljetettua paareilla kentältä vieressäni istunut kutsuvierasjoukko keskusteli äänekkäästi puutarhanhoidosta. Minun ei liene tarpeellista yrittää kuvata omia tunteitani noita puoliväksin katsomoon raahattuja sidosryhmäläisiä kohtaan. 

Nämä tapahtumat tulivat mieleeni, kun eilen iltapäivällä värjöttelin ystäväni Ericin kanssa räntäsateessa katsomassa FC Lahden ensimmäistä kotipeliä. Siellä se Tommi Karikin taas viiletti kentällä - ja talutettiin loukkaantuneena vaihtoon toisella puoliajalla. 

Mitä me tästä kaikesta opimme? Jos olet jossain mukana, ole koko sydämestäsi, älä puolivillaisella asenteella.

Provosoiva ajatus ja sen seuraukset

"Kasvava joukko ihmisiä lähtee pois institutionaalisesta kirkosta uudesta syystä. He eivät lähde siksi, että olisivat menettäneet uskon. He lähtevät, jotta säilyttäisivät uskonsa."

Reggie McNeal, The Present Future: Six Tough Questions for the Church

Olen viime aikoina parissa yhteydessä käyttänyt tätä lainausta, joka itse asiassa on sitaattina Neil Colen kirjasta Orgaaninen seurakunta (Itätuuli-Kustannus, 2007). Olen huomannut (eikä tämän pitäisi yllättää minua), että suomalaisessa tilanteessa tämä herättää kuulijoissa kysymyksiä, epäluuloa ja turvattomuutta, otsan rypistyksiä, kulmakarvojen kohottelua, jopa hengen haukkomista. Se on kieltämättä provosoiva ajatus, ja sillä on seurauksensa. Myönnän auliisti, että siihen liittyy myös paljon ongelmia. (Minun, jos kenen, tulisi tietää se.)

Mielenkiintoinen ilmiö täällä Suomessa on se, että ihmiset eivät välttämättä eroa kirkosta tällaisessa tilanteessa. He vain perustavat uuden yhteisön sen suojiin, (mihin käytäntöön on monia eri syitä, mutta emme mene niihin tässä sen tarkemmin). Kirkon piirissä toimivia vaihtoehtoisia jumalanpalvelusyhteisöjä voitaisiinkin kutsua "hybridiyhteisöiksi". Perimmältään siinä näyttää kuitenkin olevan kysymys samasta asiasta. Uusi yhteisöä perustetaan, jotta ihmiset säilyttäisivät uskonsa.

Pari ajatusta siitä poislähtemisestä. Ensimmäinen ongelma tulee eteen sanan "lähteä" kohdalla. Jos olet aikeissa lähteä ulos jostakin, varaudu sen seurauksiin. Se ei tule olemaan helppoa. Sinulla tulee olla mielessäsi ainakin jonkinlainen suunnitelma siitä, miten elämä tulee jatkumaan tästä eteenpäin. En suosittele lähtemistä pelkän epämääräisen flow´n varassa, vaan jokin kiintopiste Sinulla tulee olla. Liian moni on jäänyt vuosiksi soukkailemaan sellaiseen kohtaan, minkä alun perin piti olla vain väliaikainen suvantopaikka. Kuitenkin Jumala tekee koko ajan uusia asioita. Hänen tahtonsa on, että mekin menemme koko ajan eteenpäin.

Toinen ongelma tulee vastaan kohdassa "säilyttää usko". Voit säilyttää uskosi vain pysymällä itse puhtaana. Jos lähdet pois jostakin, pidä huolta siitä, että et syytä, etkä syyllistä entistä yhteisöäsi ja sen ihmisiä siitä. Jos Sinulla on kutsu Jumalalta lähteä, ota Aabrahamin asenne, joka lähti liikkeelle uskossa, tietämättä, minne olisi saapuva. Älä ota katkeruutta matkakaveriksesi. Tunnen joitakin, jotka edelleen operoivat kokemistaan väärinymmärryksistä ja kärsimistään loukkauksista käsin. Kun alat painia nokikolarin kanssa, muutut aikaa myöten yhtä mustaksi itsekin. Vain anteeksipyytäminen ja -antaminen takaavat sellaisen mielen puhtauden, johon Pyhä Henki mielistyy ja sitoutuu. Kristuksen nöyrä mielenlaatu ei ole vain kaukainen esikuvamme, vaan Pyhä Henki haluaa vuodattaa sen myös meihin niin, että Hänen mielenlaadustaan tulee myös meidän mielenlaatumme. Käytännössä tämä tarkoittaa myös sitä, että me tarvitsemme matkakumppaneita. Paavali neuvookin Timoteusta harrastamaan kristillisiä hyveitä nimenomaan niiden kanssa, jotka huutavat Herraa avuksensa puhtaasta sydämestä.

Jos vielä tämän jälkeen olet loukkaukseksi ja provokaatioksi muille, niin silloin he mitä todennäköisemmin loukkaantuvat Johonkin Muuhun kuin Sinuun.

Kuka Jeesus on Sinulle?

Neil Cole toteaa seurakunnan alkavan aina kysymyksestä, kuka Jeesus on Sinulle. Seurakunta ei siis ala rakennuksista, hyvistä tiloista, kunnollisesta äänentoistosta, rahasta tai muista sen kaltaisista resursseista. Se ei myöskään ala hyvin toimivasta tiimistä, ammattitaitoisesta staffista tai hyvästä ylistysbändistä. Colen seurakuntanäkemystä voidaan pitää Kristus-keskeisenä.

Seurakunta alkaa kysymyksestä, kuka Jeesus on Sinulle. Antamasi vastaus nimittäin määrittelee kaiken sen, mitä tämän jälkeen tapahtuu. Se ratkaisee kaiken. Me emme voi olettaa itsestäänselvyytenä, että aina kun toimimme jonkin kristillisen tunnuksen nimissä, niin Pyhän Hengen läsnäolo kulkee mukana automaattisesti. Ei, Hän on hyvin tarkka omasta kunniastaan.

Onko Jeesus Sinun elämässäsi Herra, relevantti työmetodi vai äänetön yhtiökumppani? Jos tunnustat Jeesuksen herruuden kaikilla elämänalueillasi (seksuaalisella, taloudellisella, ihmissuhteissasi, työelämässä, ajankäytössäsi - you name it), niin sen jälkeen voit odottaa Herran valmistavan asioita ja vaikuttavan elämässäsi. Pelkäksi relevantiksi työmetodiksi Hän ei suostu, vielä vähemmän äänettömäksi yhtiökumppaniksi. Hän on Herra.

Momentum

Näyttää siltä, että olen jonkinlaisessa tienristeyksessä tai prosessissa omassa elämässäni. Joka tapauksessa olen uuden vaiheen edessä, kun reilun kuukauden kuluttua olen lähdössä Englantiin yhdeksäksi viikoksi Ellel Grangeen Flagship-koulutukseen. Odotan innolla, mitä Jumalalla on varattuna tuona aikana ja sen jälkeen tulevaisuudessa. No, tämä henkilökohtaistaminen ei nyt ole kuitenkaan tämän jutun pointti. (Jos joku haluaa kuulla lisää tästä, voin laittaa tarkempaa postia yksityisviestinä.)

Jutun juoni on tämä. Viimeisen viikon aikana koen Herran kahteen kertaan puhuneen minulle (omassa yksityisessä rukouselämässäni) siitä, miten Hän pitää huolen asioista, johdattaa ja jopa valmistaa tiensä minun eteeni. Tämä on ollut sikäli yllättävää, että näissä rukoustilanteissa omat rukousaiheeni ja pyyntöni ovat suuntautuneet toisaalle. On siis syytä olla tarkkana Jumalan puheen kanssa, ettei eksy liikaa kuuntelemaan muita.

Muistan joskus pastorin aikoinani, miten Herra puhui minulle Tienaukaisijasta, joka kulkee minun edelläni. Miikan kirjan 2. luvun lopussa on profetia siitä, miten Herra haluaa koota tarkasti talteen Israelin kansan jäännöksen. Tämä liittyy tietenkin tuon aikaiseen tilanteeseen Isaraelin kansan historiassa, pakkosiirtolaisuuteen ja sieltä paluuseen. Profeetan sana tuo kuitenkin hyvin esille Jumalan todellisen luonteenlaadun: Hän haluaa kerätä ja palauttaa takaisin, koota ja saattaa yhteen niin yksilöllisellä kuin yhteisölliselläkin tasolla kaikki lampaansa. Jumala on Eheyttäjä ja Parantaja.

Profeetan saama näky ei kuitenkaan pääty tähän. Jumala on uusien alkujen Jumala, eikä meidän koskaan pidä vähätellä pienten alkujen päivää. Niinpä meidän on valvottava ja oltava hereillä, kun Tienaukaisija tulee. Profeetta Miikan lupauksen mukaan Tienaukaisija, mikä rabbien mukaan on eräs Messiaan salanimistä, käy meidän edellämme. Hän valmistaa sen tien meille, jota meidän on kuljettava. Kyseessä ovat alussa ikään kuin askelmerkit lumessa, joihin astumme, mutta kasvaessamme se pikku hiljaa muuttuu kahdeksi merimerkiksi, joiden välissä on turvallinen reitti purjehtia, ollen lopulta ikään kuin kartta ja kompassi ja yleinen luonnon merkkien tuntemus, joiden avulla voimme löytää Jumalan tahdon omassa elämässämme.

Jumalan kasvatuksen (ja kurituksen) tarkoitus on nimittäin se, että, profeetan sanoin, me raivaamme tiemme, löydämme ulospääsyn ja lähdemme liikkeelle - luottaen koko ajan siihen, että nyt Kuninkaaksemme muuttunut Tienaukaisija kulkee edellämme. Uskonelämän momentum on se tilanne, kun Herra puhuu ja kun on lähdettävä liikkeelle. Se ei vaikuta ainoastaan minun elämääni, vaan myös muiden elämään, sillä me mentoroimme aina myös omalla elämällämme. Momentum on sekä tämä "carpe diem"-hetki, mutta myös pidempi elämänvaihe ja prosessi, josta sitä jälkeenpäin tarkastellessamme voimme todeta, että "kyllä, silloin oli käännekohta elämässäni ja nuo vaiheet ovat johtaneet siihen, missä ja mikä nyt olen".

Ehkäpä se momentum onkin koko elämämme, sillä aikamme on Jumalan kädessä ja Hän tekee koko ajan uutta. Oleellista meidän ihmisten kannalta on se, että kuljemme Tienaukaisijan askelissa.