Luin tässä viikolla Urheilusanomista (nro 4, 26.01.2017) jutun koripalloilija Lauri Markkasesta, joka pelaa Arizonan yliopiston joukkueessa paikallista yliopistosarjaa. Pelkästään opiskelijoiden korisliigaksi se on erittäin kovatasoinen, kilpailullinen ja suosittu. Paikallinen joukkue Wildcats on kaupungin ylpeys ja on monen nykyisen huippu-urheilijan kasvattajaseura. Joukossa on luonnollisesti koripalloilijoita, jotka pelaavat nyt NBA:ssa, mutta myös amerikkalaisen jalkapallon huippuja NFL:stä. Tucsonin kokoisessa (about 550 000 asukasta) kaupungissa matsit ovat loppuunmyytyjä ja niissä on huikea tunnelma. Itse asiassa koko Tucsonin elämä pyörii enemmän tai vähemmän Arizonan yliopiston ja sen korisjoukkueen ympärillä. Kampusalue sijaitsee kaupungin keskellä ja on tavallaan kaiken huomion keskipiste muutenkin kuin vain sijaintinsa puolesta. Nuoret urheilijat ovat keskiössä ja heitä seurataan. Markkasen mukaan "on uskomatonta pelata tuollaisen yleisön edessä". Vaikka hommaan kuuluukin ikään kuin "silmätikkuna" oleminen, myös koko yhteisön tuli on koko ajan läsnä.
Vaikka tykkäänkin vallan rankasti tällaisista urheilutarinoista ja henkilökuvauksista, niin juttu mitä jäin miettimään tuon luettuani oli ajatus seurakunnasta, joka toimisi samalla tavoin. Sellainen, jossa nuoret, nousevat johtajat olisivat fokuksessa, heidän valmentamisensa nähtäisiin tärkeänä työnä ja heidän menestymisensä olisi koko yhteisön juttu. "Yhteisö" tässä kuvitelmassani ei nyt (tietenkään) tarkoita Tucsonia (tai edes Lahtea), vaan jotain seurakuntaa. Mitäpä jos seurakuntakulttuurimme olisikin tämän kaltainen: rohkaiseva, tilaa antava ja uusia kykyjä esiin nostava - sen sijaan, että murehtisimme kokonaista sukupolvea nyt jo keski-iän ylittäneitä potentiaalisia vastuunkantajia, jotka eivät koskaan päässeet astumaan sisälle Jumalan suunnitelmiin?
No comments:
Post a Comment